#Andràtuttobene eli etätöissä instituutilla

Magda Hukari
Instituutin harjoittelija

Italian hallitus julisti jonkin aikaa sitten kovat ulkonaliikkumisrajoitukset hillitäkseen erityisesti Pohjois-Italiassa riehuvaa koronaa eli COVID-19-tautia. Roomassa tilanne ei ole millään muotoa hälyttävä, mutta siirtyminen etätyöhön odotti meitäkin. Arki täällä sujuu kuten ennenkin, vaikka työympäristö on vaihtunut renessanssihuvilasta italialaiseen kerrostaloasuntoon. Tervetuloa siis seuraamaan tilannetta harjoittelijan kuvapäiväkirjalla!

Jatka lukemista ”#Andràtuttobene eli etätöissä instituutilla”

Elämää Roomassa koronaviruksen aikaan

Linda Jokela
Instituutin amanuenssi

Rooma on tällä hetkellä epätodellisen hiljainen kaupunki. Aamulla Villa Lanteen kävellessäni vastaan tuli vain muutama koiranulkoiluttaja, eikä cornetton tuoksu enää leijaile houkuttelevasti kahviloiden ovista, koska ne on kaikki suljettu eilisestä, 12.3. alkaen.

Jatka lukemista ”Elämää Roomassa koronaviruksen aikaan”

Taiteilija Sigrid Aminoffin jalanjäljissä vuoden 1946 Italiassa

Tiina Lamminen
Kuvataiteilija

Ruotsalainen taidemaalari Sigrid Aminoff (1904–1994) oleskeli Roomassa keväällä 1946. Taiteilija kuvailee näkemäänsä ja kokemuksiaan äidilleen Siri Oxienstiernalle kirjoittamissaan kirjeissä.

Jatka lukemista ”Taiteilija Sigrid Aminoffin jalanjäljissä vuoden 1946 Italiassa”

Italian kielen anglismit sanomalehdissä

Hanna Vehmas
Harjoittelijana instituutissa 1.9-30.11.2019

Kuten useimmat varmasti ovat huomanneet, englannin kieli on vaikuttanut vahvasti italian kielen sanastoon. Etenkin sanomalehtien sanastossa tämä näkyy selkeästi ja aihe on ajankohtainen Italiassa. Viime vuosikymmenten aikana englannin vaikutus on ollut näkyvämpää kuin koskaan ja sama kehitys jatkuu nykyäänkin.

Jatka lukemista ”Italian kielen anglismit sanomalehdissä”

Jäätelöconnoisseurin mietteitä

Sara Pollesello

Trasteveren Fatamorgana.

Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.

Jatka lukemista ”Jäätelöconnoisseurin mietteitä”

Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?

Roosa Kallunki ja Anna Vuolanto

Lähtöpäivänä Rooma oli sateinen.

”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.”
Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)

Elämäntahti on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja. Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana, jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena, vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä matkalippuja varatessaan.

Jatka lukemista ”Maitse ja meritse Roomasta Helsinkiin – hidas matkustaminen, oman aikansa anakronismi vai tulevaisuuden normi?”

Pässiparaati ja sata kirkkoa

Ulriika Vihervalli

sdr

Pääsiäissunnuntaina juna jätti minut Roomaan kolmen kuukauden post doc -tutkimusta varten. Terminin kaaos ei anna kaupungista idyllistä vaikutelmaa oli sitten pyhäpäivä tai ei, joten pääsiäismaanantaina suuntasinkin heti Via Appialle, jossa pässilaumat kipittivät roomalaista tietä pitkin vanhojen hautojen reunustamina. Maisemaa katsellessa alkoi vanhan Rooman tuntu vihdoin elvytä, ja Lago Albanolle kävellessäni pohdin projektiani. Työni oli kartoittaa myöhäisantiikin Rooman julkisia tiloja, ja tutkia, miten tietyt kaupungin alueet olivat ongelmallisia kristillistymisen jälkeen 400- ja 500- luvuilla. Vaikka Konstantinus Suuren toimesta aloitettiin upeita kirkkoprojekteja 310-luvulla, ei kaupungin ytimeen ilmestynyt kirkkoja ennen 500-lukua – monia teorioita on esitetty viivästymisen selitykseksi.

Aikani kului American Academyn ja Istituto Patristico Augustinianumin kirjastoissa istumiseen, Rooman varhaiskristillisten kirkkojen kartoittamiseen ja niiden ympäristöjen hahmottamiseen. Kirjastopäiviä seurasivat kirkkopäivät, jolloin kiirehdin basilikasta toiseen rakennusten alla olevia jäänteitä metsästäen – jotkut ovat säilyneet hyvin, jotkut eivät lainkaan, ja monet kaivaukset eivät ole avoimia yleisölle tai ovat auki vain kerran kuussa tiettynä keskiviikkoiltapäivänä kello 15.30-17.00, jos sillä tuulella ollaan! Tarkka ja kärsivällinen siis pitää olla, kun lähtee Rooman vanhoja kirkkoja tutkimaan. Santi Nereo ed Achilleo -kirkkoon pyrin kolme kertaa ennen kuin löysin ovet aikataulun mukaisesti avoimena – pieni ja kaunis kirkko Caracallan kylpylän luona, joka on todennäköisesti kiinni.

sabinaVaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.

Basilikan vieressä on myös upea 1200-luvun Santi Bonifacio e Alessio -kirkko, joka on rakennettu vanhemman, pyhän Alexiuksen  titulus-kirkon päälle. Kun kävin kirkossa, sain kuunnella venäläisen pyhiinvaellusryhmän laulua, kun he lupia kyselemättä asettuivat alttaria kohti hymniä esittämään. Aventinuksella on myös Pyhän Priscan kirkko, jonka alla on mithraeumin jäännökset, ja kukkulalla on ollut myös Isis-jumalattaren pyhäkkö Santa Sabinan lähettyvillä. Naapurustolla oli siis jo 400-luvulla kolme kirkkoa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan, rakennettuna vanhojen talojen ja edesmenneiden kulttipaikkojen sekaan. Ehkä kirkkojen uupuminen Rooman ytimestä, lähinnä foorumin ympäriltä, tuntuu oudolta, jos unohtaa, miten monipuolinen myöhäisantiikin kulttuuri yhä oli ja miten uskonnot elivät kaupungissa monessa muodossa. Mahtipontisten ja yksiväritteisten kristillistekstien edessä on helppo unohtaa monivivahteisempi todellisuus.

trude

Monia kirkkoja jäi myös näkemättä kolmenkin kuukauden jälkeen. Perustavaan perehtymiseen tarvitsisi yhden elämän verran aikaa, ja joillakin on ollut siinä suhteessa minua parempi onni. Niinpä yhtenä iltapäivänä suunnistin Cimitero Acattolicoon, Rooman protestantiselle hautausmaalle, koska halusin tavata suuren roomalaisen: saksalaishistorioitsijan Richard Krautheimerin, jonka elämäntyönä oli Rooman kaupungin tutkimus. Vuonna 1980 ilmestynyt Rome: Profile of a City, 312-1308 on vieläkin keskeinen työ kaupungin kehittymisestä ja sen ideologisesta merkityksestä kattaen nöyrästi tuhat vuotta. Hautausmaan kissojen ja Roomaan eksyneiden ja siellä kuolleiden keskellä Krautheimer ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa Trude olivat myös. Krautheimer oli onnistunut siinä, mitä monet ovat havitelleet: elämänsä lopussa hänestä oli tullut civis romanus. Lähes neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut hänen kirjastaan, ja uudet löydöt yhä kehittävät tulkintoja Rooman kaupungin vaiheista: rakennukset, jumalat ja tutkijat vaihtuvat. Pässit pysyvät.


 FT Ulriika Vihervalli
Suomen Rooman-instituutin post doc -stipendiaattina 1.4.–30.6.

Mehiläisten Rooma

Kaisa Illukka

Illukka_6Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.

Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.

Vatikaanin museo 7
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla

Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.

Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa. Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)

Melissographia_Stelluti
Melissographia

Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana. Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.

Palazzo Barberini 8
Palazzo Barberini

Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…

Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…


TeM, TaM Kaisa Illukka
Residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018

Salamanisku Gianicololla

Arja Karivieri

Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.

Patsas kirkkaampi ja suurennettu_ (003)Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät.  Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.

1

11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.

2

Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.

Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.

1024px-Liver_of_Piacenza

Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.

Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.

3


 
Prof, FT Arja Karivieri
Suomen Rooman-instituutin johtaja

Puhua viinin kieltä

Karin Kantee

Suomen Rooman-instituutissa vierailleet ovat saaneet ehkä maistaa Villa Lanten viiniä. Heistä varmasti useimmat muistavat pullon, jota koristaa yksi Villan salonen entisistä freskoista, mutta tuskin kaikki ovat lukeneet pullon takapuolella olevan etiketin italiankielisen tekstin.

Vino Villa Lante

Viinipulloissa on lainsäädännön asettamat vähimmäisvaatimukset, mitä pullosta tulee käydä ilmi, mutta näiden lisäksi tuottaja voi lisätä haluamia tietoja. Tällaisia tietoja, kuvauksia, ylipäänsä tekstiä ja niiden kieltä – “Viinin erityiskieltä” – on tutkittu erittäin vähän niin Italiassa kuin muualla päin maailmaa. Etenkin pullon takaetiketin kielen tutkimuksesta käytetään italiaksi sanaa enogrammatologia ja yksittäisestä tekstistä sanaa enogramma. Sanathan sopivat myös suomen kieleen hyvin! Etikettejä tutkitaan omana tekstilajinaan, jolla on tietyt tyypilliset piirteet niin rakenteen kuin kielen suhteen ja niissä esiintyvät usein tietyt teemat. Mitä nämä kaikki sitten ovat?

Etiketit ovat usein lyhyitä tekstejä, joiden tehtävänä on myydä viini ostajalle. Ne näyttävät kertovan meille viinistä, sen väristä ja mausta, ruokasuosituksista ja kypsytyksestä, mutta tosiasiassa niillä on paljon syvempi tehtävä: luoda samojen kulttuuriarvojen omaava yhteisö, vietellä sekä sivistää. Etiketit kouluttavat ihmisiä kuvailemaan haju- ja makuaistimuksiaan  sanoin sekä opettavat samalla kyseisen tuotteen tuotantoprosesseihin liittyvää sanastoa. Etikettien sisällöt voidaan taas jakaa kolmeen päätyyppiin. Ne puhuvat, eli välittävät tietoa ja kouluttavat sen kautta lukijaa, ns. ylipuhuvat, eli käyttävät korostettuja ilmaisuja ja antavat sanoille uusia merkityksiä tai eivät välttämättä sano ollenkaan mitään, antaen viinin puhua puolestaan.

Erilaisia etikettejä on loputtomasti, mutta niissä toistuvia teemoja paljon vähemmän. Tärkeimpiä ovat aika ja paikka. Aiheena ovat usein perinteet ja ajan kulku, minkä vuoksi usein viinin tai sen tuottajan historia kerrotaan, näiden puutteessa taas sellainen saatetaan jopa keksiä. Etiketeissä voidaan usein viitata historiallisiin tapahtumiin, myytteihin ja niissä voi olla sitaatti jopa historiallisista kirjoituksista. Alue, jossa viini tuotetaan liittyy myös historiaan. Rypäleet ovat tietyn alueen tuotos, minkä vuoksi viini on kulttuurinen tuote. Viinintuottaja voidaan nähdä eräänlaisena vastuuhenkilönä alueen ja viinin yhteyden välillä.

Etiketeissä käytetyllä kielellä on omat tyypilliset piirteensä. Yhtenä tärkeänä osana on erikoiskielen erityinen sanasto, joka voidaan jakaa kolmeen ryhmään: varsinaiset “erityistermit” (esim. fermentointi, dekantointi),  erityistermit, joiden tarkoitus on pikemminkin tietyn tyylin tavoitteleminen eikä jonkin asian ilmaiseminen (esim. viinin ja ruuan naittaminen) ja sanojen käyttäminen muussa kuin niiden yleismerkityksessä, jolloin sanat saavat usein myös hienostuneemman piirteen (lämmin, ikääntynyt). Jos haluaa painottaa viinin kotialuetta ja sen identiteettiä, voidaan käyttää jopa Italian murteita, mutta useimmiten turvaudutaan kielen standardimuotoon.

Palataksemme alussa mainitsemaani Villa Lanten viiniin, voimme nyt katsoa, mitä pullon etiketti meille kertoo ja miten se sen tekee. Etiketissä lukevat tietysti lainsäädännön mukaiset tiedot, esimerkiksi tuotantoalue (Lazio), laatuluokka (Indicazione Geografica Tipica, IGT), rypäle ja vuosikerta (Cesanese 2013) sekä pullottaja (Az. Agr. Villa Simone di Piero Costantini). Ja nyt mielenkiintoisempaan osioon:

Karin blogipostaus 2

Il vitigno Cesanese, conosciuto dai tempi di Plinio, è la varietà autoctona rossa più diffusa nel Lazio. Dai profumi floreali e speziati, si presenta con una struttura elegante che ben si evolve durante l’invecchiamento.

Jo Pliniuksen ajoilta tunnettu Cesanesen rypälelajike on Lazion alkuperäisistä punaisista lajikkeista laajimmalle levinnyt. Kukkaisia ja mausteisia tuoksuja sekä elegantti koostumus, joka kehittyy hyvin ikääntyessään.

Etiketti on melko tyypillinen, sillä se viittaa viinin menneisyyteen niin ajan kuin paikan suhteen ja kertoo mahdolliselle ostajalle myös, minkälaisia makukokemuksia häntä odottaa maistaessaan viiniä. Cesanese-punaviini yhdistetään rypäleiden tuotantoalueeseen ja sille annetaan historia: rypäle on Lazion alueelta ja tunnettu jo Pliniuksen ajoilta. Vuosilukuja ei ole mainittu, mutta lauseesta saa kuvan, että kyse on jo hyvin kauan aikaa sitten tunnetusta lajikkeesta (Pliniuksen elinvuodet ovat 23-79 jaa.).

Viiniä kuvaillaan seuraavasti: “kukkaisa ja mausteinen tuoksu”, “elegantti koostumus” ja “kehittyy hyvin ikääntyessään”. Viinejä tunteva henkilö osaa tulkita tekstiä paremmin kuin vasta-aloittelija, joka voi hakea apua lukuisista viinisanastoista, joita löytyy esimerkiksi Viinimaan tai Alkon sivuilta. Kuvailu kertoo meille seuraavaa: viinissä on erilaisiin kukkiin ja mausteisiin liittyviä tuoksuja ja makuja, tasapainoinen kokonaisuus ja hienostuneet aromit sekä paranee kypsyessään. Etiketin kuvaus aukeaa näin lukijalle paremmin ja opettaa samalla sanastoa, jolla kuvailla haju- ja makuaistimuksiamme: seuraavalla kerralla hän osaa tulkita ja kertoa kokemuksestaan erilaisella tavalla. Villa Lanten viinin etiketti siis sivistää viinin ystäviä!

Suomen Rooman-instituutin kuuden kuukauden pituisen harjoittelujakson aikana kyseiset viinipullot ja niiden etiketit tulivat tutuiksi erilaisten tapahtumien kautta ja onnekseni pääsin myös maistamaan viinin “eleganttia koostumusta”. Harjoittelujakso on vastannut odotuksiani täysin ja jopa ylittänyt ne: monipuolinen ja opettavainen työympäristö ikuisessa kaupungissa, upealla sijainnilla. Kiitos koko henkilökunnalle ikimuistoisesta kokemuksesta ja näemme varmasti pian jälleen Roomassa!

 


 

HuK Karin Kantee
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Instituutin EDUFI-harjoittelija maaliskuusta elokuuhun 2018