Rooman monet kasvot

Monelle Rooma tuo ensimmäisenä mieleen mahtavan Colosseumin ja kuvankauniit Espanjalaiset portaat, keskustan kapeat kujat ja ikuisen kaupungin lukemattomat kirkot. Romantikoille Rooma tuo ainakin mieleen Audrey Hepburnin ja Gregory Peckin Vespan päällä. Itselleni Rooma on suoraan Nanni Morettin Caro Diariosta, jossa ohjaaja itse kiertää tummansinisellä Vespallaan ympäri elokuisen pääkaupungin puolityhjiä katuja. Elokuussa Rooma on hiljaisempi ja rauhallisempi, silloin minäkin sitä päätin lähteä Ciaollani kiertämään.

Vespan edeltäjän Ciaon selässä ikuinen kaupunki tosiaan näyttää juuri siltä kuin on aina kuvitellut, mutta myös paljon muultakin. Turistit palloilevat laumoittain historiallisen keskustan pikkukaduilla, samalla joen varrella yli kaksituhatta vuotta sitten imperiumin kansa insuloissaan asui. Sinne sun tänne talojen välillä kulkeviin naruihin on laitettu kuvankauniisti pyykkejä kuivumaan. Osa katukuiluista on niin kapeita, että keskipäivälläkään aurinko ei niihin paista.

Pujottelen Ciaollani toisinaan ihmisten, toisinaan tiekuoppien välistä, ja noustessani pitkää loivaa ylämäkeä ylös huomaan saapuvani leveälle puistokadulle. Katukuvasta päätellen voisin olla Pariisissa, mutta tiedän olevani Salarion kaupunginosassa uusklassisine kerrostaloineen ja hyvinhoidettuine julkisivuineen. On torstai-iltapäivä, autoja tulee vastaan silloin tällöin, ihmisiä vielä harvemmin. Keskikesän aurinko porottaa niskaani, sirocco puhaltaa iholleni kuumaa Saharan ilmaa.

Pyyhällän kesäksi hiljentyneen La Sapienzan yliopiston ohi ja saavun San Lorenzon opiskelijakaupunginosaan. Suurin osa kahviloista ja katubaareista on jäänyt lomalle ja sulkenut metallisen laskuovensa alas. Ihmiset tyytyvät istumaan missä vain: portaikoilla, jalkakäytävällä tai maassa. Kunhan pääsee varjon suojaan. Rakennusten seinät on peitetty erikokoisilla ja eri aiheisilla graffiteilla, eikä vierailijalle voi ainakaan jäädä epäselväksi mitä puoluetta ja jalkapallojoukkuetta täällä kannatetaan. Kaupunginosan pääkadun kaistojen välistä kohoavat tummanharmaat betonipilarit kannattelevat korkeuksissa kulkevaa moottoritietä. Esteettisesti näkymä on kaukana keskustan klassisista kauneuksista, vaikka en ole ehtinyt kuin muutaman kilometrin päähän Colosseumista, Pantheonista tai Hadrianuksen mausoleumista.

Aurinko on hiljalleen valunut kohti horisonttia elokuisen Rooman vaaleansinisellä taivaalla. Päätän kääntää Ciaoni keulan kotiin päin, Janiculum-kukkulalle, jonka huipulta ikuisen kaupungin monet kasvot näyttävät sulautuvan toisiinsa, täyttäen koko laakson yhtenäisesti ja säkenöiden lempeästi vasten illan viimeisiä auringonsäteitä.

Andrea Vaccaro

CIMO-harjoittelija

Suomen Rooman-Instituutti