Identiteettejä etsimässä

Riikka Ala-Risku
Italialainen filologia, Helsingin yliopisto
Wihurin stipendiaatti 2012-13

Villa Lantemme tarjoaa oivan tukikohdan myös Rooman lukuisiin yliopistoihin tai muihin instituutteihin suuntaavalle konferenssituristille. Majoituin tutuissa maisemissa osallistuessani brittiakatemiassa (The British School at Rome) 26.-28.10.16 järjestettyyn konferenssiin Transnational Italies: Mobility, Subjectivities and Modern Italian Cultures, jonka aiheena oli siis italialaisen kulttuuri-identiteetin monet muodot. Tilaisuus toi yhteen kielen- ja kirjallisuudentutkijoita, historioitsijoita, kulttuuriantropologeja ja mediatutkijoita. Monipuoliset analyysit kartoittivat italialaisuuden (italianità) ilmenemismuotoja esim. yhtäältä 1800-1900-lukujen vaihteen siirtolaisuuden seurauksena ympäri maailmaa syntyneissä italialaisyhteisöissä, ja toisaalta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana Italiaan saapuneiden maahanmuuttajien keskuudessa. Kuvaa täydensivät eri alojen taiteilijat, joiden transnationaalisia italialaisidentiteettejä käsiteleviin töihin sai tutustua konferenssin yhteydessä avatussa näyttelyssä Beyond Borders: Transnational Italy.

Konferenssi oli varsin antoisa ja tavoitteeni haalia sieltä ajatuksia ja kontakteja väitöskirjanjälkeistä tutkimussuunnitelmaa varten toteutuivat hyvin. Näistä tärkeimmät koskevat algerialaissyntyistä italialaiskirjailijaa Amara Lakhousia (1970) ja hänen tuotantoaan. Lakhousin ensimmäinen italiankielinen romaani Scontro di civiltà per un ascensore a piazza Vittorio (2006), suom. vaikkapa “Kulttuurien törmäys hississä Piazza Vittoriolla”, käsittelee tragikoomisen hahmogallerian avulla Terminin lähistöllä sijaitsevan Esquilinon alueen maahanmuuttajayhteisöjen elämää. Erityisesti teos kiinnostaa kaunokirjallisen monikielisyyden tutkijaa, sillä se pitää sisällään elementtejä sekä vieraista kielistä (arabia, bengali, persia) että Italian eri murteista (romanesco, Napolin ja Milanon murre). Ne ovat tärkeässä roolissa myös temaattisesti: löyhästi omaelämäkerrallinen päähenkilö Ahmed pohtii romaanissa toistuvasti omaa identiteettiään kiel(t)en kautta. Sopeutuminen on vaikeaa, vaikka Ahmed (josta tulee puolivahingossa Amedeo) onkin oppinut italian kielen niin hyvin, ettei rasistisia mielipiteitään sylkevä naapuri edes tajua puhuvansa maahanmuuttajan kanssa. Lisäksi romaani on murhamysteeri, joka kumartaa yhdelle 1900-luvun italialaisen kirjallisuuden omintakeisimmista teoksista, Carlo Emilio Gaddan (1893-1973) Quer pasticciaccio brutto de via Merulana (1957), suom. “Via Merulanan sotkuinen tapaus” (2010). Liikutaanhan siinäkin samoissa maisemissa Santa Maria Maggioren basilikan kulmilla, jonne kielellisenä kokeilijana tunnettu Gaddakin sijoitti tarinansa. Molemmista on sittemmin tehty samannimiset elokuvat.

• 

• 

Samoihin aikoihin osui kohdalleni myös toinen kaunokirjallinen identiteettitilitys, joka täydensi oivasti pohdintaa aiheesta. Luimme Firenzen yliopiston suomalais-ugrilaisten kielten opiskelijoiden kanssa kääntäjä-kirjailija Diego Maranin (1959) teosta Nuova grammatica finlandese (2000), joka on nimestään huolimatta romaani ja suomennettu nimellä Sotilas ilman menneisyyttä (2003). Tarinan sotilas on toisessa maailmansodassa haavoittunut ja muistinsa menettänyt Sampo Karjalainen, joka joutuu kaapimaan identiteettinsä rippeet kasaan ja rakentamaan suhteensa kotimaahansa ja sen asukkaisiin tyhjästä. Olennaisessa osassa on tälläkin kertaa kieli: päähenkilö kommentoikin suomen kielen oppimisprosessin haasteita useaan otteeseen. Tukenaan hänellä on pastori Olof Koskela, joka on laillani vakuuttunut kirjallisuuden merkityksestä identiteetin kulmakivenä:

“Quando potrai leggere il Kalevala sarai un vero finlandese, quando a sentire il ritmo dei suoi canti ti si accapponerà la pelle, allora sarai davvero uno dei nostri!” (Marani 2000: 55)

“Sitten kun pystyt lukemaan Kalevalaa, olet pesunkestävä suomalainen; vasta sitten kun ihosi nousee kananlihalle kuullessasi sen runojen rytmin, kuulut oikeasti meihin!” (Marani 2003: 85)

Elävöittääkseen Kalevalan tarinoita, pastori juottaa hämmentyneelle sotilaalle litrakaupalla Koskenkorvaa pullosta, joka on aina mystisesti puolillaan. Metodi osoittautuu tehokkaaksi ja se auttaa Sampoa myös kieliopin opiskelussa. Kysyttäessä suomen kielen kauneinta piirrettä, yllättää hän valitsemalla abessiivin:

“Sì, la declinazione delle cose che mancano: koskenkorvatta, toivotta, senza koskenkorva come senza speranza, entrambi si declinano all’abessivo. È bellissimo, è poesia! E anche molto utile, perché in generale sono più le cose che ci mancano di quelle che abbiamo. Tutte le parole belle di questo mondo andrebbero declinate all’abessivo!” (Marani 2000: 64)

“Juuri niin, puuttuvien asioiden taivutuspääte: Koskenkorvatta, toivotta, eli siis ilman Koskenkorvaa tai vailla toivoa, kumpikin taipuu abessiivissa. Abessiivi on upea, se on runoutta! Se on myös hyvin tarpeellinen sijamuoto, sillä yleensähän meiltä puuttuu enemmän kuin mitä meillä on. Kaikki tämän maailman kauniit sanat pitäisi taivuttaa abessiivissa!” (Marani 2003: 99-100)

---

Kirjallisuutta

Gadda, C. E. (1957). Quer pasticciaccio brutto de via Merulana. Roma: Garzanti.

Gadda, C. E. (2010). Via Merulanan sotkuinen tapaus, suom. L. Lahdensuu. Helsinki: Teos.

Lakhous, A. (2006). Scontro di civiltà per un ascensore a piazza Vittorio. Roma: E/O.

Marani, D. (2000). Nuova grammatica finlandese. Milano: Bompiani.

Marani, D. (2003). Sotilas ilman menneisyyttä, suom. L. Taavitsainen-Petäjä. Helsinki: Helmi.