Juhana Heikonen, kurssin vetäjä, TkT, arkkitehti SAFA, FM
Bolognan Santa Stefanossa piirtämässä
Arkkitehtiopiskelijoilla
on pisimmät perinteet suomalaisten opintomatkoista Italiaan. Tätä perinnettä
osaltaan jatkaa instituutin vuodesta 2009 lähtien järjestetty Grand Tour
-kurssi. Kurssi on kaksiosainen, joista ensimmäinen osa järjestetään
Tammisaaressa viikon pituisena intensiivikurssina noin 20:lle Aallon, Tampereen ja Oulun
arkkitehtiopiskelijalle. Kurssin toinen osuus Italiassa järjestetään
seitsemälle tämän intensiivikurssin suorittaneelle opiskelijalle.
Suomen Rooman-instituutin blogia selaillessani yllätyin, ja suorastaan järkytyin, kun huomasin, ettei kirjoitusta Rooman jäätelöbaareista löytynyt. Miten kukaan ei ole vielä kirjottanut tästä elintärkeästä asiasta? Noh, ei huolta, sillä olen tämän seitsemän kuukauden jakson aikana tehnyt suhteellisen perusteellista empiiristä tutkimusta aiheesta. Omasta mielestäni minua voisikin jo kutsua oikeaksi jäätelöconnoisseuriksi.
”Rautatie on suuri keksintö. Hitaalla matkustamisella, jalkapatikalla tai purjehtimisella on omat erikoiset viehätyksensä, joita mikään muu ei korvaa, mutta viehättävää on myös rynnätä 20:nnen vuosisadan tapaan 100 kilometriä tunnissa nykyaikaisessa pikajunassa. Ihmiset, jotka eivät osaa nauttia semmoisesta matkasta, ovat vieraita omalle ajalleen, ovat anakronismeja.” Matkakirja, Yrjö Koskelainen (1921)
Elämäntahti
on yhä kiihtynyt: tehokkuus, tuottavuus ja nopeus ovat nyt avainsanoja.
Olemmeko me siis anakronismeja, kun matkustamme junalla halki Euroopan aikana,
jolloin lentoliikenne on hallitseva matkustusmuoto? Kahdennellakymmenennellä
ensimmäisellä vuosisadalla raideliikennettä pidetään hitaana matkustamisena,
vaikka pikajuna voi kulkea yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Matkustaminen on
kuitenkin muuttunut ja tulee muuttumaan: monen ahkeran Rooman-kävijän on jo
vaikea olla miettimättä ilmastonmuutosta ja matkustamisesta koituvia päästöjä
matkalippuja varatessaan.
Helsingin yliopiston historian maisteriohjelman kurssilla
perehdyttiin Rooman historiaan ja merkitykseen eurooppalaiselle
sivilisaatioille sekä siihen, miten antiikin ja keskiajan perintö on
vaikuttanut eurooppalaiseen kehitykseen. Luentojen ja seminaarin lisäksi
kurssin ohjelmaan kuuluivat tutustumisretket Rooman antiikin ja keskiajan
kohteisiin. Viikon kurssilla vierailtiin myös Rooman keskiaikaisissa kirkoissa
sekä birgittalaisluostarissa, joka sijaitsee Piazza Farnesella. Samalla
paikalla toimi keskiajalla majatalo pohjoismaalaisille pyhiinvaeltajille.
Vierailukohteet herättivät kiinnostuksen Roomaan tehtyihin pyhiinvaelluksiin.
Keskiaikaiset pyhiinvaellukset ovat kiinnostava historiallinen ilmiö, koska ne
yhdistivät aikakauden ihmisiä Euroopassa.
Myöhäisantiikkinen piirtokirjoitus Bar S. Caliston nurkilta (CIL VI 1516). Monumentin pystytti Aur(elia) Publiana Elpidia, imettäjä (nutrix), rakkaalle emännälleen (patrona) ja ylhäissyntyiselle tytölle (clarissima puella) Lucia Septimia Patabiniana Balbilla Tyria Nepotilla Odaenathianalle. Kuten kuvasta näkyy, kiveä on sittemmin koristeltu myös nykyisten roomalaisten toimesta. Kuva: Tuomo Nuorluoto
Syksy
Roomassa tarjosi monenlaista jännittävää. Uusia ja vanhoja tuttavuuksia,
piirtokirjoituksia toisensa jälkeen, ja kaikenlaisia muita enemmän tai vähemmän
kiinnostavia asioita. Katuja tallatessa voi baarin nurkalla sattumalta törmätä
vaikkapa 300-luvulla eläneeseen, senaattorisäätyiseen tyttöön. Myös lukuisat
kirkkojen pihat ja pylväskäytävät tarjoavat sielunravintoa nälkäiselle
epigrafian ystävälle. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan ole jonkinlainen
henkilökohtainen muistelo stipendiajastani. Sen sijaan on parempi syöksyä in medias res, eli omassa tapauksessani
roomalaisen onomastiikan maailmaan, josta seuraavat hajanaiset mietteet
kumpuavat.
Samoihin aikoihin, kun Suomen valtiolle vasta ostettua Villa Lantea ahkerasti kunnostettiin 1950-luvun alussa, Roomassa vietti aikaa myös runoilija ja kääntäjä Elina Vaara. Italian maata ja kieltä, erityisesti Etelä-Italian rentoutta ja rosoisuutta kovasti rakastava Vaara vietti talven 1952-53 poikkeuksellisen kylmässä ja koleassa Roomassa. Luin Vaaran talvesta kertovia päiväkirjamerkintöjä teoksesta Rooma – kirjailijan kaupunki (toim. Liisa Suvikumpu), ja kuljeskelin niistä inspiroituneena samoilla kaduilla. Viimeiset päivät EDUFI-harjoittelijana Suomen Rooman-instituutissa olivat aurinkoisia ja kirkkaita, varmasti lämpimämpiä kuin talvella 65 vuotta sitten.
Päiväkirjamerkinnät kertovat, että Elina Vaara kulki pitkin Rooman katuja sekä päämäärättömästi harhaillen, että nähtävyyksiä ja museoita vieraillen, välillä raitiovaunut veivät hänet kauemmaksikin keskustasta Veranon hautausmaalle ja Ostian kaivauksille asti. Vaaran majapaikka talven aikana sijaitsi Via Toscanalla Rooman vanhan keskustan pohjoisosassa, joten monet hänen päivittäisistä kävelyreiteistään kulkivat sillä suunnalla ja hän kuvaili niitä tarkasti: “Kävelen alas Piazza di Spagnalle, siitä Via della Crocelle, Ristin tielle, jolla ovat kaikki tarvitsemani asiat, poikkean rosticceriaan, sieltä latteria-kahvibaariin mukanani kaksi piirakkaa (calzonia), joista toisen syön jogurtin kera. Toinen varmasti maistuu palaillessani Pincion yli takaisin asunnolleni Via Toscanalle.” (2.1.1953)
Alue oli minulle osittain jo tuttu, sijaitsevathan lähellä mm. Villa Borghesen puisto, kallis ja kuuluisa katu Via Veneto ja Santa Maria della Concezione dei Cappuccini –kirkko ja sen yhteydessä oleva kapusiinimunkkien krypta tuhansine pääkalloineen. Via Toscana näyttää nykyisin siistiltä ja kalliinnäköiseltä kadulta, mutta päiväkirjamerkinnöistä paljastui, että 50-luvulla asia ei tainnut olla niin. “Huoneeni on käyttökelpoinen vain illalla niiden parin tunnin aikana, jolloin emäntä suvaitsee lämmittää keittiössä olevaa kamiinaa, josta johdot kulkevat huoneisiin: myöhemmin illalla ne ovat jo kylmät… – – Vastapäätä on ruma saksalainen kirkko, jonka kellot pauhaavat tuomioukkosen jyrinällä pyhäaamuisin – -“ (1.-6.1.1953). Kadun toisella puolella oleva kirkko on evankelisluterilainen Christuskirche, joka ei mielestäni ruma ollut, mutta siitä tietenkin puuttui katolilainen mahtipontisuus ja koristeellisuus. Koska en ollut liikkeellä pyhäaamuna, en voinut todistaa tuomioukkosen pauhua paikan päällä.
”Ruma saksalainen kirkko”, Christuskirche Via Toscanalla
”Teki mieleni Colosseon ympäristön pikku kujia katsomaan. Siellä on pieni ravintolanpoikanen nimeltä “Cardello” (“Pikkuohdake”, samannimisellä kujalla). Seinäkello, viinilehtiköynnös maalattuna ympäri ja ystävällinen isäntäväki. Kaikki familjääristä. Isoja vaniljarinkeleitä. Ostin yhden minäkin ja söin sen kastellen Chiantiin niin kuin muut, vaatimattomat porvarit naapurikortteleista. Viihdyin, siellä oli aitoa.” (25.1.1953)
Eräs ravintola jäi erityisesti Elina Vaaran mieleen, ja hän kirjoitti siitä runoja ja useita päiväkirjamerkintöjä. Kuljin Via Toscanalta Colosseumille asti pitkin kaupungin kauniita katuja ja päädyin Al Cardellon eteen. Olisin mielelläni käynyt siellä syömässä (vaikkakin Tripadvisorin kävijöiden mukaan 47% kävijöistä on pitänyt sitä todella huonona…), mutta ravintolassa ei ollut illallisaika vielä alkanut. Ravintolasta tuli kuitenkin ulos ystävällinen tarjoilija, ja pyysin päästä kurkistamaan ravintolaan, sillä tiesin, että Elina Vaarasta kertova taulu on ainakin ennen ollut ravintolan seinällä. Siellä se edelleen oli, vaikkakin vähän kärsineen näköisenä.
Kujilla Pikku Ohdakkeen, Colosseosta koilliseen, värit puuntavat vanhojen seinäin, kuin ohdakehöydyn ja heinäin,
ja siellä, jos käyt edelleen on myöskin Pikku Ohdakkeen rakastettava viinitupa, johon oudonkin tulla on lupa. – – (25.1.1953)
Elina Vaaran Rooman-matkan varsinainen tarkoitus jäi minulle vähän epäselväksi. Hän oli matkustellut Etelä-Italiassa, Sorrennon niemimaalla miehensä Einari Wehmaan kanssa, mutta paluumatkalla päätti jäädä yksinään ikuiseen kaupunkiin miehensä jatkaessa matkaa takaisin Suomeen. Paitsi että hän Rooman-talven aikana oppi, miksi italialaisille kadotus on kylmä ja Danten Helvetin pahimpana rangaistuksena ikuinen jää, hän sai viimeisteltyä ison käännöstyönsä, jonka hän oli aloittanut jo vuosia sitten. Vaara sai Torquato Tasson Vapautetun Jerusalemin valmiiksi kesällä 1953 Sisiliassa, ja palasi syksyllä takaisin Suomeen. Käännöstyö oli hänen mukaansa niin raskas, että mietti jo sen jäävän viimeiseksi käännöksekseen. Toisin kuitenkin kävi, ja 50-luvun loppupuolella hän käänsi jo kovaa vauhtia Danten Jumalaista näytelmää ja käänsi myöhemmin vielä myös Petrarcan Sonetteja Lauralle.
Runoilija Torquato Tasso liittyy mielenkiintoisella tavalla myös Gianicolon kukkulaan ja Villa Lanten naapurustoon – elämänsä viimeiset vuodet 1500-luvun lopulla hän vietti Sant’Onofrion luostarissa aivan Lanten lähellä, ja istuskeli ison tammen alla. Näinä päivinä tammen jäänteet voi edelleenkin nähdä lyhyen kävelymatkan päässä Lantesta Vatikaaniin päin – puuraukasta ei ole paljoa enää jäljellä, ja sekin vähä mitä on, roikkuu nyt repaleisena raudalla tuettuna. Puun juurella olevassa laatassa kunnioitetaan arvostettua runoilijaa ja hänen elämäänsä.
La quercia del Tasso
Villa Lantessa Elina Vaara ei todennäköisesti kuitenkaan käynyt, vaikka tuona talvena Villa olikin jo instituutin käytössä ja osittain toiminnassakin. Italiaan hän palasi vielä useita kertoja, mutta ei enää Roomaan, ainakaan talvella. Veri veti etelään. “Ei täällä Roomassa muuten osata soittaa eikä laulaa. Nyt juuri yksi yrittää sillä tavalla että tuntuu kuin hän vain koko ajan tapailisi ääniä. Ei ole rytmiä, ei tunnetta niin kuin Napolissa” (16.1.1953).
Kirjallisuutta: Saarenheimo, Kerttu (2001). Elina Vaara. Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi. Helsinki: SKS
Suvikumpu, Liisa (toim.) (2004). Rooma – Kirjailijan kaupunki. Helsinki: SKS
HuK Eveliina Marjanen Italialainen filologia, Helsingin yliopisto Instituutin EDUFI-harjoittelija syyskuusta joulukuuhun 2018
Vuonna 207 eaa. 27 tyttöä harjoitteli kuorona hymniä tulevaa lepytysrituaalia varten Rooman Capitolium-kukkulalla, kun yhtäkkiä salamanisku osui läheisellä Aventinus-kukkulalla olevaan Juno Reginan temppeliin (lisää salamaniskuista Roomassa johtaja Arja Karivieren blogikirjoituksessa). Tämän seurauksena suunniteltua lepytysrituaalia muokattiin hieman, ja samat lapset kulkivat lopullisessa rituaalissa kulkueena silloisen Rooman kaupungin ydinalueiden läpi välillä tanssien. Lopulta kulkue päätyi Aventinus-kukkulalle ja Juno Reginan temppelille, jossa lapset pääsivät vihdoin laulamaan harjoittelemansa hymnin.
Roomalainen historioitsija Livius kuvaa vuoden 207 eaa. tapahtumia kuuluisassa historiateoksessaan Ab urbe condita. Eikä edellä mainittu esimerkki suinkaan ole ainoa lepytysrituaalin kuvaus teoksessa, vaan Liviuksen mukaan tämän tyylisiä rituaaleja tarvittiin tasavallan aikaisessa Roomassa jatkuvasti lepyttelemään jumalia huonoina nähtyjen enteiden jälkeen. Kyseisen rituaalin kuvaus on kuitenkin Liviuksenkin mittapuulla harvinainen, sillä siinä kuvataan poikkeuksellisen yksityiskohtaisesti sekä itse rituaalin harjoitteluprosessia että sille keskeisen kulkueen reittiä.
Osana Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattikauttani olenkin syksyn aikana pyrkinyt seuraamaan antiikin roomalaisten lasten jalanjälkiä tutustumalla niihin fyysisiin tiloihin, joissa lapset toimivat uskonnon parissa Roomassa. Projekti on osa väitöskirjatutkimustani, joka käsittelee lasten osallistumista uskonnonharjoittamiseen antiikin Roomassa. Liviuksen kuvaus on yksi keräämäni aineiston yksityiskohtaisimmista kuvauksista lasten uskonnollisen toiminnan tiloista. Lähestyäkseni tutkimusaihettani käytännön kautta päätin seurata Liviuksen kuvaaman kulkueen reittiä nykyisessä Roomassa. Katkelmassa mainitaan ainakin kahdeksan paikkaa, joiden läpi kulkue lapsineen kulki.
Apollon temppelin paikoillaan olevat pylväät ja podium ”lapsiperspektiivistä” käsin
Livius kertoo kulkueen lähteneen liikkeelle Apollon temppeliltä, joka oli ympäristöineen melko tyypillinen erilaisten kulkueiden aloituspaikka. Tämän jälkeen kulkue jatkoi silloisen kaupungin sisälle läpi Porta Carmentaliksen, jota kutsuttiin myös triumfiportiksi. Tämän päivän Roomassa Apollon temppelistä ovat jäljellä vain kolme pylvästä, podium sekä osia friisistä ja päätykolmiosta (osat löytyvät Musei Capitolinista ja Centrale Montemartinista). Porta Carmentaliksesta ei taas ole nyky-Roomassa jälkeäkään lukuun ottamatta siitä alkaneen kaarikäytävän osia, jotka nekin ovat suurimmaksi osaksi Liviuksen kuvaamien tapahtumien jälkeen rakennettuja.
Triumfiportilta lähteneen kaarikäytävän jäänteitä
Kulkueen seuraavia vaiheita on helppo seurata, sillä Liviuksen kuvaamat tiet ja paikat ovat yhä olemassa, vaikkakaan eivät täysin samanlaisina kuin ne olivat tasavallan aikaisessa Roomassa. Antiikkisen Vicus Iugarius -tien (nyk. Vico Iugario) moderni perillinen seuraa pitkälti samaa reittiä Forumille kuin jo yli pari vuosituhatta sitten. Nykyään tien päästä ei tietystikään ole mahdollista päästä itse Forumille saakka, sillä arkeologisen alueen aidat katkaisevat tien. Alueen voi kuitenkin nähdä hyvin aitojen läpi, joten on mahdollista hahmottaa antiikkisten teiden uomat ja yhtymäkohdat Forumin kanssa.
Liviuksen mukaan seuraavaksi kulkue pysähtyi Forumilla, missä tytöt esittivät jonkinlaisen tanssin lyöden rytmiä jaloillaan ja kuljettaen köyttä käsistä käsiin. Tämän rituaaliosuuden jälkeen kulkue jatkoi Vicus Tuscus -tietä (nyk. Via di S. Teodoro) ja Velabrumin entisen suoalueen (suunnilleen nykyinen Via del Velabro) läpi Forum Boariumille. Näitäkin tielinjoja mukailevat nykyiset kadut, joten antiikinaikaista reittiä on helppo seurata.
Näkymä Forumille Vico Iugarion päästä
Forum Boariumilta kulkue suuntasi ylöspäin Aventinus-kukkulalle Clivus Publicius -tietä pitkin (nyk. Clivo dei Publicii) ja Juno Reginan temppelille. Tässäkin tapauksessa antiikkinen tie on ainakin nimensä perusteella yhä käytössä, vaikka nykyinen tie ei ilmeisesti aivan täysin seuraakaan antiikista esikuvaansa. Itse kulkueen päätöspisteen, Juno Reginan temppelin sijainti ei ole säilynyt meidän päiviimme. Varmaa on ainoastaan se, että temppeli sijaitsi Aventinuksella. Päätin lopettaa oman kävelyreittini tämä vuoksi toisenlaiseen pyhään paikkaan, Santa Sabinan kirkkoon. Sitä ei ehkä ole omistettu Juno Reginalle, mutta kuitenkin toiselle naispuoliselle pyhälle henkilölle, pyhälle Sabinalle.
Näkymä Forum Boariumille. Entinen karjatori on lehmien sijaan nykyään täynnä autoja
Kaiken kaikkiaan Liviuksen kuvaama lasten kulkema reitti oli noin 1,8 kilometriä pitkä ja tansseineen kulkueella kesti luultavimmin suunnilleen tunnin verran päästä määränpäähänsä. Loppumatka oli vielä paikoin jyrkkää ylämäkeä Aventinuksen rinnettä pitkin, minkä jälkeen lapset lauloivat lopulta hymninsä. Tehtävä kaikkine eri osineen ja harjoitteluineen ei siis ollut kovin yksinkertainen vastuussa oleville nuorille tytöille. Tutkijalle jalkautuminen itse tapahtumapaikoille oli perspektiiviä tuova kokemus, joka toi tutkittavina olevat lapset hieman lähemmäksi.
Kulkueen kulkema reitti hahmoteltuna nyky-Roomaan Google Mapsin avulla
FM Roosa Kallunki Historia, Tampereen yliopisto Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.9.-30.11.
Pääsiäissunnuntaina juna jätti minut Roomaan kolmen kuukauden post doc -tutkimusta varten. Terminin kaaos ei anna kaupungista idyllistä vaikutelmaa oli sitten pyhäpäivä tai ei, joten pääsiäismaanantaina suuntasinkin heti Via Appialle, jossa pässilaumat kipittivät roomalaista tietä pitkin vanhojen hautojen reunustamina. Maisemaa katsellessa alkoi vanhan Rooman tuntu vihdoin elvytä, ja Lago Albanolle kävellessäni pohdin projektiani. Työni oli kartoittaa myöhäisantiikin Rooman julkisia tiloja, ja tutkia, miten tietyt kaupungin alueet olivat ongelmallisia kristillistymisen jälkeen 400- ja 500- luvuilla. Vaikka Konstantinus Suuren toimesta aloitettiin upeita kirkkoprojekteja 310-luvulla, ei kaupungin ytimeen ilmestynyt kirkkoja ennen 500-lukua – monia teorioita on esitetty viivästymisen selitykseksi.
Aikani kului American Academyn ja Istituto Patristico Augustinianumin kirjastoissa istumiseen, Rooman varhaiskristillisten kirkkojen kartoittamiseen ja niiden ympäristöjen hahmottamiseen. Kirjastopäiviä seurasivat kirkkopäivät, jolloin kiirehdin basilikasta toiseen rakennusten alla olevia jäänteitä metsästäen – jotkut ovat säilyneet hyvin, jotkut eivät lainkaan, ja monet kaivaukset eivät ole avoimia yleisölle tai ovat auki vain kerran kuussa tiettynä keskiviikkoiltapäivänä kello 15.30-17.00, jos sillä tuulella ollaan! Tarkka ja kärsivällinen siis pitää olla, kun lähtee Rooman vanhoja kirkkoja tutkimaan. Santi Nereo ed Achilleo -kirkkoon pyrin kolme kertaa ennen kuin löysin ovet aikataulun mukaisesti avoimena – pieni ja kaunis kirkko Caracallan kylpylän luona, joka on todennäköisesti kiinni.
Vaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.
Basilikan vieressä on myös upea 1200-luvun Santi Bonifacio e Alessio -kirkko, joka on rakennettu vanhemman, pyhän Alexiuksen titulus-kirkon päälle. Kun kävin kirkossa, sain kuunnella venäläisen pyhiinvaellusryhmän laulua, kun he lupia kyselemättä asettuivat alttaria kohti hymniä esittämään. Aventinuksella on myös Pyhän Priscan kirkko, jonka alla on mithraeumin jäännökset, ja kukkulalla on ollut myös Isis-jumalattaren pyhäkkö Santa Sabinan lähettyvillä. Naapurustolla oli siis jo 400-luvulla kolme kirkkoa lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan, rakennettuna vanhojen talojen ja edesmenneiden kulttipaikkojen sekaan. Ehkä kirkkojen uupuminen Rooman ytimestä, lähinnä foorumin ympäriltä, tuntuu oudolta, jos unohtaa, miten monipuolinen myöhäisantiikin kulttuuri yhä oli ja miten uskonnot elivät kaupungissa monessa muodossa. Mahtipontisten ja yksiväritteisten kristillistekstien edessä on helppo unohtaa monivivahteisempi todellisuus.
Monia kirkkoja jäi myös näkemättä kolmenkin kuukauden jälkeen. Perustavaan perehtymiseen tarvitsisi yhden elämän verran aikaa, ja joillakin on ollut siinä suhteessa minua parempi onni. Niinpä yhtenä iltapäivänä suunnistin Cimitero Acattolicoon, Rooman protestantiselle hautausmaalle, koska halusin tavata suuren roomalaisen: saksalaishistorioitsijan Richard Krautheimerin, jonka elämäntyönä oli Rooman kaupungin tutkimus. Vuonna 1980 ilmestynyt Rome: Profile of a City, 312-1308 on vieläkin keskeinen työ kaupungin kehittymisestä ja sen ideologisesta merkityksestä kattaen nöyrästi tuhat vuotta. Hautausmaan kissojen ja Roomaan eksyneiden ja siellä kuolleiden keskellä Krautheimer ja hänen taidehistorioitsijavaimonsa Trude olivat myös. Krautheimer oli onnistunut siinä, mitä monet ovat havitelleet: elämänsä lopussa hänestä oli tullut civis romanus. Lähes neljäkymmentä vuotta on nyt kulunut hänen kirjastaan, ja uudet löydöt yhä kehittävät tulkintoja Rooman kaupungin vaiheista: rakennukset, jumalat ja tutkijat vaihtuvat. Pässit pysyvät.
FT Ulriika Vihervalli
Suomen Rooman-instituutin post doc -stipendiaattina 1.4.–30.6.
Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.
Villa Lanteen saavuttuani etsin kirjastosta käsiini pari antiikin roomalaisten luontosuhdetta käsittelevää kirjaa (Hughes: Ecology in Ancient Civilizations ja Thommen: An Environmental History of Ancient Greece and Rome). Niiden pohjalta kävi pian selväksi, että senaikaiset luontosuhteet, olipa kyse mehiläisistä tai vaikkapa metsistä, olivat keskeisesti varsin opportunistisia hyötysuhteita. Toki moniin olioihin ja ilmiöihin suhtauduttiin myös (nykyaikaisen luonnontieteellisen tiedon puuttuessa) pelolla, kunnioituksella ja myyttisesti. Näin vuosituhansia myöhemmin on kuitenkin vaikea päästä käsiksi entisaikojen ihmisen sisäiseen luontokokemukseen. Mutta jos ajatellaan omaa kiinnostuksenkohdettani mehiläisiä, ne olivat osa maataloutta, hyödynnettävä luonnonvara ja kovasti arvostetun hunajan tuottajia. Siksi oli pelkästään järkevää luoda mehiläistenhoidon ja hunajantuotannon jumaluus (Mellos/Mellona), aivan samalla tavoin kuin jokaiselle maanviljelyn vaiheelle ja osa-alueelle oli kaikille oma jumaluutensa, mahdollisimman hyvien satojen takaamiseksi.
Mehiläinen Vatikaanin museoiden kartalla
Vergilius kuvaa Georgica – Maanviljelijän työt -kokoelmassaan seikkaperäisesti mehiläistenhoitoa, ja oikeastaan itse ekologista hyönteistäkin, yllättävän hyvin aikaansa nähden. Ennen sokerintuotantoa hunajalla olikin merkittävämpi asema maanviljelyssä, siksi myös mehiläisen merkitys oli suurempi kuin myöhempinä vuosisatoina, jolloin hunaja oli menettänyt asemiaan eikä pölytyksen merkitystä vielä kaikessa laajuudessaan ymmärretty.
Roomalainen, kulttuurinen mehiläissuhde painottuikin omassa tarkastelussani enemmän barokkiaikaan ja mehiläismotiivin hallitsevuuteen kaupungin barokkiarkkitehtuurissa ja -taiteessa.Osallistuin toukokuussa Sveitsin Rooman tiede- ja kulttuuri-instituutin monialaiseen mehiläiskonferenssiin maailman ensimmäisen mehiläispäivän kunniaksi. Kahden päivän tapahtuma tarjoili paitsi eurooppalaista mehiläistutkimusta ja -taidetta, myös tutustumista roomalaiseen mehiläistenhoitoon ja hunajantuotantoon sekä aiheeseen liittyviä työpajoja ja opaskierroksia. Osallistuin Barberini-suvun mehiläistunnusta esittelevälle arkkitehtuurikierrokselle, joka oli mainio johdanto ja oman havainnon orientoiminen mehiläisten jäljittämiseen Rooman kaupunkikuvassa ja museoissa. (Kierroksen jälkeen en voinut enää olla näkemättä mehiläisiä, siis Barberineja kaikkialla. Niitä totisesti on.)
Melissographia
Barberini-suvun mehiläistunnus pohjautunee vuonna 1625 julkaistuun ensimmäiseen tieteelliseen (mikroskoopin avulla tehtyyn) mehiläispiirrokseen, ”melissographiaan”, johon paavi tykästyi ja vaihtoi Barberinien silloisen paarmatunnuksen kolmeksi mehiläiseksi. Paavin mehiläisinnon taustalla oli toki myös hyönteisen merkitys kristillisessä symboliikassa ahkeruuden ja muiden hyveiden vertauskuvana.Myös Villa Lanten seinällä olevasta Historia d’Italia -maalauksesta voi hahmottaa himmeän mehiläiskolmikon. Barberini-mehiläiset eivät sinänsä näy työssäni, vaan ne olivat ennemminkin kulttuurinen viitekehys aihepiiriin Rooma ja mehiläiset.
Palazzo Barberini
Vaikka Rooman kulttuurihistoria on kaupunkikuvassa ohittamaton ja hallitseva, oma kulkemiseni mesipistiäisten perässä näytti kaupungista toisenlaisen puolen, ehkä vähemmän ihmiskeskeisemmänkin: lopulta Roomakin rakentuu luonnonmateriaaleista ja luonnonlakien mukaan, pitkä kulttuuriaika tavallaan rakentuu luonnon päälle tai sen kanssa yhteenkietoutuneena, mitä ihmiset eivät aina ajattele. Käänsin tämän asetelman toisinpäin ja havainnoin, kuinka ei-inhimillinen luonto (tässä tapauksessa kukkakasvit ja mehiläiset) kirjoittaa vuorostaan kulttuurin päälle ja väleihin: puna-apila kukkii Colosseumilla, arkisena, sattumanvaraisena, rikkakasvina, ylimääräisenä, mutta silti samalla vahvana ja perustavana. Kukaan ei valokuvaa tai katso puna-apilaa (paitsi minä), kaikki kuvaavat viereistä tiilirakennusta. Mutta tiilikin on hiekkaa…
Tämä kuvissakin näkyvä päätyöni täällä on siis eräänlainen eurooppalaisen luonto-kulttuurin mehiläiskartta, jonka suurinta, keskusosaa on ollut luontevaa tehdä länsimaisen kulttuurin perustalla Roomassa. Kirjontatekniikkaa käytän, koska se on hidasta, meditatiivista, vähän hankalampaa kuin esimerkiksi piirtäminen ja siinä välineenä on neula, ikään kuin mehiläisillä. Kirjon siis kukkia, joissa olen nähnyt jonkun sortin mehiläisen pölyttämässä. Ja pääasiassa kukkia, jotka kasvavat jollakin historiallisella merkkipaikalla; ikäänkuin luonnon ja kulttuurin ajan rinnastamisesta on kyse, mehiläinen elää muutamia päiviä ja kasvit valtaavat antiikkiset muurit ja rauniot, jotka toisaalta ovat kestäneet 2000 vuotta…
TeM, TaM Kaisa Illukka Residenssitaiteilijana Villa Lantessa 1.5.-31.8.2018
Viime perjantaina heräsin aamuyön tunteina voimakkaaseen ukonilmaan, joka tuntui pyörivän aivan Villa Lanten yläpuolella. Salamat valaisivat yötaivasta ja ukkonen jyrisi aivan lähellä. Seuraavassa hetkessä kuului valtaisa räjähdys, maaperä Villa Lanten alla vavahteli: osuiko salama Lanteen? Nousin ylös ja kiersin ympäri johtajan asuntoa,sähköt olivat menneet, mutta ukonilma alkoi väistyä kauemmaksi. Talonmiehemme Giovanni sanoi myöhemmin, että hän luuli pommin räjähtäneen instituutin lähellä.
Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät. Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.
11. syyskuuta Grande Oriente d’Italian suurmestari Stefano Bini ilmoitti Rooman pormestarille Virginia Raggille, että vapaamuurarit ovat valmiita kustantamaan patsaan restauroinnin, koska Garibaldi oli Italian vapaamuurarien suurmestari ja myös kuvanveistäjä Gallori kuului vapaamuurareihin. Joka vuosi, 20. syyskuuta, Grande Oriente d’Italia juhlistaa Italian yhtenäistymisen vuosipäivää laskemalla seppeleen sekä Giuseppe Garibaldin monumentin juureen että Villa Lanten pohjoispuolella olevalle Anita Garibaldin patsaalle. Salamaniskulla on symbolinen merkitys; Garibaldin patsaan restaurointi on tärkeä sekä kaikille italialaisille että vapaamuurareille.
Antiikin aikana uskottiin salamaniskun olevan Juppiterin merkki: kun ennustajapapit, auguurit varoittivat ukonilmasta, seuraavan päivän julkiset tilaisuudet saatettiin peruuttaa. Erikoisen luonnonilmiön selittäjäksi tarvittiin joko auguureja tai etruskien haruspex-pappeja, jotka saattoivat kertoa, oliko enne suosiollinen vai vahingollinen, ja määrätä asiankuuluvan toimenpiteen jumalten lepyttämiseksi.
Pesarosta on löytynyt kaksikielinen, etruskin ja latinankielinen, 1. vuosisadalle eKr. ajoitettu hautakivi, jossa Lars Cafates/Lucius Cafatius, haruspex-papilla on lisätitteli fulguriator eli salamoiden tulkitsija. Haruspex analysoi missä osassa taivaankantta salama näkyi ja mihin se iski. Taivaankansi oli jaettu 16 osaan, joita eri jumalat hallitsivat ja samalla tavoin uhrieläinten maksa oli ennustuksia varten jaettu alueisiin kuin taivaankansi; jumalilla oli omat hallintoalueensa ja kunkin jumalan hallintoalueella havaittu ilmiö joko taivaalla tai uhrieläimen maksassa vaikutti tuleviin tapahtumiin.
Esimerkiksi Livius kertoo teoksessaan Ab urbe condita useista tapauksista, joissa salamanisku on tulkittu enteeksi, samoin Ciceron teoksessa De divinatione pohditaan enteiden merkitystä. Papiston mukaan salamaniskun vaurioittama jumalpatsas tai temppeli saattoi edellyttää puhdistusrituaaleja, rukouksia, suurten uhrieläinten uhrausta ja usean päivän uskonnollisia juhlia tasapainon palauttamiseksi.
Leijonareliefin halkeaminen salamaniskusta olisi 2000 vuotta sitten nähty merkittävänä enteenä jostain tärkeästä tulevasta tapahtumasta. Ciceron mukaan salaman isku vasemmalta oikealle tulkittiin suotuisana enteenä, kun taas oikealta vasemmalle lyönyt salama oli epäonnen merkki. Antiikin tulkinnan mukaisesti voisimme sanoa, että jalustan leijonareliefi on haljennut vasemmasta yläreunasta alas oikealle, jolloin se olisi mahdollisesti tulkittu positiiviseksi enteeksi. Toisaalta ennuspapit olisivat ehkä vaatineet erityisiä rituaaleja ja uhrauksia positiivisen tuloksen varmistamiseksi. Oli niin tai näin, Villa Lantessa toivomme Garibaldin muistomerkille monia tulevia suotuisia vuosikymmeniä ja leijonareliefille pikaista paranemista.
Prof, FT Arja Karivieri Suomen Rooman-instituutin johtaja
Vaikka suosikkia ei kai saisi olla, ei Roomasta kuitenkaan löydä upeampaa kirkkoa kuin vuoteen 432 jaa. mennessä valmistunut Santa Sabina, jonka alkuperäismuoto on säilynyt ja jonka 100-luvulta olevat pylväät laitettiin kirkossa uusiokäyttöön. Basilika rakennettiin Aventinus-kukkulalle aiemman domuksen tai insulan päälle, ja sen takaseinällä on yhä värikäs mosaiikki, joka ilmoittaa illyrialaisen Petrus-papin kirkon rakennuttajaksi paavi Celestinuksen aikaan (422-432 jaa.). Mosaiikin alla on kuuluisa puuovi, jossa ehkä lienee yksi varhaisimmista Jeesuksen ristiinnaulitsemiskuvauksista. Jos Santa Sabina ikinä tarvitsee uutta talonmiestä tai vaikka lattianpesijää, lähetän hakemukseni heti.
Työskentelen taiteessani ekologian ja ekologisten kysymysten parissa; mietin erityisesti sitä, kuinka koemme suhteemme ei-inhimilliseen luontoon ja kuinka tämä kokemuksemme rakentuu ja muuttuu. Roomassa työskentelyssäni keskeistä oli perehtyä antiikin mehiläis- ja kasvikulttuuriperintöön, mytologiaan ja kuvastoon ja ylipäänsä laajemmin ajatellen länsimaisen luontosuhteen juuriin. Yhtä tärkeä osa työskentelyäni on tässä hetkessä elävä luonto eli eteläeurooppalaisen kasviston ja mehiläisten läsnäolo suurkaupungissa. Ajattelen ne työtovereinani, ja tarkkailen, kuinka ne tuottavat ”luonnon kirjoitusta” muinaisen ja kerroksellisen ihmiskulttuurin päälle, ja toisaalta toimivat vuorovaikutuksessa sen kanssa.
Kyseessä ei ollut pommi, vaan salamanisku, joka vaurioitti Lanten vieressä, Gianicolon kukkulan korkeimmalla kohdalla olevan Giuseppe Garibaldin ratsastajapatsaan jalustan: salama halkaisi jalustaa koristavan leijonareliefin. Salama oli iskenyt Garibaldin pronssipatsaaseen, siitä alaspäin pronssiseen veistosryhmään ja lopulta alas maahan halkaisten matkalla kivisen leijonareliefin. Ratsastajapatsas kuvaa Italian yhtenäistymistaistelun tärkeintä hahmoa, Giuseppe Garibaldia. Pronssinen patsas on graniitista tehdyllä jalustalla, jonka sivuilla ovat pronssiset Eurooppaa ja Amerikkaa kuvaavat allegoriset hahmot sekä vuoden 1860 Marsalan taistelua, Boiadan vastarintaa, Rooman puolustusta ja vapautta symbolisoivat ryhmät. Rooman kaupungin suuntaan olevalla länsisivulla, aivan Giuseppe Garibaldin katseen alla olevassa korkokuvassa Rooman susi imettää Romulusta ja Remusta. Emilio Gallorin suunnittelema ja realisoima monumentti vihittiin 20. syyskuuta 1895, 25 vuotta Italian yhdistymisen jälkeen.
