Tietokirjailijan mietteitä kukkulan laelta

Tiina Luomanen
Tietokirjailija

Istun Villa Lanten Rossa-huoneen tummanruskean kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Kun nostan katseeni läppärin näytöltä, näen Pantheonin kupolikaton ja lukemattomat muut katot ja kirkontornit. Huoneen toisesta ikkunasta näkyy hyvin varsinkin iltavalaistuksessa Pietarin kirkon kupoli, kun suuret tien vartta kulkevat puut ovat muutamiksi kuukausiksi pudottaneet lehtensä kerätäkseen voimia seuraavaan kevääseen. Vaikka ikkunat ovat kiinni, lintujen sirkutus kuuluu huoneeseen ja aurinkoisena päivänä ihmettelen, kuinka sisäinen kevääni herää jo tammikuussa.

Maisema yläkerran huoneesta

Huomenna lähden kotiin. Parin viikon mahdollisuus kirjoittamiseen on ollut myös matka itseeni. Kirjoitan kahta kirjaa. Toinen on älykkäästä tunnejohtamisesta ja toinen on autofiktio, jonka keskeiset teemat liittyvät häpeään ja perhesalaisuuksiin.

Joka päivä olen sulkenut Villa Lanten rautaisen portin takanani ja lähtenyt kävelemään, koska kävellessä kirkastuvat usein ne ajatukset, jotka sanoina piirtyvät myöhemmin teksteiksi.  Kävellessäni Gianicolo- kukkulalla olen miettinyt häpeää, joka aika ajoin on ollut edessäni kuin pitkät portaat Trasteveresta noustessa.

Kuvassa Villa Lanten portti

Olen usein tarkoituksella hakeutunut Villa Lanten viereiseen puistoon, kun siellä ammutaan keskipäivän merkiksi tykinlaukaus, joka ensimmäisiä kertoja kuullessani sai sydämen hypähtämään kurkkuun. Samalta paikalta kello kaksitoista se on ammuttu jo yli sata vuotta.  Kukkulalla näen äidin, joka hitaasti taluttaa happipullon kanssa kävelevää lastaan ja pariskunnan, joka toisiinsa tukeutuen itkee penkillä. Mahtavatko he tulla viereisestä Bambino Gesù -lastensairaalasta? Ehkä heidänkin elämässään on jysähtänyt jokin niin väkevä, että sen jälkeen on hetken voinut tuntua siltä, että ei laukauksen jälkeisen savun ja voimakkaan äänen keskeltä näe eikä kuule mitään muuta.

 Jokaisella askeleella, jokaisella hitaallakin hengenvedolla, jokaisesta kohtaamisesta Villa Lanten keittiössä keskellä kiehuvia pastakattiloita ja porisevia espressopannuja meistä jää jotakin tänne Gianicolo-kukkulalle ja toisiimme. Häpeä, kipu, ilo ja suru kulkevat kuin pilvet taivaalla, mutta kohtaamisen lämpö, halu jakaa omastaan on monikerroksista ja kestävää kuin Rooma itse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s