Kulttuurikävelyllä Campo Veranolla

FM Pia Mustonen
Wihuri-stipendiaatti 2017–2018

Veranon monumentaalihautausmaa levittäytyy kaikkiaan 83 hehtaarin alueelle Tiburtinon kaupunginosassa, San Lorenzo fuori le Mura -basilikan takana. Hautausmaa perustettiin Roomaan Via Tiburtinan varrelle Napoleonin vallan aikana (1805–1814), sillä tämän antama Saint-Cloudin edikti (1804) kielsi vainajien hautaamisen kirkkoihin ja määräsi hautausmaat sijoitettavaksi kaupungin muurien ulkopuolelle. Campo Veranon alue on kuitenkin toiminut hautausmaana ainakin kahdentuhannen vuoden ajan, mistä todistavat paikalta löydetyt jäännökset Santa Ciriacan katakombeina tunnetusta antiikin Rooman aikaisesta nekropolista. Myös hautausmaan nimi, Verano, juontuu antiikin ajoilta: alue tunnettiin nimellä ager veranus keisari Lucius Veruksen (161–169) mukaan, jonka tiluksiin se aikoinaan kuului.

Uuden hautausmaan rakennusprojektin ensimmäinen vaihe alkoi 1811 arkkitehti Giuseppe Valadierin suunnitelmien mukaan, mutta keskeytyi muutaman vuoden päästä: Napoleonin sotaretkien päättyessä tappioon 1814 Kirkkovaltio palautettiin, ja paavien hallitessa jälleen Roomaa vainajien hautaaminen kirkkoihin yleistyi uudelleen. Hautausmaan rakennustöitä jatkettiin 1830-luvulla arkkitehti Virginio Vespignanin johdolla Gregorius XVI:n (1831–1846) ja Pius IX:n (1846–1878) valtakausilla. Veranon hautausmaa vihittiin käyttöön 1835, mutta vielä sen jälkeen, kun Roomasta oli tullut yhdistyneen Italian pääkaupunki (1870–1871), hautausmaata laajennettiin liittämällä siihen viereisiä maa-alueita, kuten Villa Mancini, johon ns. Pincetton alue kuului. Vuosinen 1880–1906 välillä hautausmaalle vielä perustettiin juutalainen ja ei-katolinen sektori sekä rakennettiin krematorio.

Pääsisäänkäynnin yllä on neljä suurta naispatsasta: Meditaatio, Toivo, Armeliaisuus ja Hiljaisuus; pian sen takana aukeaa Vespignanin suunnittelema suuri nelisivuinen portiikki (Quadroportico), joka valmistui 1880. Campo Veranon nykyinen ilme on peräisin San Lorenzon pommituksen (19.7.1943) jälkeen toteutetusta restauraatiosta. Tämä liittoutuneiden ensimmäinen suuri ilmaisku Roomaan tuhosi myös San Lorenzon basilikaa sekä hautausmaan kolmea aluetta: pahimmin vaurioituivat monumentaalisisäänkäynti, Quadroportico ja Pincetto; samoin hallinnolliset tilat sekä ensimmäisen maailmansodan sotilasmuistomerkin (1928) lähellä oleva alue kärsivät vaurioita. Lopullisen muotonsa Campo Verano sai 1950–60-lukujen aikana, kun sitä laajennettiin Nuovo Reparto -sektorilla (kirjaimellisesti ”uusi alue”).

Koska käytännössä kaikki Roomassa 1830- ja 1980-lukujen välillä kuolleet katoliset – poikkeuksina paavit, kardinaalit ja kuninkaalliset – on haudattu Campo Veranolle, hautausmaa on roomalaisesta historiasta ja kulttuurista kiinnostuneelle varsinainen Kuka kukin on -galleria. Hautamonumenteista voi nauttia myös taiteellisesta sekä arkkitehtonisesta näkökulmasta tarkastellen niiden erilaisia tyylejä ja tekniikoita. Upein sarja 1800-luvun jälkipuoliskon hautaveistoksia löytyy läheltä pääsisäänkäyntiä Quadroporticosta.

Ennen Quadroporticoa kannattaa kuitenkin kiertää pääkäytävältä pari ”korttelia” vasemmalle ja käydä tervehtimässä runoilija Goffredo Mamelia (1827–1849), joka oli yksi Italian yhdistymisen (Risorgimento) sankarihahmoista. Mameli haavoittui kuolettavasti puolustaessaan Rooman toista tasavaltaa ranskalaisilta joukoilta, ja hänen rintakuvansa koristaakin Gianicolo-kukkulaa muiden garibaldiinien joukossa. Kuolema vain 21 vuoden iässä ja kirjallinen ura, jonka helmenä on teksti Italian kansallishymniin, Canto degli italiani (paremmin tunnettu Italiassa nimellä Inno di Mameli), antoi Mamelille patrioottirunoilijan statuksen. Vuonna 1872 hänen ruumiinsa nostettiin ylös Stimmate di San Francescon kirkon kryptasta ja haudattiin Campo Veranolle, jossa hänet vielä kertaalleen siirrettiin 1891 rakennettuun koristeelliseen hautamuistomerkkiin. Goffredo Mamelin viimeinen leposija on kuitenkin lähempänä Villa Lantea kuin voisi aavistaa – vuonna 1941 hänen jäännöksensä sijoitettiin sarkofagiin Garibaldiinien mausoleumissa (Mausoleo Ossario Garibaldino) lähellä Aqua Paolan suihkulähdettä.

Moni Villa Lanten -kävijä on varmasti Trasteveressa kuljeskellessaan huomannut kahdelle romanescon murteella kirjoittaneelle runoilijalle omistetut muistomerkit näiden nimiä kantavilla aukioilla: Giuseppe Gioachino Bellin (1791–1863) patsas vartioi piazzaansa lähellä Tiberin rantaa raitiovaunu numero 8:n reitillä; Carlo Alberto Salustri eli Trilussa (1873–1950) puolestaan nojailee aukionsa laidalla Ponte Siston lähellä. Kumpikin runoilija on haudattu Campo Veranolla Quadroporticon pohjoispuolella kohoavalla Pincetton alueelle.

G. G. Bellin hauta sijaitsee kukkulan korkeimmalla tasolla, Altopiano Pincetto, lähellä hautausmaan pohjoismuuria. Bellin latinankielisen epitafin on kirjoittanut hänen ystävänsä Francesco Spada: ”Hic situs est /  Josephus Joachim Belli / Romanus / qui religione moribus ingenio / exemplar integer acer / carminibus omnigenis / delectando pariterque monendo / late enituit”*

Trilussan hauta taas löytyy alempaa uudemmasta osasta, Pincetto Nuovo (Rampa Caracciolo). Runoilijan hautamuistomerkissä yksi hänen runoistaan, La felicità, on kaiverrettu pieneen kiviseen kirjaan haudan oikealla puolella:

”C’è un ape che se posa / su un bottone de rosa / lo succhia e se ne va: / tutto sommato, la felicità /
è una piccola cosa.”**

Kirjallisen kulttuurin edustajien ohella Campo Veranolle on haudattu myös lukuisia kuvataiteiden, teatterin ja elokuvan aloilla menestyneitä taiteilijoita. Elokuva-alalta suomalaisille varmastikin tutuimpia hahmoja ovat elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Roberto Rossellini (1906–1977) sekä Federico Fellinin luottonäyttelijä Marcello Mastroianni (1924–1996).

Roberto Rossellinin maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen nostanutta elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945), joka kuvaa Roomaa saksalaismiehityksen aikana vuonna 1944, pidetään ensimmäisenä varsinaisena neorealistisena elokuvana. Rossellinin suvun mausoleumi sijaitsee Altopiano Pincetton alueella; sen vieressä seisoo erikoinen valurautainen puhelimen jalusta. Roberto Rossellinin esikoispoika Romano kuoli 9-vuotiaana vuonna 1946, ja Rossellini vietti kokonaisia päiviä Campo Veranolla hänen hautansa äärellä. Rossellinin pyynnöstä kansallinen puhelinyhtiö asensi hautausmaalle puhelimen, jotta hän saattoi pitää yhteyttä tuotantotiiminsä kanssa elokuvan Saksa vuonna nolla kuvausten aikana ja pysyä samalla poikansa luona.

Marcello Mastroiannin hauta kannattaa jättää hautausmaakierroksen viimeiseksi: se löytyy uudelta laajennusosalta (Zona Ampliamento) läheltä eteläisintä Veranon aukion puolella olevaa sisäänkäyntiä. Samassa haudassa lepää myös Marcellon pikkuveli, elokuvaleikkaaja ja näyttelijä Ruggero Mastroianni (1929–1996).

Campo Veranolla järjestetään opastettuja teemakierroksia; näihin liittyvät kartat löytyvät osoitteesta http://visite.cimitericapitolini.it/

Eri taiteenalojen, politiikan jne. merkkihenkilöiden hautoja voi etsiä myös tämän karttahaun avulla:

http://www.cimiteridiroma.it/luoghi/gm_verano.html

(* Suom. ”Tässä on Giuseppe Gioachino Belli, roomalainen, joka uskossaan, tavoissaan, nerokkuudessaan; esimerkillisenä, rehellisenä, terävänä, loisti kaikkialla kaikentyyppisillä runoillaan, samaan aikaan huvittavilla ja nuhtelevilla.”)

(**Suom. ”On mehiläinen, joka istahtaa / ruusunnupulle / imaisee sitä ja menee menojaan: / summa summarum, onnellisuus / on pieni asia.”)

Kirjoittaja harrastaa vapaa-ajallaan hautausmaaturismia.

(Kaikki valokuvat: Pia Mustonen)