#Andràtuttobene eli etätöissä instituutilla

Magda Hukari
Instituutin harjoittelija

Italian hallitus julisti jonkin aikaa sitten kovat ulkonaliikkumisrajoitukset hillitäkseen erityisesti Pohjois-Italiassa riehuvaa koronaa eli COVID-19-tautia. Roomassa tilanne ei ole millään muotoa hälyttävä, mutta siirtyminen etätyöhön odotti meitäkin. Arki täällä sujuu kuten ennenkin, vaikka työympäristö on vaihtunut renessanssihuvilasta italialaiseen kerrostaloasuntoon. Tervetuloa siis seuraamaan tilannetta harjoittelijan kuvapäiväkirjalla!

Jatka lukemista ”#Andràtuttobene eli etätöissä instituutilla”

Elämää Roomassa koronaviruksen aikaan

Linda Jokela
Instituutin amanuenssi

Rooma on tällä hetkellä epätodellisen hiljainen kaupunki. Aamulla Villa Lanteen kävellessäni vastaan tuli vain muutama koiranulkoiluttaja, eikä cornetton tuoksu enää leijaile houkuttelevasti kahviloiden ovista, koska ne on kaikki suljettu eilisestä, 12.3. alkaen.

Jatka lukemista ”Elämää Roomassa koronaviruksen aikaan”

Kiduttajanaiset Trajanuksen voitonpylväässä

FT Jussi Rantala
Tutkija, Tampereen yliopisto

Rooman historia on sodankäynnin historiaa. Roomalaiset historiankirjoittajat katsoivat ”suurten tapahtumien” ja ”suurmiesten tekojen” olleen aiheita, jotka ensisijaisesti haluttiin tallentaa jälkipolvien muistettavaksi. Näin sodat (joita Rooma toki ahkerasti kävikin) olivat loogisesti historiankirjoittajien suosikkiaiheita. Sodissa ilmenevä väkivalta on ollut viime aikoina myös oman tutkimukseni kohteena. Vaikka näkökulmani on ennen kaikkea roomalaisessa kirjallisuudessa, olen lukuisilla Rooman-matkoillani tutustunut myös aiheen visuaaliseen puoleen.

Jatka lukemista ”Kiduttajanaiset Trajanuksen voitonpylväässä”

Tietokirjailijan mietteitä kukkulan laelta

Tiina Luomanen
Tietokirjailija

Istun Villa Lanten Rossa-huoneen tummanruskean kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Kun nostan katseeni läppärin näytöltä, näen Pantheonin kupolikaton ja lukemattomat muut katot ja kirkontornit. Huoneen toisesta ikkunasta näkyy hyvin varsinkin iltavalaistuksessa Pietarin kirkon kupoli, kun suuret tien vartta kulkevat puut ovat muutamiksi kuukausiksi pudottaneet lehtensä kerätäkseen voimia seuraavaan kevääseen. Vaikka ikkunat ovat kiinni, lintujen sirkutus kuuluu huoneeseen ja aurinkoisena päivänä ihmettelen, kuinka sisäinen kevääni herää jo tammikuussa.

Jatka lukemista ”Tietokirjailijan mietteitä kukkulan laelta”

Taiteilija Sigrid Aminoffin jalanjäljissä vuoden 1946 Italiassa

Tiina Lamminen
Kuvataiteilija

Ruotsalainen taidemaalari Sigrid Aminoff (1904–1994) oleskeli Roomassa keväällä 1946. Taiteilija kuvailee näkemäänsä ja kokemuksiaan äidilleen Siri Oxienstiernalle kirjoittamissaan kirjeissä.

Jatka lukemista ”Taiteilija Sigrid Aminoffin jalanjäljissä vuoden 1946 Italiassa”

Jäätelöconnoisseurin mietteitä

Sara Pollesello

Trasteveren Fatamorgana.

Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.

Jatka lukemista ”Jäätelöconnoisseurin mietteitä”

Crypta Balbin näyttely: yksityiskohtia pyhiinvaelluksista

Eeva Ollila

Helsingin yliopiston historian maisteriohjelman kurssilla perehdyttiin Rooman historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle sivilisaatioille sekä siihen, miten antiikin ja keskiajan perintö on vaikuttanut eurooppalaiseen kehitykseen. Luentojen ja seminaarin lisäksi kurssin ohjelmaan kuuluivat tutustumisretket Rooman antiikin ja keskiajan kohteisiin. Viikon kurssilla vierailtiin myös Rooman keskiaikaisissa kirkoissa sekä birgittalaisluostarissa, joka sijaitsee Piazza Farnesella. Samalla paikalla toimi keskiajalla majatalo pohjoismaalaisille pyhiinvaeltajille. Vierailukohteet herättivät kiinnostuksen Roomaan tehtyihin pyhiinvaelluksiin. Keskiaikaiset pyhiinvaellukset ovat kiinnostava historiallinen ilmiö, koska ne yhdistivät aikakauden ihmisiä Euroopassa.

Jatka lukemista ”Crypta Balbin näyttely: yksityiskohtia pyhiinvaelluksista”

Ei nimi miestä pahenna… mutta entä naista? Hajanaisia mietteitä roomalaisista nimistä ja nimeämiskäytännöistä

Tuomo Nuorluoto

Myöhäisantiikkinen piirtokirjoitus Bar S. Caliston nurkilta (CIL VI 1516). Monumentin pystytti Aur(elia) Publiana Elpidia, imettäjä (nutrix), rakkaalle emännälleen (patrona) ja ylhäissyntyiselle tytölle (clarissima puella) Lucia Septimia Patabiniana Balbilla Tyria Nepotilla Odaenathianalle. Kuten kuvasta näkyy, kiveä on sittemmin koristeltu myös nykyisten roomalaisten toimesta. Kuva: Tuomo Nuorluoto

Syksy Roomassa tarjosi monenlaista jännittävää. Uusia ja vanhoja tuttavuuksia, piirtokirjoituksia toisensa jälkeen, ja kaikenlaisia muita enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita. Katuja tallatessa voi baarin nurkalla sattumalta törmätä vaikkapa 300-luvulla eläneeseen, senaattorisäätyiseen tyttöön. Myös lukuisat kirkkojen pihat ja pylväskäytävät tarjoavat sielunravintoa nälkäiselle epigrafian ystävälle. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole jonkinlainen henkilökohtainen muistelo stipendiajastani. Sen sijaan on parempi syöksyä in medias res, eli omassa tapauksessani roomalaisen onomastiikan maailmaan, josta seuraavat hajanaiset mietteet kumpuavat.

Jatka lukemista ”Ei nimi miestä pahenna… mutta entä naista? Hajanaisia mietteitä roomalaisista nimistä ja nimeämiskäytännöistä”

Elina Vaaran Rooma

Eveliina Marjanen

Samoihin aikoihin, kun Suomen valtiolle vasta ostettua Villa Lantea ahkerasti kunnostettiin 1950-luvun alussa, Roomassa vietti aikaa myös runoilija ja kääntäjä Elina Vaara. Italian maata ja kieltä, erityisesti Etelä-Italian rentoutta ja rosoisuutta kovasti rakastava Vaara vietti talven 1952-53 poikkeuksellisen kylmässä ja koleassa Roomassa. Luin Vaaran talvesta kertovia päiväkirjamerkintöjä teoksesta Rooma – kirjailijan kaupunki (toim. Liisa Suvikumpu), ja kuljeskelin niistä inspiroituneena samoilla kaduilla. Viimeiset päivät EDUFI-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa olivat aurinkoisia ja kirkkaita, varmasti lämpimämpiä kuin talvella 65 vuotta sitten.

Päiväkirjamerkinnät kertovat, että Elina Vaara kulki pitkin Rooman katuja sekä päämäärättömästi harhaillen, että nähtävyyksiä ja museoita vieraillen, välillä raitiovaunut veivät hänet kauemmaksikin keskustasta Veranon hautausmaalle ja Ostian kaivauksille asti. Vaaran majapaikka talven aikana sijaitsi Via Toscanalla Rooman vanhan keskustan pohjoisosassa, joten monet hänen päivittäisistä kävelyreiteistään kulkivat sillä suunnalla ja hän kuvaili niitä tarkasti: “Kävelen alas Piazza di Spagnalle, siitä Via della Crocelle, Ristin tielle, jolla ovat kaikki tarvitsemani asiat, poikkean rosticceriaan, sieltä latteria-kahvibaariin mukanani kaksi piirakkaa (calzonia), joista toisen syön jogurtin kera. Toinen varmasti maistuu palaillessani Pincion yli takaisin asunnolleni Via Toscanalle.” (2.1.1953)

Alue oli minulle osittain jo tuttu, sijaitsevathan lähellä mm. Villa Borghesen puisto, kallis ja kuuluisa katu Via Veneto ja Santa Maria della Concezione dei Cappuccini –kirkko ja sen yhteydessä oleva kapusiinimunkkien krypta tuhansine pääkalloineen. Via Toscana näyttää nykyisin siistiltä ja kalliinnäköiseltä kadulta, mutta päiväkirjamerkinnöistä paljastui, että 50-luvulla asia ei tainnut olla niin. “Huoneeni on käyttökelpoinen vain illalla niiden parin tunnin aikana, jolloin emäntä suvaitsee lämmittää keittiössä olevaa kamiinaa, josta johdot kulkevat huoneisiin: myöhemmin illalla ne ovat jo kylmät… – – Vastapäätä on ruma saksalainen kirkko, jonka kellot pauhaavat tuomioukkosen jyrinällä pyhäaamuisin – -“ (1.-6.1.1953). Kadun toisella puolella oleva kirkko on evankelisluterilainen Christuskirche, joka ei mielestäni ruma ollut, mutta siitä tietenkin puuttui katolilainen mahtipontisuus ja koristeellisuus. Koska en ollut liikkeellä pyhäaamuna, en voinut todistaa tuomioukkosen pauhua paikan päällä.

”Ruma saksalainen kirkko”,
Christuskirche Via Toscanalla

”Teki mieleni Colosseon ympäristön pikku kujia katsomaan. Siellä on pieni ravintolanpoikanen nimeltä “Cardello” (“Pikkuohdake”, samannimisellä kujalla). Seinäkello, viinilehtiköynnös maalattuna ympäri ja ystävällinen isäntäväki. Kaikki familjääristä. Isoja vaniljarinkeleitä. Ostin yhden minäkin ja söin sen kastellen Chiantiin niin kuin muut, vaatimattomat porvarit naapurikortteleista. Viihdyin, siellä oli aitoa.” (25.1.1953)

Eräs ravintola jäi erityisesti Elina Vaaran mieleen, ja hän kirjoitti siitä runoja ja useita päiväkirjamerkintöjä. Kuljin Via Toscanalta Colosseumille asti pitkin kaupungin kauniita katuja ja päädyin Al Cardellon eteen. Olisin mielelläni käynyt siellä syömässä (vaikkakin Tripadvisorin kävijöiden mukaan 47% kävijöistä on pitänyt sitä todella huonona…), mutta ravintolassa ei ollut illallisaika vielä alkanut. Ravintolasta tuli kuitenkin ulos ystävällinen tarjoilija, ja pyysin päästä kurkistamaan ravintolaan, sillä tiesin, että Elina Vaarasta kertova taulu on ainakin ennen ollut ravintolan seinällä. Siellä se edelleen oli, vaikkakin vähän kärsineen näköisenä.

Kujilla Pikku Ohdakkeen,
Colosseosta koilliseen,
värit puuntavat vanhojen seinäin,
kuin ohdakehöydyn ja heinäin,

ja siellä, jos käyt edelleen
on myöskin Pikku Ohdakkeen
rakastettava viinitupa,
johon oudonkin tulla on lupa.
– –
(25.1.1953)

Elina Vaaran Rooman-matkan varsinainen tarkoitus jäi minulle vähän epäselväksi. Hän oli matkustellut Etelä-Italiassa, Sorrennon niemimaalla miehensä Einari Wehmaan kanssa, mutta paluumatkalla päätti jäädä yksinään ikuiseen kaupunkiin miehensä jatkaessa matkaa takaisin Suomeen. Paitsi että hän Rooman-talven aikana oppi, miksi italialaisille kadotus on kylmä ja Danten Helvetin pahimpana rangaistuksena ikuinen jää, hän sai viimeisteltyä ison käännöstyönsä, jonka hän oli aloittanut jo vuosia sitten. Vaara sai Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin valmiiksi kesällä 1953 Sisiliassa, ja palasi syksyllä takaisin Suomeen. Käännöstyö oli hänen mukaansa niin raskas, että mietti jo sen jäävän viimeiseksi käännöksekseen. Toisin kuitenkin kävi, ja 50-luvun loppupuolella hän käänsi jo kovaa vauhtia Danten Jumalaista näytelmää ja käänsi myöhemmin vielä myös Petrarcan Sonetteja Lauralle.

Runoilija Torquato Tasso liittyy mielenkiintoisella tavalla myös Gianicolon kukkulaan ja Villa Lanten naapurustoon – elämänsä viimeiset vuodet 1500-luvun lopulla hän vietti Sant’Onofrion luostarissa aivan Lanten lähellä, ja istuskeli ison tammen alla. Näinä päivinä tammen jäänteet voi edelleenkin nähdä lyhyen kävelymatkan päässä Lantesta Vatikaaniin päin – puuraukasta ei ole paljoa enää jäljellä, ja sekin vähä mitä on, roikkuu nyt repaleisena raudalla tuettuna. Puun juurella olevassa laatassa kunnioitetaan arvostettua runoilijaa ja hänen elämäänsä.

La quercia del Tasso

Villa Lantessa Elina Vaara ei todennäköisesti kuitenkaan käynyt, vaikka tuona talvena Villa olikin jo instituutin käytössä ja osittain toiminnassakin. Italiaan hän palasi vielä useita kertoja, mutta ei enää Roomaan, ainakaan talvella. Veri veti etelään. “Ei täällä Roomassa muuten osata soittaa eikä laulaa. Nyt juuri yksi yrittää sillä tavalla että tuntuu kuin hän vain koko ajan tapailisi ääniä. Ei ole rytmiä, ei tunnetta niin kuin Napolissa” (16.1.1953).

Kirjallisuutta:
Saarenheimo, Kerttu (2001). Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Helsinki: SKS

Suvikumpu, Liisa (toim.) (2004). Rooma – Kirjailijan kaupunki. Helsinki: SKS

HuK Eveliina Marjanen
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Instituutin EDUFI-harjoittelija syyskuusta joulukuuhun 2018

Lapsikulkueiden jalanjäljillä antiikin ja nykypäivän Roomassa

Roosa Kallunki

Vuonna 207 eaa. 27 tyttöä harjoitteli kuorona hymniä tulevaa lepytysrituaalia varten Rooman Capitolium-kukkulalla, kun yhtäkkiä salamanisku osui läheisellä Aventinus-kukkulalla olevaan Juno Reginan temppeliin (lisää salamaniskuista Roomassa johtaja Arja Karivieren blogikirjoituksessa). Tämän seurauksena suunniteltua lepytysrituaalia muokattiin hieman, ja samat lapset kulkivat lopullisessa rituaalissa kulkueena silloisen Rooman kaupungin ydinalueiden läpi välillä tanssien. Lopulta kulkue päätyi Aventinus-kukkulalle ja Juno Reginan temppelille, jossa lapset pääsivät vihdoin laulamaan harjoittelemansa hymnin.

Roomalainen historioitsija Livius kuvaa vuoden 207 eaa. tapahtumia kuuluisassa historiateoksessaan Ab urbe condita. Eikä edellä mainittu esimerkki suinkaan ole ainoa lepytysrituaalin kuvaus teoksessa, vaan Liviuksen mukaan tämän tyylisiä rituaaleja tarvittiin tasavallan aikaisessa Roomassa jatkuvasti lepyttelemään jumalia huonoina nähtyjen enteiden jälkeen. Kyseisen rituaalin kuvaus on kuitenkin Liviuksenkin mittapuulla harvinainen, sillä siinä kuvataan poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti sekä itse rituaalin harjoitteluprosessia että sille keskeisen kulkueen reittiä.

Osana Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattikauttani olenkin syksyn aikana pyrkinyt seuraamaan antiikin roomalaisten lasten jalanjälkiä tutustumalla niihin fyysisiin tiloihin, joissa lapset toimivat uskonnon parissa Roomassa. Projekti on osa väitöskirjatutkimustani, joka käsittelee lasten osallistumista uskonnonharjoittamiseen antiikin Roomassa. Liviuksen kuvaus on yksi keräämäni aineiston yksityiskohtaisimmista kuvauksista lasten uskonnollisen toiminnan tiloista. Lähestyäkseni tutkimusaihettani käytännön kautta päätin seurata Liviuksen kuvaaman kulkueen reittiä nykyisessä Roomassa. Katkelmassa mainitaan ainakin kahdeksan paikkaa, joiden läpi kulkue lapsineen kulki.

roosa1
Apollon temppelin paikoillaan olevat pylväät ja podium ”lapsiperspektiivistä” käsin

Livius kertoo kulkueen lähteneen liikkeelle Apollon temppeliltä, joka oli ympäristöineen melko tyypillinen erilaisten kulkueiden aloituspaikka. Tämän jälkeen kulkue jatkoi silloisen kaupungin sisälle läpi Porta Carmentaliksen, jota kutsuttiin myös triumfiportiksi. Tämän päivän Roomassa Apollon temppelistä ovat jäljellä vain kolme pylvästä, podium sekä osia friisistä ja päätykolmiosta (osat löytyvät Musei Capitolinista ja Centrale Montemartinista). Porta Carmentaliksesta ei taas ole nyky-Roomassa jälkeäkään lukuun ottamatta siitä alkaneen kaarikäytävän osia, jotka nekin ovat suurimmaksi osaksi Liviuksen kuvaamien tapahtumien jälkeen rakennettuja.

roosa2
Triumfiportilta lähteneen kaarikäytävän jäänteitä

Kulkueen seuraavia vaiheita on helppo seurata, sillä Liviuksen kuvaamat tiet ja paikat ovat yhä olemassa, vaikkakaan eivät täysin samanlaisina kuin ne olivat tasavallan aikaisessa Roomassa. Antiikkisen Vicus Iugarius -tien (nyk. Vico Iugario) moderni perillinen seuraa pitkälti samaa reittiä Forumille kuin jo yli pari vuosituhatta sitten. Nykyään tien päästä ei tietystikään ole mahdollista päästä itse Forumille saakka, sillä arkeologisen alueen aidat katkaisevat tien. Alueen voi kuitenkin nähdä hyvin aitojen läpi, joten on mahdollista hahmottaa antiikkisten teiden uomat ja yhtymäkohdat Forumin kanssa.

Liviuksen mukaan seuraavaksi kulkue pysähtyi Forumilla, missä tytöt esittivät jonkinlaisen tanssin lyöden rytmiä jaloillaan ja kuljettaen köyttä käsistä käsiin. Tämän rituaaliosuuden jälkeen kulkue jatkoi Vicus Tuscus -tietä (nyk. Via di S. Teodoro) ja Velabrumin entisen suoalueen (suunnilleen nykyinen Via del Velabro) läpi Forum Boariumille. Näitäkin tielinjoja mukailevat nykyiset kadut, joten antiikinaikaista reittiä on helppo seurata.

roosa3
Näkymä Forumille Vico Iugarion päästä

Forum Boariumilta kulkue suuntasi ylöspäin Aventinus-kukkulalle Clivus Publicius -tietä pitkin (nyk. Clivo dei Publicii) ja Juno Reginan temppelille. Tässäkin tapauksessa antiikkinen tie on ainakin nimensä perusteella yhä käytössä, vaikka nykyinen tie ei ilmeisesti aivan täysin seuraakaan antiikista esikuvaansa. Itse kulkueen päätöspisteen, Juno Reginan temppelin sijainti ei ole säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on ainoastaan se, että temppeli sijaitsi Aventinuksella. Päätin lopettaa oman kävelyreittini tämä vuoksi toisenlaiseen pyhään paikkaan, Santa Sabinan kirkkoon. Sitä ei ehkä ole omistettu Juno Reginalle, mutta kuitenkin toiselle naispuoliselle pyhälle henkilölle, pyhälle Sabinalle.

roosa4
Näkymä Forum Boariumille. Entinen karjatori on lehmien sijaan nykyään täynnä autoja

Kaiken kaikkiaan Liviuksen kuvaama lasten kulkema reitti oli noin 1,8 kilometriä pitkä ja tansseineen kulkueella kesti luultavimmin suunnilleen tunnin verran päästä määränpäähänsä. Loppumatka oli vielä paikoin jyrkkää ylämäkeä Aventinuksen rinnettä pitkin, minkä jälkeen lapset lauloivat lopulta hymninsä. Tehtävä kaikkine eri osineen ja harjoitteluineen ei siis ollut kovin yksinkertainen vastuussa oleville nuorille tytöille. Tutkijalle jalkautuminen itse tapahtumapaikoille oli perspektiiviä tuova kokemus, joka toi tutkittavina olevat lapset hieman lähemmäksi.

roosa5
Kulkueen kulkema reitti hahmoteltuna nyky-Roomaan Google Mapsin avulla


FM Roosa Kallunki
Historia, Tampereen yliopisto
Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.9.-30.11.

Teksti ja kuvat: Roosa Kallunki