KESKIAIKAISEN ARKIELÄMÄN JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ

Kirsi Vikman
väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto
Villa Lanten Ystävät ry:n stipendiaatti 2021

Keskiaikaiset käsikirjoitukset avaavat tien menneen ajan kulttuuriin. Vasikan tai lampaan nahasta taidolla tehtyjä pergamenttilehtiä, joihin on säilötty aimo annos tuon ajan elämää, voi tutkia erilaisista näkökulmista. Lukija keskittyy usein arvokkaiden pergamenttilehtien sisällön selvittämiseen. Kirjurimunkin sulkakynällä piirretyistä koukeroisista kirjaimista on ensin muotoiltava ymmärrettävä teksti ja sen jälkeen tulkittava keskiaikainen latinankielinen sanoma. Käsikirjoituksia voi lisäksi lähestyä toisenlaisesta – kirjahistoriallisesta – näkökulmasta. Mitä merkkejä lukija on itsestään kirjoihin jättänyt? Mikä lukijasta on ollut kiinnostavaa? Mitä kirjat paljastavat tuon ajan arkielämästä?

Nämä kysymykset mielessäni matkasin Villa Lantesta Vatikaanin apostoliseen kirjastoon. Kirjaston käsikirjoitusten säilyttämiseen viittaavat merkit juontavat jopa 300-luvulle asti. Kuitenkin 1200-luvun alkupuolella varhaisen kirjaston aineistot katosivat tuntemattomista syistä. Paavit keräsivät 1200-luvulla uuden käsikirjoituskokoelman, joka puolestaan kärsi suuria menetyksiä matkalla Avignoniin. Avignonin paavinistuimen vankeuden jälkeen paavit palasivat Roomaan 1300-luvun puolivälissä, jonka jälkeen alkoi varsinaisen apostolisen kirjaston toiminta. Paavi Nikolai V:n (1447-1455) päätöksellä latinalaiset, kreikkalaiset ja heprealaiset käsikirjoitukset olisi oltava tutkijoiden saatavilla, jotta he pystyisivät lukemaan ja tutkimaan niitä. Tästä päätöksestä edelleen nauttien astelin librariumin mittavaan lukusaliin keskiaikaisten käsikirjoitusten pariin. Tutkimassani aineistossa oli myös editioita, jotka kuuluivat Borghesen suvun kokoelmiin, jonka paavi Leo XIII osti vuonna 1891. Tässä Borghesiani –kokoelmassa oli teoksia, jotka jäivät Avignoniin ja joita paavit myöhemmin etsivät. Bibliotheca Apostolica Vaticana oli siis keskiajan tutkijalle täysin oikea osoite.

Pyhä Raimundus de Penyaforte (n. 1175-1275) opetti 1200-luvun alussa kanonista ja roomalaista lakia Bolognan yliopistossa. Hänen maineensa kiiri Roomaan saakka ja paavi Gregorius IV (1227-1241) kutsui Raimunduksen vuonna 1230 Roomaan rippi-isäkseen. Raimundus sai kuitenkin tehtäväkseen järjestää paavien säädökset ja dekretaalit, joista syntyi tärkeä teos Liber Extra tai Decretales Gregorii IX. Myöhemmin Raimundus palasi syntymämaahansa Espanjaan ja hänet kutsuttiin dominikaanisen luostarin johtoon. Siellä hän alkoi kirjoittaa ohjekirjaa papeille uskonnollisen elämän uusista säännöistä, joita kanoninen laki ja uudet paavin ohjeet edellyttivät. Tämä uudenlainen rippikäsikirja Summa de paenitentia käsitti kolme osaa ja Raimundus liitti niihin myöhemmin neljännen osan Summa de matrimonion, joka käsitteli avioliittoa. 

Ripittäytyminen tuli pakolliseksi kaikille vuonna 1215, ja papit tarvitsivat opastusta oikeanlaisen ripin toteuttamiseen ja kuultujen ongelmien ratkaisuun: Mitä rippi-isä vastasi murhan tai aviorikoksen tehneelle? Mitä jos munkki halusi luopua uskostaan? Näihin kysymyksiin Raimundus halusi antaa vastauksia. Rippikäsikirjat kokonaisuudessaan antavat kuvan myöhäiskeskiajan kirkollisesta moraalista. Uskonnollinen elämä vaikutti arkipäiväiseen elämään monessa asiassa kuten ruoka, avioelämä, kirkossa käyminen jne. Kirjat opastivat ihmisiä parannukseen ja parempaan elämään. 

Olin Roomassa todella Raimunduksen jalanjäljillä, kun sain tutkimuspöydälleni useamman edition hänen kuuluisasta teoksestaan. Kun sydän intoa täynnä avasin varovasti tuon 1200-luvulla käsin kirjoitetun Summa de paenitentian ja kääntelin sen pergamenttilehtiä, ajatukset tuntuivat kiirivän vuosisatoja taaksepäin. Miten kirjuri oli osannutkin niin taidokkaasti sulkakynällään tuon tekstin kirjoittaa? Pienikokoisimmissa kirjoissa teksti oli hyvin pienikokoista, mutta erittäin selkeää ja tasaista. Suurimmat käsikirjoitukset olivat erittäin juhlavia. Niiden kannet olivat punaista nahkaa, joita koristivat kultaiset Vatikaanin vaakunat triregnumeilla eli paavin tiaroilla ja taivaan avaimilla varustettuina. Isot kauniit alkukirjaimet olivat kuin taideteoksia, jotka kertoivat jotakin sekä kirjan sisällöstä että tuon ajan elämästä. Niissä oli kultaa, hopeaa, kukkia, eläimiä, keskiajan ihmisiä ja toinen toistaan taitavammin tehtyjä koristeluja.

Kirjojen lehdiltä löytyi paljon muutakin kuin varsinainen teksti. Lukijan sormista oli jäänyt sivulle likatahroja ja rasvaa. Toiset sivut olivat huomattavasti likaisempia kuin toiset, joten niissä oli ollut jotakin mielenkiintoista. Ilmeisesti jokin pappia askarruttanut synti, johon hän etsi ratkaisua. Oliko jotakin varastettu tai aviomies pahoinpidellyt vaimoaan? Sivuilta löytyi lukijan muistiinpanoja, piirroksia, nuotteja ja alleviivauksia. Myös noki- ja viinitahrat kertoivat omaa tarinaansa kirjan käytöstä. Maniculum eli marginaaliin piirretty käsi pitkällä osoittavalla sormella paljasti rippi-isän mielestä tärkeän synnin ja siitä annettavan sovitustyön. Nämä sormenjäljet, muistiinpanot ja piirrokset kirjojen lehdillä toivat keskiajan uskonnollisen elämän konkreettisesti lähelle tutkijaa. Ne kertovat jotakin sen ajan todellisesta elämästä. Manuscriptum herää henkiin täysin uudella tavalla, kun tekstin lisäksi tutkija tutkii siinä olevia käytön jälkiä. 

Kun olin täydellisesti syventynyt tutkimaan vanhaa käsikirjoitusta Vatikaanin kirjaston uumenissa ja ohitse käveli fransiskaaniveli vanha pergamenttiteksti kainalossaan, tuntui siltä, että historia oli tullut nykyhetkeen. Roomassa ajankulku on selkeästi aistittavissa – jo matkalla alas Gianicolon kukkulalta. Siellä tuntee olevansa yksi pieni osa suurta ajan ja vuosisatojen virtaa.  Nykyhetken ymmärtää uudessa valossa, kun se sekoittuu menneisyyden elämän merkkeihin – vaikkapa pieniin likatahroihin, kirjaston käsikirjoituksiin tai upeasti koristeltuun Pietarin kirkkoon.