- Lotta Näri, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opiskelija
Historian opiskelua on vaikea kuvitella ilman kirjastoja ja kirjoja. Lokakuussa 2025 pidetty antiikin Rooman johdantokurssi toi kuitenkin hyvin esille sen, ettei kaikki olennainen löydy vain paperille painetusta musteesta. Rooman, Etrurian ja Campanian teiden astelu yhdessä instituutin johtajan Ria Bergin, tutkijalehtori Tuomo Nuorluodon ja muun instituutin väen kanssa opetti enemmän kuin monen monet kirjastossa istutut tunnit.
Kurssityön aihetta valitessani puhelimeni toistuvat muistutukset ”aktiivisuudessa havaituista muutoksista” kenties osaltaan ohjasivat hakeutumaan runouden pariin. Johdantokurssin kirjallisessa työssäni tarkastelin Vergiliuksen (70–19 eaa.) Eklogeina tunnetun runokokoelman äänimaisemia. Seuraavassa esittelen lyhyesti kurssityöni keskeisimmät havainnot.
Eklogit ovat tyyliltään pastoraali- eli paimenrunoutta, joka on luontoa ja maalaiselämää idealisoiva runouden laji. Äänessä ovat porottavan auringon alla laiduntavaa lammaslaumaansa vahtivat paimenet, jotka virittelevät laulujaan iltapäivän nuokuskelevassa ilmapiirissä. Tavallisia laulun aiheita ovat maaseutumaiseman kauneus, musisoimisen riemu ja rakkauden tuomat ilot ja surut.
Vergiliuksen Eklogien lukijakunta koostui koulutetusta ja kaupungistuneesta eliitistä, joka oli riittävän erkaantunut maaseudun arkielämästä antautuakseen runojen välittämille ihannekuville. Harmoniaa tavoittelevalle pastoraalirunoudelle poikkeuksellisesti Eklogeissa kuuluvat myös kirjoitusajankohdan poliittiset myllerrykset. Kaikista näkyvimpään rooliin Eklogeissa nousevat maiden pakko-otot, joiden avulla pienviljelijöiden maata takavarikoitiin ja jaettiin uudelleen veteraaneille.
MILTÄ EKLOGIEN MAAILMA KUULOSTAA?
Eklogien äänimaisemien lähtökohtana on äänieskapismi. Ensimmäisen vuosisadan eaa. suuremmat kaupungit olivat äänisaasteen täyttämiä: vankkurit kolisivat, sepät takoivat ja monissa toimissa kaduille kerääntyneet ihmiset puhuivat, huusivat ja lauloivat. Runoissa kuvatut metsät, niityt ja vuoret ovat idealistinen vaihtoehto meluisille kaupungeille.
Pastoraalirunoudelle tyypilliseen tapaan Eklogien lukija-kuulija havaitsee runoissa ajoin niin kutsutun locus amoenuksen eli ihastuttavan paikan äänimaiseman. Locus amoenus oli tavallinen antiikinkirjallisuudessa esiintynyt ympäristö, jossa luonto innoitti filosofit ja runoilijat kohti jumalallistainspiraatiota. Yleensä tähän asuttamattomaan paikkaan yhdistettiin niittyjä, puita ja kukkia. Siellä virtasi vesi, linnut lauloivat, ja mehiläiset surisivat.
Vergiliuksen kuvaukset locus amoenuksen äänimaisemista ovat hyvin mieleenpainuvia. Eklogissa VI Meliboios-paimen kertoo, kuinka kahisevan rautatammen alla istuva Dafnis-nymfi kehotti häntä pysähtymään kuuntelemaan kanssaan paimenten laulukilpaa ruokojenreunustaman joen rantaan, jossa mehiläisparvet surisevat pyhässätammessa. Toinen tyypillinen locus amoenus maalataan Eklogissa VIII vuorelle, jossa sijaitsee kirkasääninen lehto ja puhuvia mäntyjä. Vuori kuuntelee tarkkaavaisesti Pan-jumalan huilunsoittoa ja paimenten rakkauskertomuksia.
Eklogien lähiluvun aloittaessani oletin löytäväni runsaasti edellisten kaltaisia soivia locus amoenuksia. Hämmästyksekseni sain kuitenkin huomata, että luonnon äänimaisemien kuvailu on Eklogeissa hyvin niukkaa.
Puiden huminan ja mehiläisten surinan sijaan runojen maailmassa kuuluvimpia ovat paimenten itsensä tuottamat äänet: heidän laulunsa ja sitä ajoin säestävien ruokohuilujen sointi. Äänen laatu jää kuitenkin hämärän peittoon, sillä paimenten vain todetaan laulavan tai soittavan huilujaan. Runoista löytyy laulutaitoa koskevia mainintoja, mutta ne liittyvät lähes yksinomaan laulujen sisältöön ja sen jäsentelyyn. Oppineelle yleisölle kirjoitetuissa Eklogeissa laulutaito vaikuttaisikin muodostuvan äänen sijaan hyvästä ja mieluusti myös poliittisesti suotuisasta aiheesta sekä sanavalmiudesta.
LAULULLA TAIPUVA LUONTO
Kirjoitelmani keskeisin havainto oli Eklogeista ilmi tuleva ihmisen ja luonnon äänten välinen epäsuhta. Äänen kautta tapahtuva vuorovaikutus ihmisen ja luonnon välillä on hämmästyttävän yksisuuntaista. Ihminen vaikuttaa äänen kautta luontoon, mutta luonto ei vaikuta äänen kautta ihmiseen. Esimerkiksi Eklogissa VIII Damon- ja Alfesiboios-paimenten laulu vaikuttaa sekä eläimiin että veteen: laulun kuullessaan hieho unohtaa ruo’on, ilvekset hämmästyvät, ja virrat muuttavat suuntaansa juoksuaan hidastaen.
Paimenet tiedostavat itsekin laulunsa voiman. Eklogissa IX Lykidas-paimen kehottaa makeampaa hunajaa ja lehmän paisuvia utareita kaipaavaa laulamaan. Laulu saa mehiläiset karttamaan hunajaan karvautta tuovia Korsikan marjakuusia ja lehmät syömään maidontuotantoa lisäävää pensasmailasta. Eklogissa VII mainittujen Korydonin ja Thyrsiksen kaltaisten taitavien laulajien lampaiden ja vuohien utareiden kuvataankin olevan maitoa täynnä.
Toisin kuin Eklogeja ihannoineessa 1800-luvun romantiikassa, Eklogeissa luonto ei ole ihmistä suurempi subliimi vaan pelkistyy pikemminkin kuuntelevaksi vastaanottajaksi. Luonto tanssii ajoin kirjaimellisestikin paimenten laulun tahtiin ja näyttäytyy näin osana kaikkivaltiaan ihmisen maailmaa, joka on oppimattomankin paimenen hallittavissa.
HILJAISUUS
Eklogien lukija kohtaa myös hiljaisuuden, jonka ensimmäinen puoli muodostuu niistä äänistä, jotka eivät runoissa pääse kuuluviin. Vaikka esimerkiksi linnut, mehiläiset ja kasvit tuottavat Eklogeissa ääntä ja saattavat jopa puhjeta puhumaan, paimenten vahtimat eläimet pysyvät vaiti. Paimenille lähimpien eläinten täysi hiljaisuus yhdistettynä heidän toimiaan koskevien huomioiden puuttumiseen korostaa hahmojen kuvitteellisuutta.
Eklogeista löytyy myös suoraan kuvattua, painavaa hiljaisuutta. Maaluovutuksia kuvaavassa Eklogissa IX maansa jättänyt paimen valittaa ajan vieneen hänen lauluintonsa. Ääni on hävinnyt, eikä muistissa ole enää yhtäkään laulua laulettavaksi. Paimen, joka joutuu maaluovutusten takia jättämään alueensa, on laulanut myös laulunsa. Kuten Villa Lanten Parlatorion vieraskirja kurssimme kohdalla todistaa, on laulun loputtua niin Eklogien kuin vuoden 2025 johdantokurssilaistenkin idylli särkynyt.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 