Huokuva historia ja hiljaiset kadut – eläintutkimusta ikuisessa kaupungissa

Miika Remahl Tohtorikoulutettava (Helsingin yliopisto) ja Wihurin stipendiaatti 2020–21.

Saapuminen levollisen kauneuden keskelle

Aloitin Wihurin stipendiaattina syyskuun alussa 2020, jolloin myös saavuin Villa Lanteen. Pandemia ei ollut onneksi kurittanut Roomaa yhtä pahasti kuin vaikkapa Pohjois-Italiaa, joten saapuessani rajoitukset olivat melko lievät. Esimerkiksi kasvomaskia ei ollut pakko pitää kaikkialla ulkona liikkuessa. Instituutin elämänmenoon tutustuminen onnistuikin wihuristikauteni alkuvaiheessa vielä jokseenkin tavanomaiseen tapaan. Tähän tuli kuitenkin muutos jo reilun kuukauden jälkeen, kun tartuntojen lisäännyttyä ensin määrättiin yleinen maskipakko ja lopulta instituutit, museot ja monet liikkeet menivät kiinni. Myös hallintoalueiden välinen matkustus muuttui todella vaikeaksi, samoin kuin Italiaan matkustaminen ylipäätään. Toisin sanoen Italia meni kiinni, etenkin turisteilta. Tämä tapahtui lokakuun puolivälin 2020 aikoihin, ja kovat rajoitukset pysyivät voimassa enemmän tai vähemmän aina huhti–toukokuuhun 2021 asti.

Pandemia-aika tarjosi todella erikoislaatuisen työskentely-ympäristön etenkin sellaiselle, joka oli ensimmäistä kertaa Roomassa. Koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta tai kovin selkeää nykyaikaista mielikuvaa kaupungista, totuin Roomaan, jonka kadut olivat autioita ja ympäristö vailla melua. Aurinko paistoi, syksyn lehtiä oli maassa, ja tuulen voimakkaan puhaltamisen myötä vain voimakas humina ja papukaijojen hauskan kuuloinen vuoropuhelu olivat kaukaa tulleen kaduntallaajan keskeisiä seuralaisia Gianicolon kukkulalla, Garibaldien hiljaisen seurueen lisäksi. Noin puoli vuotta, lukemattomia kirjoitettuja liuskoja ja n. viisi miljoonaa ”kaunis Gianicolon ympäristö” -valokuvaa myöhemmin pandemiatilanne alkoi viimein parantua Italiassa ja muualla maailmassa.

Kaiken kaikkiaan työskentelyaika oli olosuhteista huolimatta todella inspiroivaa. Rooman lisäksi tässä auttoivat Villa Lanten mahtava henkilökunta ja upeat kohtaamiset monenlaisten kiinnostavien ja persoonallisten vierailijoiden kanssa, unohtamatta myöskään omia pieniä maailmojaan huvilan sisällä (=kirjastot) ja parvekkeelta aukeavaa kuvankaunista maisemaa.

Kuva 1: Leijonan metsästystä kuvaava sarkofagi. Rooma, via Appia, Vigna Moroni 1817. 2. vuosisata jKr., MC221 (Musei Capitolini). Kuva: Miika Remahl, 2020.

Ihminen, leijona ja metsästys roomalaisaikana

Väitöstutkimukseni käsittelee leijonan monenlaisia merkityksiä roomalaisten tasavallan ja keisarivallan ajan metsästysaiheisissa kirjallisuuden kuvauksissa ja valikoidummin visuaalisessa aineistossa, joista keskeisimpänä kohteena ovat roomalais-campanialainen mosaiikki- ja seinämaalaustaide.

Innostuin eläintutkimuksesta pro gradu -tutkielmani (Itä-Suomen yliopisto, 2018) myötä, jossa tutkin leijonien symbolis-käytännöllisiä merkityksiä roomalaisten amfiteattereilla tapahtuneissa metsästysesityksissä (venationes). Ajatus tutkia eläimiä ko. aikakautena kulttuurihistorian näkökulmasta katsoen tuntui kiehtovalta eikä vähiten siksi, että humanistinen historiatieteisiin ulottunut eläintutkimus on saanut viimeisen reilun vuosikymmenen aikana valtavasti uutta kiinnostusta osakseen niin kansainvälisesti kuin Suomessakin.

Kuva 2: Hadrianuksen ja Antinooksen leijonametsästys (vas. tondo), ja uhraus Herkuleelle (oik. tondo). Konstantinuksen riemukaari, pohjoispuoli, oikea sivu. Hadrianuksen (117–138) hallintokausi. Kuva: Miika Remahl, 2020.

Roomalainen leijonien metsästys sai monenlaisia ilmenemismuotoja aikakaudesta, topografisesta ympäristöstä ja ympäröivästä kulttuurista riippuen.

Antiikin aikana leijonaa ei tavattu luonnonvaraisena nykyisen Italian alueella, toisin kuin esim. Pohjois-Afrikan, Anatolian ja Syyrian–Palestiinan alueen provinsseissa. Näin ollen leijona oli arkinen potentiaalinen uhka syrjäseuduilla eläneille ihmisille ja näiden karjalle valtakunnan etelä- ja itäosissa. Muualla valtakunnassa leijonia esiintyi pääasiassa tuotuna eläimenä mm. triumfeissa, amfiteattereiden esityksissä ja yhteiskunnan varakkaimpien ihmisten omistuksessa.

Symbolisena eläimenä leijona oli kuitenkin monin tavoin läsnä valtakunnan keskiössäkin eläneiden ihmisten arjessa. Arkkitehtonisina ja dekoratiivisina yksityiskohtina leijona-aiheiset pääkohokuvat (protomit), marmoripöydät, reliefit ja sarkofagit koristivat monesti roomalaisia julkisia rakennuksia, pylväiden reunustamia peristyylipuutarhoja ja hautoja.

Roomalaiset luonnontieteistä ja anktikvaarisista asioista kiinnostuneet kirjailijat kuten Plinius vanhempi, Aulus Gellius ja Claudius Aelianus pohtivat leijonan anatomiaa, luonteenlaatua ja ominaisuuksia ja välittivät samalla kirjallisesti eteenpäin leijonista tunnettuja kiehtovina pidettyjä kertomuksia. Runoilijat, kuten Oppianus ja Grattius, kirjoittivat puolestaan metsästyksestä ja leijonan ja muiden vaarallisten eläinten kohtaamisesta näissä tilanteissa.

Leijonan luonteeseen roomalaisten usein assosioima hurjuus, vahvuuden mukanaan tuoma uhkaavuus ja vahva mutta temperamenttinen luonteenlaatu korostuivat paljon paitsi kuvateosten ja kirjallisuuden osana, myös mytologisissa ja uskonnollis-kulttuurisissa mielikuvissa. Heerosten vertauskuvallinen rinnastaminen leijonaan oli erittäin tyypillistä roomalaisessa kirjallisuudessa. Herkuleen henkilökultissa Nemean leijonan surmaamisen uroteko oli erityisen merkittävä mytologinen mielenmaisema; roomalaiset runoilijat ammensivat myytistä aina tilaisuuden tullen vertauksia niin menestyksekkäisiin metsästäjiin kuin erityisen näyttäviin leijoniinkin.

Henkilökultti innoitti myös keisareita hakemaan kunniaa leijonan surmaamisesta. Keisareista mm. Hadrianus (117–138) ja Commodus (180–192) tunnetaan metsästysseikkailuistaan, joiden kohteeksi joutuivat myös leijonat: ensin mainitun kohdalla kyse oli traditionaalisesta metsästyksestä (ks. kuva 2), jälkimmäisen kohdalla puolestaan areenoilla tapahtuneista esityksistä. Tämänkaltainen maineen, kyvykkyyden ja vallan legitimoinnin nimessä suoritettu ja Herkuleksen saavutuksia imitoiva metsästyksen käytäntö oli tavallaan rinnasteinen Egyptin ja Assyrian kuningaskuntien vastaaville kuninkaallisen metsästyksen ilmiöille.

Kuva 3: Pompejin matkalla, lokakuu 2020. Kuva: Miika Remahl, 2020.

Campanian kytkökset tutkimusaiheeseen

Pompeji lähiympäristöineen muodostaa erityisen kiinnostavan tutkimusalueen roomalaisen maalaustaiteen osalta siksi, että maalaukset ovat ymmärrettävistä syistä säilyneet erittäin runsaslukuisina muuhun vastaavaan aineistoon nähden. Maalausten ohella Pompejin komeimpia rakennuksia koristivat aikanaan myös useat upeat leijona-aiheiset mosaiikkilattiat, jotka nykyisin elävät uutta elämäänsä Napolin ja muiden maailman museoiden kokoelmissa. Mosaiikeissa tunnettuja aiheita ovat mm. leijonan ja pantterin kohtaaminen sekä Casa del Faunon (VI 12, 2 ”Faunin talo”) tunnettu, varmasti monen tutkijan mieleen piirtynyt Eros-mosaiikki, jossa tämä ratsastaa eräänlaisella leijonaa ja tiikeriä muistuttavalla eläimellä (ks. Kuva 4).

Kuva 4: Nuori Eros ratsastamassa leijona-tiikerillä. Pompeji, VI 12, 2 Casa del Fauno (”Faunin talo”). Embleemimosaiikki (opus vermiculatum), 1,63m x 1,63m, 100–luku eKr. jälkipuolisko. MANN inv. nro. 9991 (Napoli). Kuva: Wikipedia Commons. Viitattu 9.8.2021; Kuvaus saattaa poiketa alkuperäisestä.
Kuva 5: Viridarium. Pompeji,I 6, 15 Casa dei Ceii (”Ceiusten talo”). Megalografia, IV tyyli (n. 50–79 jKr.). Kuva: Wikipedia Commons. Viitattu 9.8.2021; Kuvaus saattaa poiketa alkuperäisestä.

Pompejilaisissa maalauksissa leijonat esiintyvät yleensä vinjettien ohella suuremmissa maalauksissa eli megalografioissa (ks. Kuva 5). Tyypillisesti edellä mainituissa leijonat ovat enimmäkseen metsästyskonteksteissa, jälkimmäisissä myös luonnonmukaisemmissa asetelmissa, vaikka vaihteluakin toki esiintyy. Maalausten ja mosaiikkien kohdalla tutkin töiden taustakonteksteja kuten sitä, mihin motiiveihin teokset mahdollisesti viittaavat. Lisäksi tarkastelen asetelmia, tilanteita ja lokaatioita, joissa leijonia kuvataan, ja keskinäisiä eroavaisuuksia/samankaltaisuuksia visuaalisen aineiston ja vastaaviin aiheisiin liittyvän kirjallisuuden välillä. Lisäksi tutkin yhtenä spesifinä kysymyksenä visuaalisessa aineistossa kuvattujen leijonien mahdollista suhdetta Pompejin amfiteatterin esityksiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: