Istun Villa Lanten Rossa-huoneen tummanruskean kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Kun nostan katseeni läppärin näytöltä, näen Pantheonin kupolikaton ja lukemattomat muut katot ja kirkontornit. Huoneen toisesta ikkunasta näkyy hyvin varsinkin iltavalaistuksessa Pietarin kirkon kupoli, kun suuret tien vartta kulkevat puut ovat muutamiksi kuukausiksi pudottaneet lehtensä kerätäkseen voimia seuraavaan kevääseen. Vaikka ikkunat ovat kiinni, lintujen sirkutus kuuluu huoneeseen ja aurinkoisena päivänä ihmettelen, kuinka sisäinen kevääni herää jo tammikuussa.
Samoihin aikoihin, kun Suomen valtiolle vasta ostettua Villa Lantea ahkerasti kunnostettiin 1950-luvun alussa, Roomassa vietti aikaa myös runoilija ja kääntäjä Elina Vaara. Italian maata ja kieltä, erityisesti Etelä-Italian rentoutta ja rosoisuutta kovasti rakastava Vaara vietti talven 1952-53 poikkeuksellisen kylmässä ja koleassa Roomassa. Luin Vaaran talvesta kertovia päiväkirjamerkintöjä teoksesta Rooma – kirjailijan kaupunki (toim. Liisa Suvikumpu), ja kuljeskelin niistä inspiroituneena samoilla kaduilla. Viimeiset päivät EDUFI-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa olivat aurinkoisia ja kirkkaita, varmasti lämpimämpiä kuin talvella 65 vuotta sitten.
Päiväkirjamerkinnät kertovat, että Elina Vaara kulki pitkin Rooman katuja sekä päämäärättömästi harhaillen, että nähtävyyksiä ja museoita vieraillen, välillä raitiovaunut veivät hänet kauemmaksikin keskustasta Veranon hautausmaalle ja Ostian kaivauksille asti. Vaaran majapaikka talven aikana sijaitsi Via Toscanalla Rooman vanhan keskustan pohjoisosassa, joten monet hänen päivittäisistä kävelyreiteistään kulkivat sillä suunnalla ja hän kuvaili niitä tarkasti: “Kävelen alas Piazza di Spagnalle, siitä Via della Crocelle, Ristin tielle, jolla ovat kaikki tarvitsemani asiat, poikkean rosticceriaan, sieltä latteria-kahvibaariin mukanani kaksi piirakkaa (calzonia), joista toisen syön jogurtin kera. Toinen varmasti maistuu palaillessani Pincion yli takaisin asunnolleni Via Toscanalle.” (2.1.1953)
Alue oli minulle osittain jo tuttu, sijaitsevathan lähellä mm. Villa Borghesen puisto, kallis ja kuuluisa katu Via Veneto ja Santa Maria della Concezione dei Cappuccini –kirkko ja sen yhteydessä oleva kapusiinimunkkien krypta tuhansine pääkalloineen. Via Toscana näyttää nykyisin siistiltä ja kalliinnäköiseltä kadulta, mutta päiväkirjamerkinnöistä paljastui, että 50-luvulla asia ei tainnut olla niin. “Huoneeni on käyttökelpoinen vain illalla niiden parin tunnin aikana, jolloin emäntä suvaitsee lämmittää keittiössä olevaa kamiinaa, josta johdot kulkevat huoneisiin: myöhemmin illalla ne ovat jo kylmät… – – Vastapäätä on ruma saksalainen kirkko, jonka kellot pauhaavat tuomioukkosen jyrinällä pyhäaamuisin – -“ (1.-6.1.1953). Kadun toisella puolella oleva kirkko on evankelisluterilainen Christuskirche, joka ei mielestäni ruma ollut, mutta siitä tietenkin puuttui katolilainen mahtipontisuus ja koristeellisuus. Koska en ollut liikkeellä pyhäaamuna, en voinut todistaa tuomioukkosen pauhua paikan päällä.
”Ruma saksalainen kirkko”, Christuskirche Via Toscanalla
”Teki mieleni Colosseon ympäristön pikku kujia katsomaan. Siellä on pieni ravintolanpoikanen nimeltä “Cardello” (“Pikkuohdake”, samannimisellä kujalla). Seinäkello, viinilehtiköynnös maalattuna ympäri ja ystävällinen isäntäväki. Kaikki familjääristä. Isoja vaniljarinkeleitä. Ostin yhden minäkin ja söin sen kastellen Chiantiin niin kuin muut, vaatimattomat porvarit naapurikortteleista. Viihdyin, siellä oli aitoa.” (25.1.1953)
Eräs ravintola jäi erityisesti Elina Vaaran mieleen, ja hän kirjoitti siitä runoja ja useita päiväkirjamerkintöjä. Kuljin Via Toscanalta Colosseumille asti pitkin kaupungin kauniita katuja ja päädyin Al Cardellon eteen. Olisin mielelläni käynyt siellä syömässä (vaikkakin Tripadvisorin kävijöiden mukaan 47% kävijöistä on pitänyt sitä todella huonona…), mutta ravintolassa ei ollut illallisaika vielä alkanut. Ravintolasta tuli kuitenkin ulos ystävällinen tarjoilija, ja pyysin päästä kurkistamaan ravintolaan, sillä tiesin, että Elina Vaarasta kertova taulu on ainakin ennen ollut ravintolan seinällä. Siellä se edelleen oli, vaikkakin vähän kärsineen näköisenä.
Kujilla Pikku Ohdakkeen, Colosseosta koilliseen, värit puuntavat vanhojen seinäin, kuin ohdakehöydyn ja heinäin,
ja siellä, jos käyt edelleen on myöskin Pikku Ohdakkeen rakastettava viinitupa, johon oudonkin tulla on lupa. – – (25.1.1953)
Elina Vaaran Rooman-matkan varsinainen tarkoitus jäi minulle vähän epäselväksi. Hän oli matkustellut Etelä-Italiassa, Sorrennon niemimaalla miehensä Einari Wehmaan kanssa, mutta paluumatkalla päätti jäädä yksinään ikuiseen kaupunkiin miehensä jatkaessa matkaa takaisin Suomeen. Paitsi että hän Rooman-talven aikana oppi, miksi italialaisille kadotus on kylmä ja Danten Helvetin pahimpana rangaistuksena ikuinen jää, hän sai viimeisteltyä ison käännöstyönsä, jonka hän oli aloittanut jo vuosia sitten. Vaara sai Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin valmiiksi kesällä 1953 Sisiliassa, ja palasi syksyllä takaisin Suomeen. Käännöstyö oli hänen mukaansa niin raskas, että mietti jo sen jäävän viimeiseksi käännöksekseen. Toisin kuitenkin kävi, ja 50-luvun loppupuolella hän käänsi jo kovaa vauhtia Danten Jumalaista näytelmää ja käänsi myöhemmin vielä myös Petrarcan Sonetteja Lauralle.
Runoilija Torquato Tasso liittyy mielenkiintoisella tavalla myös Gianicolon kukkulaan ja Villa Lanten naapurustoon – elämänsä viimeiset vuodet 1500-luvun lopulla hän vietti Sant’Onofrion luostarissa aivan Lanten lähellä, ja istuskeli ison tammen alla. Näinä päivinä tammen jäänteet voi edelleenkin nähdä lyhyen kävelymatkan päässä Lantesta Vatikaaniin päin – puuraukasta ei ole paljoa enää jäljellä, ja sekin vähä mitä on, roikkuu nyt repaleisena raudalla tuettuna. Puun juurella olevassa laatassa kunnioitetaan arvostettua runoilijaa ja hänen elämäänsä.
La quercia del Tasso
Villa Lantessa Elina Vaara ei todennäköisesti kuitenkaan käynyt, vaikka tuona talvena Villa olikin jo instituutin käytössä ja osittain toiminnassakin. Italiaan hän palasi vielä useita kertoja, mutta ei enää Roomaan, ainakaan talvella. Veri veti etelään. “Ei täällä Roomassa muuten osata soittaa eikä laulaa. Nyt juuri yksi yrittää sillä tavalla että tuntuu kuin hän vain koko ajan tapailisi ääniä. Ei ole rytmiä, ei tunnetta niin kuin Napolissa” (16.1.1953).
Kirjallisuutta: Saarenheimo, Kerttu (2001). Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Helsinki: SKS
Suvikumpu, Liisa (toim.) (2004). Rooma – Kirjailijan kaupunki. Helsinki: SKS
HuK Eveliina Marjanen Italialainen filologia, Helsingin yliopisto Instituutin EDUFI-harjoittelija syyskuusta joulukuuhun 2018
Suomen Rooman-instituutissa vierailleet ovat saaneet ehkä maistaa Villa Lanten viiniä. Heistä varmasti useimmat muistavat pullon, jota koristaa yksi Villan salonen entisistä freskoista, mutta tuskin kaikki ovat lukeneet pullon takapuolella olevan etiketin italiankielisen tekstin.
Viinipulloissa on lainsäädännön asettamat vähimmäisvaatimukset, mitä pullosta tulee käydä ilmi, mutta näiden lisäksi tuottaja voi lisätä haluamia tietoja. Tällaisia tietoja, kuvauksia, ylipäänsä tekstiä ja niiden kieltä – “Viinin erityiskieltä” – on tutkittu erittäin vähän niin Italiassa kuin muualla päin maailmaa. Etenkin pullon takaetiketin kielen tutkimuksesta käytetään italiaksi sanaa enogrammatologia ja yksittäisestä tekstistä sanaa enogramma. Sanathan sopivat myös suomen kieleen hyvin! Etikettejä tutkitaan omana tekstilajinaan, jolla on tietyt tyypilliset piirteet niin rakenteen kuin kielen suhteen ja niissä esiintyvät usein tietyt teemat. Mitä nämä kaikki sitten ovat?
Etiketit ovat usein lyhyitä tekstejä, joiden tehtävänä on myydä viini ostajalle. Ne näyttävät kertovan meille viinistä, sen väristä ja mausta, ruokasuosituksista ja kypsytyksestä, mutta tosiasiassa niillä on paljon syvempi tehtävä: luoda samojen kulttuuriarvojen omaava yhteisö, vietellä sekä sivistää. Etiketit kouluttavat ihmisiä kuvailemaan haju- ja makuaistimuksiaan sanoin sekä opettavat samalla kyseisen tuotteen tuotantoprosesseihin liittyvää sanastoa. Etikettien sisällöt voidaan taas jakaa kolmeen päätyyppiin. Ne puhuvat, eli välittävät tietoa ja kouluttavat sen kautta lukijaa, ns. ylipuhuvat, eli käyttävät korostettuja ilmaisuja ja antavat sanoille uusia merkityksiä tai eivät välttämättä sano ollenkaan mitään, antaen viinin puhua puolestaan.
Erilaisia etikettejä on loputtomasti, mutta niissä toistuvia teemoja paljon vähemmän. Tärkeimpiä ovat aika ja paikka. Aiheena ovat usein perinteet ja ajan kulku, minkä vuoksi usein viinin tai sen tuottajan historia kerrotaan, näiden puutteessa taas sellainen saatetaan jopa keksiä. Etiketeissä voidaan usein viitata historiallisiin tapahtumiin, myytteihin ja niissä voi olla sitaatti jopa historiallisista kirjoituksista. Alue, jossa viini tuotetaan liittyy myös historiaan. Rypäleet ovat tietyn alueen tuotos, minkä vuoksi viini on kulttuurinen tuote. Viinintuottaja voidaan nähdä eräänlaisena vastuuhenkilönä alueen ja viinin yhteyden välillä.
Etiketeissä käytetyllä kielellä on omat tyypilliset piirteensä. Yhtenä tärkeänä osana on erikoiskielen erityinen sanasto, joka voidaan jakaa kolmeen ryhmään: varsinaiset “erityistermit” (esim. fermentointi, dekantointi), erityistermit, joiden tarkoitus on pikemminkin tietyn tyylin tavoitteleminen eikä jonkin asian ilmaiseminen (esim. viinin ja ruuan naittaminen) ja sanojen käyttäminen muussa kuin niiden yleismerkityksessä, jolloin sanat saavat usein myös hienostuneemman piirteen (lämmin, ikääntynyt). Jos haluaa painottaa viinin kotialuetta ja sen identiteettiä, voidaan käyttää jopa Italian murteita, mutta useimmiten turvaudutaan kielen standardimuotoon.
Palataksemme alussa mainitsemaani Villa Lanten viiniin, voimme nyt katsoa, mitä pullon etiketti meille kertoo ja miten se sen tekee. Etiketissä lukevat tietysti lainsäädännön mukaiset tiedot, esimerkiksi tuotantoalue (Lazio), laatuluokka (Indicazione Geografica Tipica, IGT), rypäle ja vuosikerta (Cesanese 2013) sekä pullottaja (Az. Agr. Villa Simone di Piero Costantini). Ja nyt mielenkiintoisempaan osioon:
Il vitigno Cesanese, conosciuto dai tempi di Plinio, è la varietà autoctona rossa più diffusa nel Lazio. Dai profumi floreali e speziati, si presenta con una struttura elegante che ben si evolve durante l’invecchiamento.
“Jo Pliniuksen ajoilta tunnettu Cesanesen rypälelajike on Lazion alkuperäisistä punaisista lajikkeista laajimmalle levinnyt. Kukkaisia ja mausteisia tuoksuja sekä elegantti koostumus, joka kehittyy hyvin ikääntyessään.”
Etiketti on melko tyypillinen, sillä se viittaa viinin menneisyyteen niin ajan kuin paikan suhteen ja kertoo mahdolliselle ostajalle myös, minkälaisia makukokemuksia häntä odottaa maistaessaan viiniä. Cesanese-punaviini yhdistetään rypäleiden tuotantoalueeseen ja sille annetaan historia: rypäle on Lazion alueelta ja tunnettu jo Pliniuksen ajoilta. Vuosilukuja ei ole mainittu, mutta lauseesta saa kuvan, että kyse on jo hyvin kauan aikaa sitten tunnetusta lajikkeesta (Pliniuksen elinvuodet ovat 23-79 jaa.).
Viiniä kuvaillaan seuraavasti: “kukkaisa ja mausteinen tuoksu”, “elegantti koostumus” ja “kehittyy hyvin ikääntyessään”. Viinejä tunteva henkilö osaa tulkita tekstiä paremmin kuin vasta-aloittelija, joka voi hakea apua lukuisista viinisanastoista, joita löytyy esimerkiksi Viinimaan tai Alkon sivuilta. Kuvailu kertoo meille seuraavaa: viinissä on erilaisiin kukkiin ja mausteisiin liittyviä tuoksuja ja makuja, tasapainoinen kokonaisuus ja hienostuneet aromit sekä paranee kypsyessään. Etiketin kuvaus aukeaa näin lukijalle paremmin ja opettaa samalla sanastoa, jolla kuvailla haju- ja makuaistimuksiamme: seuraavalla kerralla hän osaa tulkita ja kertoa kokemuksestaan erilaisella tavalla. Villa Lanten viinin etiketti siis sivistää viinin ystäviä!
Suomen Rooman-instituutin kuuden kuukauden pituisen harjoittelujakson aikana kyseiset viinipullot ja niiden etiketit tulivat tutuiksi erilaisten tapahtumien kautta ja onnekseni pääsin myös maistamaan viinin “eleganttia koostumusta”. Harjoittelujakso on vastannut odotuksiani täysin ja jopa ylittänyt ne: monipuolinen ja opettavainen työympäristö ikuisessa kaupungissa, upealla sijainnilla. Kiitos koko henkilökunnalle ikimuistoisesta kokemuksesta ja näemme varmasti pian jälleen Roomassa!
HuK Karin Kantee Italialainen filologia, Helsingin yliopisto Instituutin EDUFI-harjoittelija maaliskuusta elokuuhun 2018
Tätä tekstiä kirjoittaessani vietän viimeistä päivääni Roomassa. Olen ollut instituutin CIMO-harjoittelijana syyskuusta joulukuuhun. Tammi- ja helmikuun olen toiminut amanuenssin sijaisena instituutissa. Tässä blogikirjoituksessa kerron hieman kokemuksistani sekä harjoittelu- ja työskentelyjaksostani tässä ikuisessa kaupungissa.
Vaikka Italia on maana tullut tutuksi jo opiskeluaikoina Erasmus-vaihdon ja muiden opintomatkojen myötä, Roomassa olen käynyt vain kaksi kertaa aikaisemmin lyhyillä lomareissuilla. En myöskään tiennyt etukäteen juuri mitään Suomen Rooman-instituutin toiminnasta, vaikka olin aikaisemmin kuullut puhuttavan Villa Lantesta. Tiedossa oli siis paljon uutta ja erilaista!
Ensimmäiset viikot olivat jännittäviä. Tuntui, että työpäivien jälkeen Lanten ja instituutin historiaa päntätessäni mikään ei tahtonut tarttua muistiini tuosta valtavasta tietomäärästä. Ensimmäisenä työpäivänä selvisi myös, että yksi työtehtävistäni olisi instituutin puhelimeen vastaaminen. Ja sekös oli jännää! Itse kun olen jo sitä sukupolvea, joka käyttää puhelinta kaikkeen muuhun paitsi puhumiseen. Sosiaalisen median, pikaviestisovellusten ja asiakaspalveluchattien myötä puhelimessa puhuminen on minunlaiseni milleniaalin onneksi jo vähentynyt Suomessa, mutta tilanne vaikuttaa olevan eri täällä Italiassa. Italialaiset rakastavat puhelimessa puhumista! Kaupungilla kulkiessa lähes jokaisen vastaantulijan korvalla keikkuu puhelin. Puhelimeen jaksetaan puhua julkisissa kulkuneuvoissa ja jopa skootterilla ajaessa. Silloin italialaisilla on tapana sujauttaa kännykkä kätevästi kypärän ja korvan väliin; täytyyhän puhumisen sujua kätevästi myös kaksipyöräisen selässä!
Tässä puolisen vuotta instituutin puhelimeen vastailleena olen huomannut myös kulttuurienväliset erot varsinkin hiljaisuuden sietämisessä. Puhettahan saattaa italialaisilta tunnetusti tulla kuin konekiväärin suusta. Voin kokemuksesta kertoa, että tällaiselle jäyhälle, lievästä puhelinpelosta kärsivälle, ajoittain tuppisuullekin pohjalaiselle mikään ei ole ollut piinallisempaa kuin se, kun joudut kolmatta kertaa pyytämään vastapuolta toistamaan asiansa (etkä välttämättä vielä sittenkään kuule tai ymmärrä kaikkea). Italialaiset kun ovat suomalaisen näkökulmasta melko malttamattomia kommunikoinnissaan; puhelimessa puhuessa reaktioiden on oltava salamannopeita. Muuten syntyy se pelätty hiljaisuus, joka meille suomalaisille on niin luontaista asian prosessoimiseen käytettävää aikaa. Turhautumisen on kyllä saanut kuulla myös puhelinlinjan toisessa päässä. Alkuaikoina syvät, jopa hieman teatraaliset huokaukset ja prontot tulivat tutuiksi. Mutta niistäkin on nyt selvitty!
Tammikuinen auringonlasku Piazzale Giuseppe Garibaldilla kivenheiton päässä Suomen Rooman-instituutista.
Työtehtäviini ovat kuuluneet myös muut asiakaspalvelutehtävät, kuten instituutin asukkaiden vastaanottaminen ja neuvonta. Lisäksi olen opastanut instituutissa käyneitä vierailijoita vierailla kielillä ja päivittänyt instituutin kotisivuja sekä sosiaalista mediaa eri kielillä. On ollut mielenkiintoista tutustua eri alan ihmisiin ja olla tekemisissä heidän kanssaan. Olen tavannut muun muassa kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita, toimittajia, näyttelijöitä, käsikirjoittajia, instituutin entisiä johtajia ja monia eri alan tutkijoita sekä opiskelijoita.
Heti syyskuussa harjoitteluni alussa instituuttiin saapui seitsemän yliopisto-opiskelijaa, jotka tulivat neljän viikon pituiselle antiikin ja keskiajan Rooman johdantokurssille. Lisäksi tapasin syksyn mittaan tutkijoita ja muita eri alan ihmisiä, joista pääsin tekemään myös esittelyjä instituutin Instagram-tilille. Viimeisinä työviikkoinani ehdin tapaamaan vielä seitsemän historian alan korkeakouluopiskelijaa, jotka tulivat kolmen kuukauden pituiselle tieteelliselle kurssille. Osallistuin tiiviisti myös moniin erilaisiin seminaareihin, joita instituutissa järjestettiin. Kääntäjän koulutuksen saaneena tunsin ajoittain kipeästi sivistymättömyyteni, kun hädin tuskin osasin lausua antiikin aikana ja keskiajalla eläneiden keisarien nimiä, tai kun muutamilla arkeologisilla kaivauksilla vieraillessani mielikuvitukseni ei mitenkään riittänyt kuvittelemaan, miten eri kokoiset ja muotoiset kivenmurikat olivat entisaikoihin muodostaneet kokonaisia kyliä ja kaupunkeja.
Koko työskentelykauteni kohokohta oli se, kun Colosseum valaistiin 5.12. Suomen lipun väreihin Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tilaisuudesta uutisoitiin suorana lähetyksenä Suomen televisioon, joten paikalla oli myös suuri idolini toimittaja Ella Kanninen, jonka kanssa onnekseni pääsin myös yhteiskuvaan. Muutamaa päivää myöhemmin Villa Lantessa järjestettiin vielä Suomi 100 -seminaari, jossa oli paikalla useita eri puhujia. Tilaisuuden päätteeksi 80-luvun italodiscoartisti Gazebo esiintyi instituutissa. Loppujen lopuksi jopa tämä ysärin lapsi tunnisti Gazebon (ainakin hieman googlailtuani). Varmasti kovinkaan moni ei ole päässyt joraamaan Gazebon tunnetuimman kappaleen ”I like Chopinin” tahtiin 1500-luvun renessanssihuvilan näköalaparvekkeella ikuisen kaupungin pimenevässä illassa!
Colosseum Suomen väreissä ja onnellinen fani Ella Kannisen kainalossa.
Vieraassa maassa asuminen lisää itsevarmuutta sekä rohkeutta ja – niin kornilta kuin se saattaa kuulostaakin – tunnen itseni aikuisemmaksi nyt kuin puoli vuotta sitten. Tämän työskentelyjakson aikana olen ylittänyt itseni moneen otteeseen ja ennen kaikkea olen oppinut nauramaan itselleni. Vaikka mokaamisia ja nolojakin hetkiä on ollut (erityisesti juuri puhelimessa), on täytynyt vain oppia pääsemään niiden yli. Kaikesta selviää kyllä, vaikka viime syksynä olikin melkoisen pelottavaa kuuden yliopistovuoden jälkeen valmistua filosofian maisteriksi, katkaista siteet turvalliseen alma materiin ja jättää taakseen todella rakkaaksi kotikaupungiksi muodostunut Turku. Oli aika ottaa askel työelämään ja muuttaa vieraaseen miljoonakaupunkiin. Uskallan väittää, että kaiken tämän jälkeen tuleviin muutoksiin osaa taas suhtautua hieman rennommin. Onhan asioilla tapana järjestyä tavalla tai toisella.
Tässä vaiheessa on aika kiittää lämpimästi koko instituutin henkilökuntaa. On ollut ilo olla osana teitä nämä kuusi kuukautta! Vaikka viimeinen puolivuotinen on ollut ikimuistoinen ja edelleen lähes päivittäin ihastun uudelleen Roomaan kaduilla kulkiessani, kaipaan kuitenkin jo Suomen hiljaisuutta sekä rauhaa ja jopa kylmiä pakkasia, jotka paukkuvat tätä kirjoittaessa eteläistä Suomea myöten. Kuten Suomen Rooman-instituutin intendentillä Simo Örmällä on tapana sanoa: ”On lähdettävä pois, jotta voi palata takaisin”.
”Rooma, joka kääntää ajatukset pois huonoista päivistä.”
Roomaan 26.2. satanut lumi toi eksotiikkaa viimeisiin työpäiviin.
FM Marjo-Riina Välimaa työskenteli CIMO-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa neljä kuukautta vuoden 2017 lopussa ja kaksi kuukautta amanuenssin viransijaisena alkuvuodesta 2018.
Arkkitehtiopiskelijat Piemontessa, Roomassa ja Tammisaaressa
GT-2017 -arkkitehtiopiskelijakurssin ohjelma oli edellisten vuosien kaltainen. Kurssi on järjestetty aiemmin vuosina 2009, 2011, 2013 ja 2015. Säätiön Institutum Romanum Finlandiae alkuperäisen idean mukaisesti tarkoitus on perehdyttää opiskelijat antiikin rakennustaidon ja kulttuurin vaikutukseen länsimaisessa arkkitehtuurissa. GT-kurssit ovat siinä mielessä ainutlaatuisia, että ne ovat ainoat säännöllisesti järjestettävät arkkitehtiopiskelijakurssit, joihin kaikkien Suomen kolmen arkkitehtiosaston opiskelijoilla on mahdollista ottaa osaa.
Itse kurssia Italiassa edelsi johdantokurssi Tammisaaressa. Tammisaaren johdantokurssin luennot, harjoitustyöt ja kirjallisuus mahdollistivat tiiviin keskittymisen arkkitehtuuriekskursioihin Italiassa.
Italian-kurssi alkoi Milanosta 11.8. Lyhyestä yhden yön viivähtämisestä huolimatta, Milanosta ehdittiin nähdä tärkeimmät kohteet. Heti seuraavana päivänä kurssi suuntasi junalla Genovaan, jossa viivyttiin kaksi yötä. Genovan keskiaikaisen katuverkoston inspiroimana kurssi laati pienen mittauspiirustuksen San Matteon aukiosta. Genovan reipas satamahenki tuli tutuksi lyhyessä ajassa.
Genovasta matka jatkui Italian kuningaskunnan syntysijoille Torinoon. Torinon suuret arkkitehdit Filippo Juvarra ja Guarino Guarini tulivat tutuiksi koko muun uhkean barokkikaupungin ohella. Kurssia viehätti erityisesti Torinon perinteiset arkadit ja hienostuneet kahvilat.
Torinosta kurssi siirtyi sujuvasti junalla Bolognaan, jota käytettiin tukikohtana Mantovaan ja Modenaan tutustumisessa. Modenan San Cataldon hautausmaa (Aldo Rossi 1971) oli yksi upeimmista kohteista joka osaltansa auttoi kurssin aikana ymmärtämään Giorgio de Chiricon surrealistisia maalauksia. Bolognan huippukohteita oli ehdottomasti Santo Stefanon orgaaninen yhdistelmä keskiaikaisia kirkkoja.
Bolognasta matkalla Spoletoon yövyttiin Riminillä, jonka pääkohteena oli Albertin Tempio Malatestina 1400-luvulta. Lähes 40 asteeseen noussut lämpötila tuntui vahvassa ilmankosteudessa erittäin uuvuttavalta. Spoleton korkeudella tilanne kuitenkin hieman hellitti. Spoleton upeat 1000-luvun kirkot ja jyrkkiin rinteisiin rakentunut katuverkko toi tervetullutta lämpövaihtelua kurssilaisille.
Pääkohteeseen Roomaan kurssi saapui 21.8. Ensimmäiseen päivään mahtui Santa Maria di Trastevere ja pakolliset käytännön ohjeet, jotka kaikkien mukavuuden varmistamiseksi ovat välttämättömiä asuttaessa Giulio Romanon suunnittelemassa ja 1531 valmistuneessa instituutin renessanssihuvilassa Villa Lantessa. Talon historian ja käytännön asiat selvitti säätiön amanuenssin sijainen Juuso Oksanen.
Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin. Roomalaiseen keittiöön tutustuminen oli kurssin yksi tärkeistä osista. Tästä myös nautittiin instituutin uuden johtajan prof. Arja Karivierin kanssa, kun Arja kertoi kurssilaisille Ostian tutkimushankkeesta illallisen yhteydessä Villa Lanten kattoterassilla tähtien alla.
Mikään Roomassa järjestettävä kurssi ei ole täydellinen, ellei instituutin intendentti Simo Örmä vedä jo legendaariseksi muodostunutta kierrostaan etruskien mailla Cerveterissä ja Tarquiniassa. Tämäkään GT-kurssi ei ollut poikkeus edellisiin verrattuna ja rautaisannos etruskien hautoja ja seinämaalauksia nautittiin elokuun lopulla.
GT-kurssien yksi vakiokohde on ollut myös Pompeji ja Paestum. Pompejin esittelyn suoritti instituutin tutkijalehtori FT Eeva-Maria Viitanen. Paahtavassa helteessä kurssi taivalsi Eeva-Marian johdolla ja pääsi tutustumaan useampaan kohteeseen, joihin tavallisilla turisteilla ei ole pääsyä.
Omana osanaan matkalla oli luonnollisesti paikalliseen pizzaan tutustuminen, että kurssilaiset voisivat muodostaa oman mielipiteensä onko napolilainen pohja parempi kuin roomalainen. Samanlainen lähinnä suomalaisia koskettanut makumielipiteen muodostus suoritettiin Roomassa Tazza D’oron (Via degli Orfani, 84) ja Sant’Eustachion (Piazza di S. Eustachio, 82) kahveille. Edellä mainittujen kahvien paremmuudesta on ollut Villa Lantessa jatkuvaa erimielisyyttä jo vuosikymmenien ajan – joka on sinänsä ihmeellistä, koska Sant’Eustachion kahvi on luonnollisesti parempaa.
Kurssin aikana syntyi luonnollisesti erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis noin tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat myöhemmin lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2018.
On sanomattakin selvää, että matkustaminen on ollut ja tulee aina olemaan tärkeää arkkitehdeille. Tässä suhteessa erityisesti Roomalla kohteena on ehkä historiallisesti tärkein asema. Omasta puolestani esitän myös kiitokseni koko kurssin rahoittaneelle Waldemar von Frenckellin säätiölle.
Olen vieraillut tämän syksyn aikana pariin otteeseen Roomassa keräämässä lähdeaineistoa, mikä on käytännössä tarkoittanut istumista Vatikaanin salaisessa arkistossa 1600-luvun kanonisaatioprosessien todistajanlausuntoja kopioiden. Joulunalusviikolla yhdessä näistä silmiini osui ensimmäistä kertaa tuttu nimi ihmeen kokijana: Lante!
Vuosien 1663–1664 aikana Firenzessä käytiin 1626 autuaaksi julistetun karmeliittanunna Maria Maddalena de’ Pazzin (1566–1602) kanonisaatiokuulustelu. Eräs Maria Maddalenan luostarin sisarista, 58-vuotias Vangelista del Cuor di Maria, kertoi osana omaa todistajanlausuntoaan seuraavaa:
Ho sentito dire dal Signore Marchese Carlo Gerini, che il Serenissimo Principe Cardinal Decano mandò à Roma alla Signora Duchessa Lante figliola del’ Signore Duca Altemps un’poco d’habito della Beata, che S. A. haveva ricevuto da noi, quale fu appilicato à un’male che detta Signora haveva nel petto reputato incurabile, e che ricevette la sanità, e che ne vogliono mandare quà scrittura autentica di quanto è seguito. (ASV, Riti Processus 771, f. 510r.)
Vangelista siis todisti kuulleensa markiisi Carlo Geriniltä, että kardinaalidiakoni oli lähettänyt Roomaan herttuatar Lantelle, herttua Altempsin tyttärelle, palasen Maria Maddalena de’ Pazzin kaapua. Tämä reliikki oli asetettu herttuattaren rinnan päälle, jossa tällä oli parantumattomaksi sanottu sairaus. Reliikki paransi herttuattaren, ja Vangelistan mukaan perhe halusi lähettää kirjallisen todistuksen tapahtuneesta.
Nunna Vangelistan todistus tapauksesta on valitettavan lyhyt mutta silti kiinnostava Lante-näkökulmasta. Vaikkei herttuattaren nimeä mainita, on ajankohdan ja sukulaissuhteiden johdosta perusteltua olettaa hänen olevan Maria Cristina Lante della Rovere (k. 2.6.1712 Roomassa). Maria Cristinan isä oli Gallesen herttua ja Sorianon markiisi Gianpietro d’Altemps, ja hän meni vuonna 1646 naimisiin Ippolito Lante Montefeltro della Roveren (1618–1688) kanssa. Näin ollen Maria Cristinan ihme on tapahtunut naimisiinmenon ja vuoden 1663 välisenä aikana. Pariskunta sai viisi lasta. Ippolito oli muun muassa Bomarzon herttua ja suvun ensimmäinen kyseisen arvonimen haltija. Hän omisti sekä meidän Villa Lantemme Gianicololla että Bagnaian Villa Lanten – jonka hän, kuten instituutin internet-sivuilla kerrotaan, sai 1640-luvulla korvaukseksi menetettyään osan Gianicolo-kukkulalla sijainneista maistaan.
Miten yksi firenzeläisen nunnan reliikeistä sitten päätyi Maria Cristinan avuksi, ja miten Vangelista osasi asiasta kertoa? Kuten moni muukin Santa Maria degli Angelin luostarin nunnista, Vangelista oli varsin ylhäistä syntyperää. Hänen isänsä oli firenzeläinen senaattori Paolo Ricasoli ja äitinsä puolestaan merkittävästä Serristorin suvusta. Näin ollen on hyvin luonnollista, että perhe on ollut tekemisissä markiisi Gerinin kanssa. Vanhasta ranskalaisesta genealogisesta kirjasta löysin tiedon, jonka mukaan Gerini olisi ollut Toscanan suurherttuan aseenkantaja, ja tuohon aikaanhan titteli kuului tunnetusti Medici-suvulle. Maria Cristina Lante della Roveren äiti puolestaan oli Angela de’ Medici. Medici-suvun naisista tuli Maria Maddalena de’ Pazzin kunnioittajia ja hänen kulttinsa ja kanonisaationsa ahkeria edistäjiä sen jälkeen, kun suurherttua Cosimo II:n vaimo Maria Maddalena d’Austria koki hänen kauttaan ihmeparanemisen vuonna 1609 – oletettavasti juuri heidän poikansa Ferdinando II (1610–1670) oli se suurherttua, jota Carlo Gerini palveli. On lisäksi hyvin mahdollista, että reliikin lähettänyt kardinaalidiakoni oli Carlo de’ Medici (1595–1666), Toscanan suurherttua Ferdinando I:n poika.
Medicien sukuyhteys siis selittää nimenomaan Maria Maddalena de’ Pazzin reliikin toimittamisen Maria Cristinan avuksi. Maria Maddalenan kultti oli toki muutenkin laajalle levinnyt. Hän oli merkittävä hahmo 1500–1600-lukujen taitteen Firenzen uskonnollisessa elämässä, ja kiitos erityisesti karmeliittojen aktiivisuuden hänen maineensa pyhimyksenä oli vahva myös Napolin alueella (toinen kanonisaatiokuulustelu käytiin siellä vuonna 1668).
Pedro de Moya: Maria Maddalena de’ Pazzin näky (n. 1640). Kuva: Wikimedia Commons
Osa luostarin sisarista muutti 1600-luvun kuluessa Roomaan; toiveen tästä oli esittänyt Barberini-paavi Urbanus VIII, jonka sukulaistyttäriä oli nunnien joukossa. Maria Maddalena de’ Pazzin kultti näkyy myös Via della Conciliazionen varrella olevassa, karmeliittojen Santa Maria in Traspontina -kirkossa, johon rakennettiin kappeli hänen autuaaksi julistamisensa jälkeen.
Emme tiedä, kuinka paljon herttuatar Maria Cristina oleskeli Roomassa ollessaan Gianicolo-kukkulalla, sillä perheellä oli myös kaupunkipalatsi Piazza dei Caprettarilla. Hänen sairautensa laatua ei tarkemmin määritellä, mutta yksi tavanomainen aikakauden hoitomuoto erilaisiin tauteihin oli potilaan toimittaminen terveelliseen ilmanalaan, mikä yleensä tarkoitti maaseutua ja kukkuloita. Erityisesti Rooman kaupungin ilman katsottiin olevan huonolaatuista. Ei siis ole lainkaan poissuljettua, että paranemisihme olisi tapahtunut nimenomaan Villa Lantessa, joka yhä tuohon aikaan sijaitsi maaseudulla. Toivonkin vielä jonain päivänä löytäväni Vangelistan todistajanlausunnossa mainitun kirjallisen selvityksen kyseisestä tapauksesta!
Jenni Kuuliala Tampereen yliopisto
Kirjallisuutta
Tancredi Carunchio & Simo Örmä (toim.), Villa Lante al Gianicolo. Storia della Fabbrica e cronaca degli abitatori (Roma: Institutum Romanum Finlandiae, 2005).
Sandra Cavallo & Tessa Storey, Healthy Living in Late Renaissance Italy (Oxford: Oxford University Press, 2013).
Clare Copeland, Maria Maddalena de’ Pazzi: The Making of a Counter-Reformation Saint (Oxford: Oxford University Press, 2016).
David Gentilcore, Healers and Healing in Early Modern Italy (Manchester: Manchester University Press, 1998).
