ETRUSKIMUSEOIDEN KELLAREISSA

Jorma Kaimio
Antiikintutkija ja etruskologi

Mihin Italian arkeologiset museot sijoittavat sadat tuhannet esineensä, jotka eivät ole tarpeeksi  näyttäviä vitriineihin pantaviksi? Tutkiessani ja julkaistessani vuosikymmenten ajan myöhäisetruskilaisia hautakiviä ja niiden tekstejä olen usein ollut tämän kysymyksen äärellä.

Ensikokemukseni arkeologisista varastoista sain kesällä 1969, kun viimeistelin lisensiaatintyötäni Cerveterin cippus-kiviin kaiverretuista piirtokirjoituksista. Cippukset ovat haudan ulkopuolelle sijoitettuja muistomerkkejä, Cerveterissä miehillä pikku pylvään muotoisia, naisilla talon muotoisia. Sadat kirjoitetut cippukset oli sijoitettu Banditaccian hautausmaan yhteen etruskihautaan. Siellä, Paavo Castrénin opastamana, raahasin kiven kerrallaan päivänvaloon ja tein niiden teksteistä ”taputteet” eli jäljenteet paksusta imupaperista, joka kastellaan ja hakataan kiveen varsiharjalla. Yksi cippus painaa yleensä alle 10 kiloa, mutta liikunnasta tuokin kävi.

Jatkoin cippusten parissa vuonna 1982, kun sain tehtäväkseni julkaista Tarquinian museon cippus-kokoelmat. Minulla oli apunani raavas mies ja kaksi nuorta tyttöä. Cippukset löytyivät komean museopalatsin kellarista. Pihalta ovi vei erilliseen huoneeseen, josta oli kapeat portaat syvälle maan alle. Siellä kosteassa kellarissa heikossa valossa teimme taas teksteistä taputteet. Tällä kertaa ongelmana oli saada imupaperi siinä tilassa kuivumaan.

Tarquinian cippuspiirtokirjoitukset jäivät sitten muiden tehtävien vuoksi minulta lepäämään 25 vuodeksi. Jäätyäni eläkkeelle ne olivat edelleen julkaisematta, ja sain luvan jatkaa projektia. Tällä kertaa otin avuksi Sonia Taiarolin, joka on instituutin työryhmässä tutkinut etruskimaalauksia ja joka aerobicin harrastajana sai tehtäväkseen kantaa cippuksen kerrallaan alakellarista katutason huoneeseen valokuvattavaksi, mitattavaksi ja luettavaksi. Sitten ne kuljetettiin takaisin alakellariin. Nyt sain myös tietää, että museon ullakolla oli toinen varasto, jonne oli sijoitettu uusien kaivausten materiaali, ja sieltä löysin kymmeniä cippuksia tiukasti pakkilaatikoihin ahdettuina.

Tämän projektin jälkeen laajensin cippustutkimuksiani muihin Etelä-Etrurian kaupunkeihin: Tuscaniaan, Orvietoon, Bolsenaan ja Vulciin. Ottamalla yhteyttä paikallisiin kollegoihin sain tavallisesti hyviä vinkkejä paikoista, joista etsiä cippuksia. Monet cippukset oli lähteiden mukaan siirretty Firenzen arkeologiseen museoon. Ensimmäisellä käynnilläni en löytänyt ainuttakaan mutta sitten sain ongittua tiedon, että cippuksia löytyisi kaupungin reunoilla sijaitsevasta palatsista, Villa Corsinista. Myös Orvieton cippukset olivat siellä sivuvarastossa.  Yllättäen kävi ilmi, että myös itse museon näyttelyhuoneessa oli seitsemän aiemmin julkaisematonta cippusta. Erityisen jännittävää oli päästä Tuscanian museossa lukittuun varastohuoneeseen, jossa kukaan ei varmasti ollut käynyt sataan vuoteen.

Cippus-tutkimusteni ensimmäisen osan julkaisun jälkeen päätin vielä käydä käsiksi Perugian tuhkauurnien piirtokirjoituksiin, joita tunnettiin noin 1500 mutta iso osa jo kadonneina. Erona on, että siinä missä cippukset painavat kymmenisen kiloa, travertiinista veistettyjen tuhkauurnien paino on noin 50 kiloa. Millaisista kellareista joutuisin niitä etsimään, millä voimilla siirtelemään? Onneksi alku oli helppo: museon osin katetun sisäpihan lapidariossa eli kivigalleriassa oli pantu hienosti esille 200 parasta uurnaa. Museon muiden uurnien kerrottiin olevan Ponte San Giovannissa Volumniusten hautaa suojaavassa rakennuksessa ja samalla alueella olevassa varastossa. Ensin mainitussa uurnien lähelle pääseminen oli mahdotonta, ne kun oli sijoitettu vieri viereen voimakkaasti nousevaan portaikkoon. Yllätys sen sijaan oli suuri varasto, jossa uurnat olivat metallihyllyissä kolmessa kerroksessa hyvässä järjestyksessä. Ystävällinen henkilökunta oli vielä valmis trukilla nostamaan uurnia hyllystä, jos tekstien lukeminen sitä vaati. Oma lukunsa Perugiassa olivat vielä monet yksityiskokoelmat, joiden ovia onnistuin vähitellen raottamaan. Milloin kävin puutarhoissa, milloin autotalleissa tai liki romahtavissa sivurakennuksissa. Mukava paikka oli viininpuristamo. Sain omistajalta kirjani julkistamistilaisuudessa kaksi pulloa oivallista etruskipunaviiniä.

Nyt seikkailurikkaat vuoteni etruskilaisten hautapiirtokirjoitusten parissa on täytetty. Olen julkaissut – pääosin uudelleen mutta myös ensi kertaa – lähes 2700 piirtokirjoitusta, noin viidenneksen kaikista tunnetuista etruskilaisista teksteistä. Oma tarinansa olisi, millaisia vaiheita julkaisulupien hankkimisessa on ollut. Se ei olisi mitenkään onnistunut ilman instituuttia ja Simo Örmän apua.

Jorma Kaimion The funerary inscriptions of Hellenistic Perusia (Acta Instituti Romani Finlandiae vol. 50) on luettavissa instituutin nettisivuilla.