JALKAPALLOON KANAVOITUI MONIA MERKITYKSIÄ FASISTISESSA ITALIASSA

Joonas Kananen
Euroopan ja maailman historian väitöskirjatutkija, Turun yliopisto.

Vietin kuukauden mittaisen residenssijakson Suomen Rooman-instituutissa helmikuussa 2024. Keräsin sen aikana aineistoa väitöskirjaani, jossa tutkin jalkapalloon kanavoituneita paikallisidentiteettejä Campaniassa ja Toscanassa vuosina 1926–1934. Lähestyn aihetta tilallisuuden näkökulmasta, jonka avulla tuon jalkapallostadioneiden eletyn tilan ja fasismin aikakauden mittavan stadionrakentamisen saman tutkimuksen alle.

Aikakauden jalkapallo oli luonteeltaan väkivaltaista, ja erilaisia lajiin liittyneitä järjestyshäiriöitä havaittiin Italiassa läpi 1900-luvun alun. Ongelmat yleistyivät entisestään, kun lajin suosio kasvoi räjähdysmäisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Seurojen ja pelaajien määrät moninkertaistuivat samalla kun tuhatpäisistä yleisöistä tuli yhä säännöllisempi osa otteluita. Näinä vuosina jalkapallosta muodostui eräs modernin massakulttuurin näkyvimpiä muotoja Italiassa.

Otteluissa järjestystä valvoneiden poliisien raportit ja aikalaismedian kirjoitukset vastaavista tapauksista ovat keskeisimpiä lähdeaineistojani. Niiden avulla hankin tietoa italialaisen jalkapallon lieveilmiöistä, jotka ilmenivät tavallisimmin tahallisina vastustajapelaajien vahingoittamisina, kentän valtauksina, tappeluina sekä esineiden heittelynä kohti tuomareita ja vierasjoukkueiden pelaajia.

Olin vieraillut jo aiemmin väitöskirjaprojektini aikana Italian valtion keskusarkistossa EURissa, jossa tutkin sisäministeriöön saapuneita jalkapallo-otteluita käsitelleitä viranomaisraportteja. Helmikuun residenssijakson aikana laajensin tutkimuksiani prefektuurien tasolle ja keräsin aineistoja Firenzen, Napolin, Pistoian ja Salernon maakunta-arkistoissa. Lisäksi keräsin lajin seuraajien, kannattajien, tuomareiden ja jossain määrin myös pelaajien ääntä tutkimukseen tuovia aikalaisaineistoja esimerkiksi Biblioteca Storia Moderna e Contemporaneassa ja Biblioteca Nazionale Sportivassa.

Fasistisessa Italiassa kansalaisten käytöstä pyrittiin monin keinoin ohjaamaan hallinnon toivomaan suuntaan, mikä tekee jalkapallon yhteydessä havaitusta häiriökäytöksestä kiinnostavan tutkimuskohteen. Vieläkin kiehtovammaksi aiheen tekee se, että useissa tapauksissa viranomaiset nimesivät ongelmien juurisyyksi lajiin kanavoituneet nurkkapatrioottiset asenteet. Niille taustaa loivat Italian vanhat kaupunkikulttuurit perinteisine kaunoineen. Erityisen kiihkeitä olivat naapurikaupunkien, kuten Pistoian ja Praton väliset kohtaamiset, joiden yhteydessä aikalaiskirjoitukset pitivät välikohtauksia jopa oletusarvoisina. Vaikka kentällä nähtyyn väkivaltaan liittyi myös pelillisiä osatekijöitä, kulttuurihistorialliset tekijät tarjosivat kehyksen, jota vasten tapahtumia tulkittiin.

Tarantolaisen erotuomarin Bennati Idilion vastaus kovaa peliä koskeneeseen kyselyyn L’Arbitro -lehdessä tiivisti ilmiötä:

Ma, vi sono le gare in cui, per i precedenti di rivalità esistenti fra le squadre in lizza, il giuoco duro diventa ragione di vita per i giuocatori. (l’Arbitro 2/1931) (Mutta on otteluita, joissa joukkueiden välillä vallitsevien vihollisuuksien vuoksi kovasta pelistä tulee pelaajille itsetarkoitus.)

Nurkkapatriotismin ohella viranomaisten huoli kohdistui pelaajien ja yleisön vuorovaikutteiseen, toisiaan provosoivaan suhteeseen. Poliisitoiminnan ohella tähän reagoitiin myös Italiassa vuosina 1928–1934 toteutetun laajamittaisen stadionrakentamisen keinoin. Esimerkiksi aikakauden italialaisille stadioneille tyypillisiin, jalkapallokenttää kiertäviin juoksuratoihin ja aitoihin liittyi tietoisia pyrkimyksiä luoda etäisyyttä pelaajien ja katsojien välille. Tietoa stadioneiden tilallisista ratkaisuista antavat esimerkiksi kaupungininsinöörien laatimat tekniset selvitykset, joita myös tutkin residenssijakson aikana.

Näennäisistä ristiriidoista huolimatta urheilu, jalkapallo mukaan lukien, oli keskeinen työväline fasistihallinnolle. Urheilu nähtiin keinona kasvattaa kansalaisia fyysisesti ja moraalisesti sekä rakentaa yhteistä kansallisuuskuvastoa. Fasistien myötävaikutuksella syntyi esimerkiksi 1920-luvun lopulla käynnistynyt koko Italian kattanut jalkapallon sarjajärjestelmä, joka toi kulttuurisesti hajanaisen maan eri kolkat saman kilpailun äärelle. Myös Italian maajoukkueen menestys 1930-luvulla palveli hallinnon päämääriä, ja fasistien merkittävimpiä propagandavoittoja olivatkin maassa järjestetyt vuoden 1934 MM-kisat. Italia voitti kisat, mutta myös modernit stadionit eri puolilla maata olivat keskeisellä sijalla osoittamassa maan edistysaskeleista.

Stadionit tarjosivat puitteet modernille massaspektaakkelille, jonka tilaan sisältyneitä moninaisia merkityksiä tutkin väitöskirjassani. Jalkapallon ja sen kannattajakulttuurin synnyttämä toiminta, uskomukset ja reaktiot antavat tietoa paitsi totalitaarisesta järjestelmästä, myös sen varjossa eläneestä yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta moniäänisyydestä. Residenssijakso Suomen Rooman-instituutissa auttoi selventämään väitöskirjan tutkimusasetelmaa, ja jopa odotettua paremmin onnistunut aineistonkeruu edisti merkittävästi tutkimustani.

Lukusuositukset:

Marchesini, Daniele & Pivato, Stefano. Tifo, la passione sportiva in Italia. Bologna: Mulino. 2022.

Foot, John. Calcio: A History of Italian Football. London: Fourth Estate, 2006.

Martin, Simon. Football and Fascism: The National Game Under Mussolini. Oxford: Berg, 2004.