Aino Niskanen
Arkkitehtuurin historian emeritaprofessori, Aalto yliopisto
Millaista oli kurssilaisen elämä Villa Lantessa vuonna 1973? Instituutin 70-vuotisjuhlavuoden tunnelmissa Aino Niskanen muistelee Henrik Liliuksen johtamaa instituutin tieteellistä kurssia 51 vuoden takaa.
Hain kolmaskurssilaisena historiasta kiinnostuneena arkkitehtiopiskelijana Henrik Liliuksen johtamalle kurssille Roomaan lähes sattumalta. Tieto kurssille pääsystä tuli 12.1. ja päiväkirjani kommentoi tekstillä sydämenkuvan sisällä:
Stipendi Roomaan tuli tänään. Halleluja!!!
Kirjeeseen liittyi kirjallisuuslista, jota oli syytä ryhtyä ahkeroimaan. Pitkästä listasta muistan, että siihen kuului Schück-Sjöqvistin Rom, en vandring genom tiderna, sekä Rudolf Wittkowerin Architectural Princples in the Age of Humanism. Jälkimmäistä tuli vielä monta kertaa myöhemmin käyttämäni teos.
Vuonna 1973 matkanteko poikkesi aika lailla nykyisestä. Matka kaikkine vaiheineen oli suorastaan juhlava kokemus. Minä, 22-vuotias, kävin Lauttasaaressa hyvästelemässä vanhempiani:
…äiti itki ja mun sisällä on vieläkin se olo, miltä tuntuu. Isä sanoi:
1. Tee voileipiä junamatkalle
2. Muista, että edustat Suomea ulkomailla
3. Italialaista vävyä en koskaan hyväksy!
Nousin 15.2. laivaan Eteläsatamasta. Katselin kannelta jäiden murtumista ja loittonevaa saattajien joukkoa, johon kuului siskoni ja ystäviä. Olin illalla ravintolassa ja tanssinkin. Laivan saavuttua Travemündeen jatkoin junalla ja perille pääsin 17.2. Väsyneenäkin ensitunnelmani Villa Lanten ullakkohuoneesta olivat hurmaantuneita:
Villa Lante on uskomattomalla paikalla. Kaikki Rooman valot loistaa tänne, enpä aavistanut, kun kävin kesällä 71 (täällä). Olin stanca, stanchissima (siis valtavan väsynyt), kun ystävällinen, ylitsevuotava palveluskuntanainen (taloudenhoitaja Gavina) tyrkki viimeisellä oikealla hetkellä kohden sänkyä. Rooman kadut näyttää seikkailulta, tämä todella on ikivanha kaupunki, paha ja kaunis jne.
Kurssin osallistujat olivat minulle tuntemattomia. Muutama heistä oli tullut samalla laivallakin tietämättäni. Meitä oli kahdeksan, muut olivat taidehistorioitsijoita ja eri vaiheessa opintoja: Ritva [Wäre, o.s. Tuomi] kandi ja jo kiinni työelämässä, itselläni edessä vielä viisi vuotta opintoja. Päiväkirjassa totesin muutaman päivän kuluttua tuntevani itseni orvoksi ja potevani koti-ikävää. Yhteydet kotiin olivat harvoja: etukäteen oli varattava soittoaika puhelinkopista kaupungin keskustan konttorissa. Villa Lanten portaikon pöytä oli odotuksen paikka: olisiko kirjeitä?
Pian instituutin tapahtumat ja uudet tuttavat täyttivät ajatukset. Saimme olla mukana salonessa ja loggiassa järjestetyssä luento- ja cocktail-tilaisuudessa:
Bailut Lantessa. Minkkivanhuksia, suittuja italialaisia naamoja, suomalaisia naamoja, soihdut, pimeä ilta. Höpinää, ihmisten liikkumista… Ja jälkikäteen: Paras ilta kurssilaisten kanssa, äsken kun juotiin teetä, tuntui jo paljon enemmän kodilta. Tämä on mielettömän kaunis paikka.
Olin nuori ja altis hurmioitumaan kaupungista, mikä ei Roomassa tienkään ole vaikeaa. Päiväkirjani keskittyi Borrominin San Carlo alle Quattro Fontanen kirkon kohtaamiseen, Campo dei Fiorin toriin, jossa torin kaikki tuoksut, kahvitteluun Piazza Navonalla kahvilla:
Aurinkoa, cappucinoa, lapset, ihmiset, säteilevä taivas, varjot. Pois tullessa pimeät pikkukadut, loistobutiikit ja liikenteen kuohuva virta. Ja edelleenkin: Mulla on vihdoin filmi kamerassa, sormet syyhyy. Eilen kävelin taas Campo dei Fiorin läheisiä katuja, maleksin, ostin narsisseja, nautin verstaista, kissoista, koirista…
1.3. totesin:
Ensimmäinen kevätpäivä ja huippuonnellinen olo! Syömässä hanhenrintaa, kalkkunaa ja herkkusieniä perhepaikassa Ritva, Matti [Jääskeläinen], Dan [Holm] ja minä. Koettiin kevätmyrsky, pauhaa ulkona ja tuulee. Liliukset tarjosivat illallisen kurssilaisille. Syötiin piano nobilessa pitkän pöydän ympärillä, ”stukkojen ja puttojen seurassa”.
(Kuva: Jussi Jäppinen)
Jatketiin kurssilaisten kesken ja mittailin päiväkirjalle omaa itseäni:
Istuttiin yötä alhaalla jutellen. Ihmiset on hyviä, yllättävissä kohdissa ne reagoi hämmästyttävästi ja lämpimästi. Mä huomaan, että mun keskustelun taso on aina aika lapsellinen ja konkreettinen. Eila [Miettinen] sanoi mulle tänään, että mä varmaan en ole tottunut analysoimaan itseäni. Mutta muiden analysoinnit on aina ihmeen kummia. Antaa olla – itsenään täytyy kelvata.
Vatikaanin antiikkikokoelmien jälkeen oltiin syömässä Ritvan ja Danin kanssa spagettia ”aidossa kansanpaikassa” – totta, totta – ja hölmöiltiin Trasteveren ihanilla kaduilla, vaikka sataakin ja kevät näyttää kaukaiselta. Trastevere on täynnä yllätyksiä ja niin on elämäkin…
20.3. Kaksi hienoa aurinkoista pyhäpäivää hienon Firenzen matkan jälkeen. Mä olen rakastanut koko Roomaa, tehnyt yksin vaelluksia ”varjoisilta kujilta Corsolle”, paistellut päivää terassilla. Eilen oltiin syömässä Sirpa, Jussi, Heikki [Malme] ja minä ja sitten syötiin vielä ”mela stregataa”, taivaallista kerrosjäätelöä. Istuttiin Piazza Navonalla yhdellä kynnyksellä ja nautittiin auringosta kuin kissat ja maailman kaikista ihmisistä.
Ja Monte Pinchiolla sunnuntaina yksin – olin se kuvioihin sopimaton nuori tyttö, joka yksin istui puun alla nurmikolla eikä se mitään. Koko Rooma oli sunnuntaikävelyllä: poneja, lapsia, koiria, kastanjanmyyjiä, ruohoa.
Hiukan myöhemmin: jännä iltahetki parlatoriossa: jazzia.
Opetusta päiväkirjani kommentoi minimaalisesti, maaliskuun puolivälissä lakonisesti:
Esitelmän teko ei juuri kiinnosta. Aiheeksi olen saanut renessanssin soikiokirkot.
Totesin Termi-museon ”tosi kauniiksi”, ”hyvää antiikkia”. Myöhemmin mainitsin päivän, jolloin keskityttiin renessanssin urbanistiikkaan, varmaankin luentoon ja sitten kävelyyn kaduilla.
Maaliskuun lopulla törmättiin Erik Tawaststjernaan ja filmausryhmään, aiheena Sibelius Roomassa. Tawaststjerna tarjosi filmiryhmälle ja kurssilasille illallisen Otellossa. ”Se on upee ihminen”, totesin. Olin ollut hänen poikansa luokkatoveri, mikä sitten sai hänet jonain iltana kutsumaan ravintolaan:
… sanoi olevansa ravintolassa ja kaipaavansa iloista seuraa: Ota taksi ja tule tänne. Piazza del Popolo, Ristorante de Bologna lyxpaikka – punaviintä, hirveen hienoa raviolintapaista ja lohta. Seuraavana päivänä ajelimme taksilla, kävimme Ara Pacisella ja aika kiehtovissa nykytaiteen gallerioissa – se oli oikein kiinnostunut.
Oli lämmin ilma, mutta se kulki pitkässä palttoossa puolittain eleganttina ja puolittain koomisena (koominen ja hyvin kaunis tai outo) ja puhui, puhui elämästään, lempilapsestaan Mossesta (luokkatoverini Erik T.), taiteesta & tekemisestä, ”minä en koskaan ole ollut onnistunut”, nuoruudesta ja vanhuudesta ”minä protestoin voimakkaasti vanhenemista”, ironisesti & hymyilleen.
Ja päiväkirjalle totesin vielä:
Mä nuoruuden symboli, en ensimmäisen kerran, mutta antaa mennä. Aterian jälkeen vielä Cafe Grecossa, teetä, lyx-ihmisiä…kakkuja ”on hyvä syödä nuorena kakkuja”.
Sitten mua suudeltiin kädelle ja pistettiin taksiin & Gianicololle.
Vielä pääsin professorin kanssa konserttiin, jonka jälkeen Trasteveren Trilussaan nauttimaan kinkkua ja olutta – ja kokemaan taksista Forumin ja öisen Via Appian.
Täytin maaliskuun lopussa 23 vuotta:
Syntymäpäiväkutsut parlatoriossa – ihmiset on läheisiä tosilleen, Dan näyttää piirustuksiaan ja Matti runojaan. Oltiin hyvin humalassa terassilla, tanssittiin.
Huhtikuussa sain vieraakseni siskoni ja tämän ystävättären, liittyivät mukaan Vatikaan puutarha-kierrokselle. Sitten koin Jussin & Danin kanssa Elton Johnin konsertin. Upeeta – pidin niistä kummastakin myös erityisen paljon sinä hetkenä.
Päiväkirja käsittää välillä kiivaita rahalaskelmia. Maksettiinkohan stipendi pätkissä? Oli pyydettävä rahaa kotoa, otettava kaukopuhelu, joka ohjautui Temppelikadulle opiskeluajan yhteisasuntoon, josta ystäväni Riitta välitti pyynnön vanhemmille: ”rahat telexinä, Cassa di Risparmio di Roma, Via G. Carini 50/b + soitto minulle takaisin päin!”
Retkeilimme 10.4. Todiin, Montepulcianoon ja Sienaan. Kävimme retkellä luolassa, jossa oli lammaskirppuja. Tämä ilmeni vasta Villa Lantessa pieninä mustina pomppivina pisteinä – ja kirppumyrkytyksenä. Jälleen oli salonessa ja loggiassa juhlijoita, mutta me kurssilaiset saimme seurata tilasuutta kirjaston avattujen ovien kautta. Varmuuden vuoksi!
Palmusunnuntai oli 15.4.:
Upee päivä, aurinkoa. Mutta yöllä salamoi ja kävelin näköalapaikalle Danin kanssa.
Upea aamu & sateen jäljet ja Campo di Fiorille, jossa oli markkinat meneillään. Aurinko, viileys, tyhjät kahvilat, terävät varjot ja säröilevä muuripinta. Puut kukkii, viva Roma!
Huhtikuun lopulla alkoi nousta Rooman-jakson lopetustunteita:
Rooma hohtaa uskomattoman kauniina, ihmiset [kurssilaiset] yrittävät olla ystävällisiä toisilleen, mutta ovat sisäänpäinkääntyneitä.
Ja pari päivää myöhemmin:
Sosiaaliset suhteet Lantessa on vähän tulehtuneet – je ne sais pas – tämä on kammottavaa ryhmäterapiaa ja siksi kammottavaa että se on kuin silkkinarulla kuristamista, kun ulkoiset olosuhteet on niin siloiset.
Mehän olimme Lantessa aika erillään muista ihmisistä ja toistemme varassa, joten eipä ihme, että välillä ahdistikin. Muun maailman uutisetkin ainakin minä ohitin: kaduilla näkyi joskus palaneita autoja, terrorismistako kyse?
3.5. Totaalinen uupumus, kaupungissa painostava ilma: sirocco-tuuli (hiekkaa Afrikasta) ja esitelmä pidetty.
– Olin siis saanut soikiokirkot jollekin mallille.
6.5. Lähtö Roomasta, Venetsian ja Vicenzan kautta Milanoon. Viimeiset päivinä Milanossa asuttiin bordellissa, Pensione Montenapoleonessa, jonka Lanten jossain määrin huoleton sihteeri oli tilannut. Huoneissa oli suurin piirtein vain iso matrimoniale-sänky ja bide ja käytävillä kohdatut ”tytöt” hieman repsahtaneita. Huoneluetteloa kurkatessani näin lähinnä naisten etunimiä. Ehkä ”hotelli” oli edullinen.
Kurssi vietiin loppuun. Mentiin syömään ja Henrik piti aika hyvän puheen. Jossa totesi myös majapaikkamme.
Liliusten lähdön jälkeen [vaimo Pirkko oli ilmeisesti mukana] pidettiin kurssilaisten päättäjäiset, mutta tultiin vain humalaan ja oltiin sekavia. Tiet erosivat, minä lähdin Pariisin kautta kotiin 13.5.
Koko kurssilaisten joukolla emme koskaan enää tavanneet, useimpiin törmäsin satunnaisesti, muutamaan en koskaan. Eipä ollut tuolloin somea, johon joku innokas olisi perustanut ryhmän. Ritva ja Dan olivat näkökentässäni pitkään, katosivat vuosiksi ja ilmestyivät taas.
Yhä uudestaan olen palannut Roomaan: ohjannut Roomaan liittyneillä opetuskursseilla, ja tehnyt sekä opetukseen liittyviä että omia retkiä, aina eri näkökulmista, onnekkaasti majaillut Villa Lantessakin tutkijana. Ikuinen kaupunki on muuttanut muotoaan näinä vuosikymmeninä. Se on avannut yhä uusia monumentteja matkailijoiden tarkasteltaviksi 2000-luvulla. Kuitenkin se myös turistisoitunut voimakkaasti. Kaduilla tungeksivat matkailijat ahdinkoon asti, aikoinaan omaperäisistä trattorioista moni on kiinalaisten hallussa ja muotia myydään ylikansallisten ketjujen myymälöissä. Kokemus ”aitouden” menetyksestä provosoi miettimään, kuinka ”ikuinen” Roma on?
Ihan kokonaan en ole menettänyt nuoruuden Rooma-hurmiota. Parhaillaan (syksyllä 2023) kirjoitan esseitä kaupunkitilan aistimisesta ja siinä eksymisestä, kulumisesta ja muutoksista ja liikun taas kerran Campo dei Fiorin ympäristössä ja Trasteveren kaduilla.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 