KUN TRUBADUURIT SAAPUIVAT ROOMAAN – KANSANSKIELISEN KIRJALLISUUDEN JÄLJILLÄ

Susanna Niiranen
Dosentti, keskiajan ja uuden ajan alun tutkija, Jyväskylän yliopisto
Suomen Rooman instituutin tutkijastipendiaatti

Italialaisten ja oksitaanien suhde oli keskiajalla mutkattoman läheinen. Ihmiset vierailivat, työskentelivät, opiskelivat, kävivät kauppaa ja hankkivat puolisoita Alppien molemmin puolin. Keski- ja Pohjois-Italiassa guelfien ja ghibelliinien valtataistelu 1100–1200-luvuilla aiheutti kanssakäymiseen oman pikantin piirteensä, kun italialaiset viettivät poliittisista syistä aikaa maanpaossa erityisesti naapurialueella Provencessa. 

Monikielisyys on tyypillistä rajaseuduille, ja oksitaanien ja italialaisten vuorovaikutusta helpotti kielten lähisukulaisuus. Oksitaani kiinnosti italialaisia erityisesti, koska se oli arvostettujen trubaduurien kieli. Esimerkiksi bolognalaisjuristi ja poliitikko Rambertino Buvalelli (n. 1170–1221) kirjoitti laulutekstejä täysin virheettömällä oksitaanilla, kuten monet muut italialaistrubaduurit.

Samalla kun Dante (1265–1321) ja Petrarca (1304–1374) tutkivat ja kommentoivat Horatiuksen, Vergiliuksen ja Ciceron tekstejä, he uppoutuivat trubaduurien taiteeseen ja ihailivat näiden sanankäyttöä. Trubaduurit seikkailevat Danten teoksissa De vulgari eloquentia (Kansankielisestä kaunopuheisuudesta) ja Divina commedia (Jumalainen näytelmä) sekä Petrarcan Trionfissa. Kun Dante kirjoitti trubaduuri Arnaut Danielin olevan ”[il] miglior fabbro del parlar materno” (paras äidinkielinen sanaseppä), hän viittasi sekä trubaduurin tekniseen taituruuteen että tämän käyttämään kansankieleen eli oksitaaniin. Petrarcan mukaan Arnaut Daniel taas oli ’rakkauden suurmestari’ (”gran maestro d’amor”), jota arvostettiin tämän oudon mutta kauniin kielen vuoksi.  Arnaut Danielia pidetäänkin vaikeaselkoisen trobar clus -tyylin (suomeksi ’suljettu tyyli’) taitajana.

Dante ja Petrarca ihailivat trubaduurien sanataituruuden lisäksi näiden kansankielisyyttä ja näkivät sen italialaistenkin tienä. De vulgari eloquentia -teoksessaan Dante esitti (tosin latinaksi) omana aikanaan vallankumouksellisen idean, että kansankielet pitäisi nostaa samaan asemaan latinan kanssa. Hän vakuutti italialaiset oman kansankielen käytön tärkeydestä ja näytti esimerkkiä Divina commediallaan. Siinä Vergilius johdattaa kulkijaa, joka kohtaa muun muassa oksitaanitrubaduurit Arnaut Danielin, Bertran de Bornin, Folquet de Marselhan ja Giraut de Bornelhin. Italiasta Dante valitsi näkymatkalleen mukaan trubaduuri Sordellon, ehkäpä tämän kiinnostavan elämän vuoksi tai siksi, että Sordello oli Vergiliusksen tapaan kotoisin Mantovasta.   

Itse trubaduureista aika oli jo jättänyt 1300-luvulle tultaessa, mutta kirjallinen voittokulku Italiassa jatkui mm. Danten ja Petrarcan ansiosta. Traditio oli nyt kirjattu ylös oksitaaninkielisiin käsikirjoituksiin – pääosin italialaisten toimesta. Ensimmäinen tunnettu oksitaaninkielinen trubaduurikäsikirjoitus on vuodelta 1254, ja se on tehty todennäköisesti lombardialaisessa käsikirjoitusateljeessa. Ei ole tarkkaa tietoa, ketkä Italiassa teettivät oksitaanikäsikirjoituksia. Perimätiedon mukaan Petrarca oli ensimmäisiä käsikirjoitusten omistajia, mutta tälle ei ole vahvistusta lähteistä. Sen sijaan tiedetään, että aatelissuvut, kuten d’Estet ja Visconti-Sforzat, omistivat oksitaaninkielisiä trubaduurikäsikirjoituksia 1420-luvulla – kenties jo aiemminkin. Onkin todennäköistä, että kalliiden käsikirjoitusten tilaajat olivat vaurasta, kielistä ja kirjallisuudesta kiinnostunutta maallista ylhäisöä.  

1400-luvulla italialaiset oppineet kiinnostuivat oksitaaneista ja trubaduureista Pohjois-Italian lisäksi myös Napolissa. Napolin Accademia Pontanianaa tuki Aragonian hovi, ja siellä toimi oppineita katalaaneja, kuten Benedetto Gareth (myös Chariteo, 1450–1514). Katalaanit olivat kiinnostuneita sukukieli oksitaanista, ja välillä kieliä pidettiin jopa samana kielenä. Chariteolla oli omistuksessaan oksitaaninkielinen ”libro limosino”, johon Isabella d’Estekin (1474–1539) kävi tutustumassa Napolissa vuonna 1517. Accademia Pontanianassa toimi myös Angelo Colocci (1467–1549), joka siirtyi sittemmin paavin sihteeriksi Roomaan ja perusti mittavan yksityiskirjaston. Colocci osti Quirinalelta villan, jonka puutarhan uskottiin kuuluneen Sallustiukselle. Paikasta tuli roomalaisoppineiden ja Accademia Romanan kokoontumispaikka, missä vaihdettiin tietoja, mielipiteitä ja kirjoja. Hän laati pieniä italia–oksitaani-sanastoja käsikirjoituksiin, ja hänen tiedetään lopulta hankkineen libro limosinon omistukseensa Chariteon leskeltä.

Roomalaisoppineista Pietro Bembo (1470–1547) oli Coloccin tapaan paavin sihteeri sekä kirjojen ja antiikkiesineiden keräilijä, jonka kokoelmaa tultiin ihailemaan ulkomailta asti. Bembon traktaatti kansankielisyydestä (Prose della volgar lingua, 1525) oli vaikuttavin sitten Danten kirjoitusten. Bembo tutki oksitaanikäsikirjoituksia vieraillessaan d’Esten kirjastossa ja hankki niitä omistukseensa. Hänen merkintöjään on nähtävillä joidenkin käsikirjoitusten marginaaleissa.

Kolmas merkittävä roomalaiskeräilijä oli Fulvio Orsini (1529-1600). Hän kuului vanhaan roomalaissukuun ja työskenteli kirjailijana ja editoijana erityisesti Rooman historian parissa. Trubaduureista häntäkin kiinnosti Arnaut Daniel ja hän etsikin kiihkeästi tämän tekstejä sisältäviä käsikirjoituksia. Suuri osa Bembon kirjakokoelmasta päätyi tämän kuoltua vähitellen Orsinin haltuun. Kirjastoluettelossaan Orsini painottaa erään trubaduurikäsikirjoituksen kuuluneen Petrarcalle, vaikka tästä ei ole varmuutta. Humanistien piirissä ”Petrarcan kosketus” lisäsi taatusti käsikirjoituksen arvoa niin tiede- kuin tunnemielessä.

Orsinin kuoltua kirjat siirtyivät paavin kirjastonhoitajalle. Vatikaanin kirjasto joutui vuonna 1796 Napoleonin kanssa solmitun rauhansopimuksen vuoksi luovuttamaan 500 käsikirjoitusta Ranskan valtiolle. Joukossa oli joitakin upeimpia oksitaaninkielisia trubaduurikäsikirjoituksia, jotka todettiin nyt ”arvokkaiksi Ranskalle mutta hyödyttömiksi Italialle”. Italiassa oksitaanitrubaduurien kulttuuriperinnöllä oli ollut valtava merkitys keskiajalta asti, joten siinä mielessä voi ajatella käsikirjoitusten tehneen tehtävänsä. Ranskassa oksitaanista ei koskaan tullut samanlaista ilmiötä, koska kielipoliittisena ideaalina on ollut yksikielisyys ja ranska.

Teksti perustuu kirjoittajan tutkijastipendiprojektiin Suomen Rooman-instituutissa ja Rooman American Academyssä 7.11.2023 pitämään esitelmään ”When troubadours came to Rome. Italian saviors of Old Occitan culture”.