- Roosa Kallunki, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto
- Jasmin Lukkari, postdoc-tutkija, Helsingin yliopisto
Toukokuinen residenssijaksomme Suomen Rooman-instituutin väistötiloissa, Villino Sforza Cesarini al Gianicolossa, sisälsi tutkimusmatkan Etelä-Italian Campanian alueella sijaitsevaan Capuaan ja sen museoihin. Syy Capuan valikoitumiselle matkakohteeksi oli siellä sijaitseva roomalainen mosaiikki, joka kuuluu Kallungin tutkimusmateriaaleihin. Sen näkeminen paikan päällä helpotti analysointityötä ja mahdollisti yksityiskohtaisten kuvien ottamisen myöhempää tarkastelua varten. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Capuassa sen historiallisesta merkittävyydestä huolimatta, joten uusi kokemus houkutti. Perehdyimme retken yhteydessä kaupungin ja sen alueen historiaan myös laajemmin.
MUINAINEN JA MODERNI CAPUA – KAKSI KAUPUNKIA
Antiikin aikana Capua oli alun perin etruskien ja sittemmin samnilaisten asuttama. 300- ja 200-lukujen eaa. aikana Capua rikastui erityisesti ylellisyystuotteiden, kuten hajuvesien, keramiikan ja pronssiesineiden valmistuksella. Capua oli tuolloin niin merkittävä kaupunki, että Cicero myöhemmin kutsui sitä jopa ”toiseksi Roomaksi”. Tämä kukoistuskausi kuitenkin katkesi, kun Capua kääntyi liittolaistaan Roomaa vastaan toisen puunilaissodan aikana ja liittoutui sen sijaan Hannibalin kanssa. Sodan aikana vuonna 211 eaa. Rooma valloitti Capuan ja rankaisi entistä liittolaistaan ankarasti teloittamalla jäljelle jääneet johtajat, orjuuttamalla asukkaat ja takavarikoimalla yksityisomaisuuden.
Rooman keisarivallan loputtua Capua päätyi langobardien hallinnon alle, ja vuonna 841 jaa. Italiassa sotaa käyneet saraseenit tuhosivat Capuan. Väestö pakeni kaupungista ja perusti uuden kaupungin neljän kilometrin päähän alueelle, jossa Via Appia ylittää Vulturnus-joen (nyk. Volturno). Uuden kaupungin nimeksi tuli jälleen Capua. Tämä ”uusi Capua” tunnetaan edelleen nimellä Capua, kun taas antiikin Capuaa kutsutaan nykyään Santa Maria Capua Vetereksi.
Retkikuntamme reitti kulki ensin Roomasta junalla Napolin kautta Santa Maria Capua Vetereen, mistä matka jatkui välittömästi paikalliseen arkeologiseen museoon. Museossa on vaikuttava kokoelma esineitä Capuan etruski- ja samnilaisajalta. Roomalaiseen ja kreikkalaiseen esineistöön tottuneille tällainen itaalinen estetiikka tarjosi paljon uutta ja kiinnostavaa ihasteltavaa. Helteisenä lauantai-iltapäivänä museossa tai sen hieman metsittyneellä pihalla ei näkynyt henkilökuntaa tai muutakaan elämää, joten retkeläiset eivät päässeet pyytämään vierailua kuuluisassa mithraeumissa eli Mithran temppelissä, joka sijaitsee museon lähellä.
Retkeilijöiden toinen kohde Santa Maria Capua Veteressä oli sen suuri amfiteatteri, Anfiteatro Campano, joka rakennettiin Augustuksen ajalla ja on siten yksi vanhimmista roomalaisista kiviamfiteattereista. Jo aikaisemmin samaisella paikalla oli sijainnut vielä vanhempi areena, jolla kuuluisa gladiaattori Spartacus taisteli. Spartacuksen johtama orjakapina (73-59 eaa.) alkoi Capuan gladiaattorikoulusta. Amfiteatterin auringon paahtamissa raunioissa ei juuri turisteja näkynyt kahden sitkeän tutkijan lisäksi. Amfiteatterin ympäristö vaikutti kuitenkin olevan paikallisen arkielämän keskus: ympäröivässä suuressa puistossa oli ravintoloita ja kahviloita, leikkiviä lapsia ja ihmisiä pelaamassa ulkopelejä.
TUTKIMUSMATERIAALI – HISTORIOITSIJA AD FONTES, LÄHTEIDEN ÄÄRELLÄ
Seuraavana päivänä retkikuntamme suuntasi “uuteen” Capuaan majapaikkamme työntekijän ystävällisellä avustuksella, sillä paikallisliikenne ei kulkenut sunnuntaina päivällä kahden Capuan välillä. Uudessa Capuassa tutkijamme pääsivät vihdoin itse matkan pääasialliseen tarkoitukseen, eli katsomaan Kallungin tutkimukseen mahdollisesti liittyvää roomalaista mosaiikkia. Kallunki tutkii väitöskirjassaan lasten osallistumista antiikin roomalaisten uskonnolliseen toimintaan. Capuan Museo Campanossa on esillä ”coro sacroksi” eli ”pyhäksi kuoroksi” nimetty roomalainen lattiamosaiikki, jonka on tulkittu esittävän lapsikuoroa, museon esittelytekstin mukaan mukaan tyttökuoroa. Kyseinen mosaiikki on löytynyt läheltä Diana Tifatinan temppeliä Capuan ulkopuolelta Tifata-vuoren rinteestä. Samasta rakennuksesta on löytynyt myös toinen, fragmentoituneempi lattiamosaiikki, jossa kuvataan bankettia eli juhlaillallista. Rakennus on identifioitu domukseksi eli asuintaloksi, mutta sen asukkaista tai heidän asemastaan ei ole tietoa. Sen sijainti temppelialueen lähistöllä on vaikuttanut tulkintaan siitä, että mosaiikissa esiintyisi juuri pyhä kuoro. Uskonnolliset kuorot muodostuivat antiikissa usein lapsista ja etenkin tasavallan ajalla erityisesti tytöistä. Rakennus mosaiikkeineen on ajoitettu suunnilleen 100-luvun vaihteeseen jaa.
Coro sacro -mosaiikki vaati tarkempaa tarkastelua ja analyysia kuva-aiheen identifioimiseksi. Mosaiikki sijaitsi museossa hieman yllättäen toisessa kerroksessa, jossa nykytaidenäyttely peitti taakseen perusnäyttelyn esineistöä. Mosaiikin äärellä oli mahdollista vakuuttua siitä, että siinä esitetty joukko ei mitä luultavimmin koostunut lapsista eikä ainakaan tytöistä kuten museon kuvauksessa lukee. Lapset kuvattiin roomalaisessa taiteessa yleensä nimenomaan lapsenomaisina, lyhyinä ja tanakkoina hahmoina. Uskonnollisissa tehtävissä toimineiden lasten kerrotaan olleen lähes poikkeuksetta ylhäisöä, joiden lapset pukeutuivat julkisissa yhteyksissä vapaasyntyisyyttä merkitsevään toga praetextaan. Vapaasyntyisten lasten hiustyylit matkivat heidän vanhempiensa kampauksia. Pojilla hiukset olivat lyhyet ja siistit, kun taas tytöillä oli muodinmukaisia kampauksia, jotka muistuttivat heidän äitiensä tyylejä.
Coro sacro -mosaiikissa ei ole kyse mitä luultavimmin myöskään edes kuorosta, vaan kenties orjanuorukaisten koululuokasta. Tunnetuissa kuoro- ja laulukuvauksissa hahmojen suut ovat yleensä auki ja heidän asennoillaan pyritään välittämään laulamista kuvaavia liikkeitä ja ilmeitä. Erityisesti palvelijoina käytetyt nuoret ja komeat orjapojat taas olivat yleensä pitkähiuksisia ja heidän kampauksensa olivat naisellisia, josta löytyy esimerkkejä niin kirjallisuudesta kuin taiteestakin. Esimerkiksi niin kutsutuista puer delicatus -orjista eli “herkkupaloista” on löydetty juuri tällaisia kuvauksia mosaiikin valmistumisen ajalta. Tämänkaltaisia orjia koulutettiin yleensä muiden orjien ohella paedagogium-kouluissa. Orjien aseman mukaisesti he eivät voineet pukeutua togaan, joka oli vapaasyntyisen kansalaisen asu. Sen sijaan heidän yllään oli usein tunika. Mosaiikissa kuvatuilla hahmoilla on tunikat, pitkät hiukset ja naiselliset kampaukset, eikä heitä ole kuvattu erityisen lapsenomaisiksi tai naisellisiksi. Tämä vahvistaa oletuksen siitä, että he olisivat orjanuorukaisia. Luontevin selitys heidän kokoontumiselleen voisi olla jonkinlainen koulutustilaisuus.
Museo Campano on valtava ja nimensä mukaisesti koko Campanian aluetta edustava museo. Esimerkiksi alueen erikoisuuksia, Mater Matuta -veistoksia, esitellään omassa kokonaisessa siivessään. Nämä vähäeleiset äitihahmot pitelevät kapaloituja vauvoja sylissään. Museosta löytyy myös huonekaupalla tanagralaistyyppisiä figuriineja eli pieniä patsaita. Retkikuntamme toinen osanottaja Lukkari löysi Rooman tasavallan historiaa käsittelevälle tutkimukselleen kiinnostavaa materiaalia museon merkittävästä piirtokirjoituskokoelmasta, joka on nimetty ”lapidario Mommseniksi”.
Museon ja lounastauon jälkeen retkeilijät kävivät vielä katsomassa toisen maailmansodan pommitusten jälkeen uudelleenrakennettua Capuan roomalaisaikaista siltaa. Tämän jälkeen alkoi kolmetuntinen junamatka Cassinon kautta takaisin Roomaan ja instituutille.
Retkikunta, kirjoitus ja kuvat:
Roosa Kallunki & Jasmin Lukkari
KIRJALLISUUTTA:
Fless, Friederike (1995): Opferdiener und Kultmusiker auf stadtrömischen historischen Reliefs: Untersuchungen zur Ikonographie, Funktion and Bennennung. Mainz.
Harlow, Mary (2019): “Gender and Sexuality” in M. Harlow (ed.) A Cultural History of Hair in Antiquity. Bloomsbury Academic: London, New York. Pp. 97–109, 187–190.— (2017): “Little tunics for little people. The problems of visualizing the wardrobe of the Roman child” in C. Laes & V. Vuolanto (eds.) Children and Everyday Life in the Roman and Late Antique World. Routledge: Oxon, New York. Pp. 43–57.
Pollini, John (2003): “Slave-boys for Sexual and Religious Service: Images of Pleasure and Devotion” in A. J. Boyle and W. J. Dominik (eds.) Flavian Rome: Culture, Image, Text. Brill: Leiden. Pp. 149–166.
Stefania, Fogagnolo (2012): ”Per una rilettura del mosaico con scena conviviale e del cosiddetto mosaico del “coro sacro” dal Museo Campano”. Carta archeologica e ricerche in Campania. Ricerche intorno al santuario di Diana Tifatina, Pp. 231-39.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 