KADONNEEN TEATTERIN METSÄSTÄJÄT

Kristian Wester
Historian oppiaineen opiskelija, Tampereen yliopisto

Tapasin uudet kollegani Villa Lanten pihassa aurinkoisena syyskuisena maanantaiaamuna viiden päivän bussimatkustuksen jälkeen. Yhteisenä määränpäänämme olivat Castrum Novumin arkeologiset kaivaukset Santa Marinellan rantakaupungissa noin 60 kilometriä Roomasta luoteeseen. Siellä tehtävänämme oli tulevan kuukauden aikana kaivaa esille keisariaikainen roomalainen teatteri. Matka Roomasta Santa Marinellaan vie noin tunnin, joten meillä oli hyvin aikaa seurata kuinka jokapäiväisestä espressoisesta sykkeestään täysin rinnoin nauttiva suurkaupunki jäi hiljalleen taaksemme ja muuttui kauniiden pusikkoisten kukkuloiden reunustamiksi pikkukyliksi.  Tiesimme, että seuraavat neljä viikkoa tulisivat olemaan hikiset, sillä auringon paahde Roomassa ja sen lähiseuduilla on vielä syyskuussakin jokseenkin armoton. Mutta ennen kaikkea ne olisivat monella tavoin elämämme antoisimmat, sillä mikä voisikaan olla nuorelle antiikista kiinnostuneelle yliopisto-opiskelijalle parempi tapa tutustua intohimonsa kohteeseen kuin upottaa itsensä siihen kirjaimellisesti kyynärvarsia myöten aina kahden metrin syvyyteen asti.

Päästyämme perille Santa Marinellaan kävimme luomassa ensisilmäyksen kaivauksille, jotka sykkivät näin keskipäivän aikoihin täydessä elinvoimassaan. Näkökenttäni täyttyi kottikärryistä, ämpäreistä, ahkerasti lapioita ja hakkuja heiluttelevista ihmisistä vesipulloineen ja maan alta paljastuvista muurinpätkistä ja lattiatiilistä. Kaivausten johtaja ja meidän esimiehemme, arkeologi Flavio Enei – mitä sympaattisin ja asiantuntevin herrasmies – esitteli meille sekä itsensä että Castrum Novumin rauniot.

Castrum Novumin linnoituskaupunki sijaitsee vanhassa Etruriassa, etruskien muinaisella kotiseudulla, jonka roomalaiset valtasivat ja liittivät osaksi valtakuntaansa tasavalta-ajan ensimmäisinä vuosisatoina. Roomalaiset perustivat kaupungin vuonna 264 eaa. ensimmäisen puunilaissodan sytyttyä. Vielä tuolloin mahtava Karthago uhkasi Roomaa, ja syystäkin huolestuneet roomalaiset linnoittivat ympäröivää maaseutua ja rantaviivaa niin ahkerasti kuin vain suinkin kykenivät, ja Castrum Novum kohosi osana tätä puolustusoperaatiota. Sodan jälkeen kaupunki säilyi käytössä, ja sitä kehitettiin edelleen erityisesti keisariajan alkupuoliskolla, kunnes se varhaisella keskiajalla Rooman imperiumin luhistumisen jälkimainingeissa lopullisesti hylättiin. Sen kohtalo oli sama kuin lähes kaikkien muidenkin vanhojen roomalaiskaupunkien: kaikki uusiokäyttöön kelpaava rakennusmateriaali kierrätettiin seuraaviin projekteihin, ja maa valtasi takaisin itselleen sen, mikä sille kuuluu. 1700-luvun lopulla varhaisen arkeologiabuumin yhteydessä paavi Pius VI kiinnostui Castrumista ja kaivautti sieltä maan pinnalle sarjan patsaita ja muuta arvotavaraa, jotka ovat nykyään löydettävissä Vatikaanin museoista. Rauniot peitettiin uudestaan, minkä jälkeen niitä on kaivettu muutamaan otteeseen sieltä täältä, kunnes vuodesta 2010 alkaen Santa Severan museo on johtajansa Enein johdolla kaivanut kaupunkia systemaattisesti takaisin päivänvaloon. Castrum Novum on roomalainen kaupunki pienoiskoossa: se on pinta-alaltaan vaatimaton, mutta sieltä löytyy kaikki roomalaisen kaupungin vakiotarpeisto kylpylöineen, forumeineen, temppeleineen ja teattereineen.

Varsinainen kaivausarki käynnistyi heti saapumistamme seuraavana aamuna. Työt alkoivat kahdeksalta ilmoittautumisella herra Generalelle, ikäisekseen ällistyttävän vetreälle eläköityneelle armeijan upseerille, ja jatkuivat aina kello yhteen asti, jolloin koitti ansaittu lounastauko. Työnkuvia oli periaatteessa kolmea erilaista, joiden välillä vuorottelimme: osa meistä kaivoi kuukauden aikana meille niin kovin rakkaaksi käyneessä kuopassamme esille lisää teatterin rakenteita, mistä syntyvä irtonainen maa-aines lapioitiin ämpäreihin, joita loput tiimistämme siivilöivät kuopan reunamilla. Käytännössä jokainen ämpärillinen sisälsi vaihtelevan määrän keramiikan- ja luunsirpaleita, minkä lisäksi löytöihin lukeutui suurissa määrin mm. antiikinaikaista lasia, rautanauloja, lyijyputkia ja satunnaisesti myös keisariaikaisia rahoja. Keramiikka-astioiden täytyttyä kaksi meistä pääsi pesemään löytyneitä sirpaleita – tämä työtehtävä oli yleensä erittäin tervetullut, sillä se tarjosi hieman taukoa auringosta. Lounaan jälkeen työt jatkuivat kahdesta viiteen, minkä jälkeen allekirjoittanut ja kollegani Johannes sukelsimme poikkeuksetta Välimeren hellään syleilyyn, joka armeliaasti puhdisti meidät päivän aikana ihollemme kertyneestä useiden millimetrien paksuisesta hiekka- ja maakerroksesta. Illat kuluivat ansaitusti lepäillen ja italialaisesta kulttuurisesta ja kulinaarisesta ympäristöstä aistit avoimina nauttien. Kaltaisellani paatuneella romantikolla oli lisäksi tapana vaellella iltaisin meren rantaan katselemaan hämmentävän kirkkaana avautuvaa tähtitaivasta uskollinen neuvostoliittolainen mandoliini seuralaisenani.

Puhun varmasti myös kollegoideni puolesta kun kerron, että kokemus jäi kaikkinensa mieleeni ja sydämeeni eräänä elämäni unohtumattomimmista. Mahdollisuus osallistua arkeologisille kaivauksille Välimerellä ei ole edes antiikkia tutkivalle yliopisto-opiskelijalle todellakaan itsestäänselvyys, ja olen nöyrästi kiitollinen instituutille tästä sen minulle ja kollegoilleni tarjoamasta harvinaislaatuisesta tilaisuudesta. Kaivaukset sytyttivät minussa kipinän, jonka hehkua aion seurata minne se minut ikinä viekään.

Kuvat: Kristian Wester