Tutkimus – Sivu 5 – FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA

Grand Tour ennen ja nyt

Arkkitehtien vuosisataisella Italian matkaamisella on jo vuosisatojen perinne takanaan. Matkustelun tarkemmat kiinnostuksen kohteet ovat vaihdelleet, välineinä muste ja paperi sen sijaan säilyneet.

Grand tour 2013: Arkkitehtiopiskelijat piirtävät Palermossa.

”Grand Tour” on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. 1500-luvulla englantilaisten kiinnostus Italiaan oli lähtökohtaisesti poliittista. Mannermaisen kokemuksen katsottiin kehittävän englantilaista nuorta ylimystöä valtionhallinnon tarpeisiin sopivaksi, ja tätä mannermaista vaeltelua, jonka päätepisteenä Italia oli, tuettiin jopa kruunun taholta. Matkan tarkoituksena ei kuitenkaan ollut käydä katselemassa museoita tai kirkkoja, vaan ujuttautua paikallisiin seurapiireihin, ottaa miekkailu- tai ratsastustunteja, opiskella mantereen kuuluisissa yliopistoissa sekä suoranaisesti vakoilla kruunun puolesta.

Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652). Jones ja muut arkkitehdit toivat matkoiltaan nidekaupalla uutta arkkitehtuurikirjallisuutta ja vedoksia mantereen uusista palatseista ja kirkoista. Nämä levisivät myös englantilaisten maaseutukartanoiden kirjastoihin. 1600-luvun englantilaisista arkkitehtuurivaikuttajista John Evelyn (1620–1706) tapasi Roomassa ”herrasmiesarkkitehti” Roger Prattin (1620–1684). Prattin tuotanto oli suppea, mutta sillä oli suuri vaikutus englantilaisen maaseutukartanon kehitykseen. Pratt totesi, että kirjojen ja kuparipiirrosten tutkiminen oli turhaa, jos pystyi: ”…running one’s finger along the stone grooves of huge fallen columns, slow-baked to warmth by the heat of the day, or perching on the corner of a broken altar, watching the sunset give way to moonlight over the Forum and the Colosseum.” Englantilaisista arkkitehdeista kansainvälisesti tunnetuin oli kuitenkin John Soane (1753–1837), joka palattuaan Italiasta toi mukanaan useita satoja piirustuksia ja kipsijäljennöksiä.

Ranskalaisista arkkitehdeista François Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaista matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin, ja johon Italia myös vaikutti eniten, oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803.

Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan ”Kohti uutta arkkitehtuuria” valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Kuuluisin arkkitehdeista oli Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät antiikin kohteita esittäneistä piirustuksista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli ”Architettura minoreen”.

Suomen Rooman-instituutin säätiön ja Waldemar von Frenckellin säätiön rahoittama arkkitehtiopiskelijakurssi järjestettiin vuona 2013 jo kolmatta kertaa. Ensimmäinen osa vietettiin Tammisaaressa, ja sen jälkeen suunnattiin Italiaan seitsemän opiskelijan kanssa. Italiassa oleskeltiin Sisiliassa, Napolin ympäristössä ja Roomassa. Kurssi alkoi Cataniasta, joka lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudesta huolimatta oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste tutustua lähiympäristöön. Pikkubussilla kierrettiin mm. Agrigenton Valle dei Templin kreikkalaiset rauniot, Piazza Armerina ja Syrakusa. Cataniasta matka jatkui Palermoon, josta käsin otettiin haltuun Monreale, Segesta ja Selinunte. Palermon omat rehevät normanni-arkkitehtuurikohteet heijastavat parhaiten sitä, mitä kulttuurillisesti monimuotoinen sekoittuminen saa aikaan arkkitehtuurissa. Palermosta matka jatkui yölautalla Napoliin, josta käsin kurssi kävi tutustumassa Pompejin ja Herculaneumin raunioihin instituutin tutkijalehtori FT Ria Bergin kanssa. Berg ehti pistää opiskelijat vieläpä pölyttämään ja pesemään juuri kaivauksilta kaivettua keramiikkaa ja stukkoa.

Opiskelijat pesemässä keramiikkaa Pompejissa. Kuva: Riku Kärkkainen

Kurssin kunnianhimoisesta matkasuunnitelmasta ja Italian rajoittuneesta logistiikasta johtuen suuri osa siirtymisistä ja kierroksista tehtiin vuokratuilla pikkubusseilla. Tämä tapa osoittautui jälleen kerran kustannustehokkaaksi vaihtoehdoksi ryhmän koon ollessa kahdeksan henkeä. Pääkohteen Rooman ensimmäiset vierailut suuntautuivat Santa Maria di Trastevereen ja Ria Bergin opastuksella Rooman forumeille, joissa tutustuttiin antiikin eri marmorilajeihin.

Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin. Tämän lisäksi kurssi teki vielä yhden kaksi yötä kestäneen retken Ravennaan ja Bolognaan.

Kuukauden aikana opiskelijoiden piirustuksia käytiin lävitse yhteisissä katselmuksissa vähintään kerran viikossa. Onnistunein näistä kritiikeistä oli Lantessa, johon ylimääräisenä kriitikkona osallistui säveltäjä Eero Hämeenniemi. Muutaman tunnin kritiikin jälkeen Hämeenniemi esitti vastalahjana Lanten salonessa improvisaatioita teemoinaan mm. Claudio Monteverdin ”Ariannan valituksen” muilta osin kadonneesta oopperasta. Hämeenniemen aasinsilta tässä kurssiimme ja Lanteen oli, että oopperan kantaesitys oli Giulio Romanon suunnittelemassa Palazzo Te:ssa Mantovassa. Ikimuistoista iltaa jatkettiin illallisella Lanten kattoterassilla.

Kurssin aikana syntyi yhteensä noin 700 erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2014. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy tammikuussa 2015.

Juhana Heikonen

Arkkitehtikurssin vetäjä

Alas ajanvirtaa

Matkustin junalla Euroopan halki, ja saavuin Roomaan syyskuun puolivälissä. Antiikintutkimuksen johdantokurssi instituutissa alkakoon! Villa Lante imaisi kurssilaiset heti sisuksiinsa.

Aamuaurinko Villa Lanten pihalta Roomassa

Aamuisin kokoonnuimme Lanten laatoitetulla pihalla, ja aurinko seurasi kävelyillemme roomalaisiin aikakerroksiin. Sillä vaikka meitä johdatettiin antiikkiin, kuljimme päivittäin halki sen perintöä kantavien vuosisatojen: laskeuduimme alas renessanssihuvilaa ympäröivältä vihreältä kukkulalta keskiajan sokkeloisen Trasteveren kautta jaloin kosketeltavien antiikin jäänteiden pariin vanhoille kunnon raunioille toiselle puolelle Tevereä. Ajan läsnäolon ja muutoksen saattoi nähdä myös lukuisissa museoissa, kuten Centrale Montemartinissa, jossa 1900-luvun alun voimalaitoskoneisto ja antiikin marmoriset veistokset edustavat yhtä kaikki mennyttä maailmaa.

Retket Rooman kaupungin ulkopuolelle suuntautuivat myös aikaan ennen roomalaista maailmanvaltaa. Auringonpolttaman ruohikon alla Tarquinian etruskit kertoivat hautamaalauksissaan kuoleman olevan osa elämän juhlaa. Vaikka haudat ryöstettiin ja tyhjennettiin jo aikaa sitten, kuvat alhaalla elävät. Ajasta aikaan ne muistuttavat kadonneen kulttuurin voimasta, mutta myös siitä, miten rajattu on omakin osamme ajan armoilla.

Näkymä nekropolilta etruskikaupunkiin, Tarquinia

Historia ei ole helppoa. Onneksi. Tämänkin kokeminen kehollisesti kuului kurssin opintosuunnitelmaan, olen varma siitä: kuukauden verran liian lyhyitä yöunia pakottaa valveilla ollessa keskittymään olennaiseen. Mielikuvituskaan ei ole tutkijalle haitaksi, kun seisoo Maxentiuksen basilikassa hahmottelemassa sille kattoa. Keramiikan sirpaleista alkaa syntyä öljylamppu, kun pompejilaisen kujan löydöt saadaan ensin pestyä vedellä ja harjalla.

Tällaista on antiikintutkimus. Palasia sieltä, mistä niitä sattuu löytymään (kunhan merkitsee koordinaatit!), tiedonmurusia ympäri Välimerta, kirjojen kansista ja käärinliinoista. Näin syntyvät kehykset tarinoille, joita mekin nyt kuulimme ja näimme. Ajan muuttuessa muuttuvat tulkinnatkin: Roomassa esimerkiksi moni kohde, jota nyt voimme tarkastella, on Mussolinin kehystämä, sillä hänen mahtikäskyllään keskiaikaista kaupunkia raivattiin antiikkisen päältä.

Rooma ei kuitenkaan ole mikään ulkoilmamuseo. Se on elävä, avoin kaupunki. Myös antiikintutkimus on mitä suurimmassa määrin nykypäivää. Ja Lantessa se tarkoittaa paitsi epätodellisen tuntuista mutta ihan oikeasti olemassa olevaa maisemaa, myös uusia ystäviä ja inspiroivia keskusteluja. Meidät kurssilaiset johdatettiin myös näille tieteenteon tavoille. Kuten tutkimuksen lähteet, myös tutkijat on hyvä laittaa vuoropuheluun keskenään, muustakin kuin tutkimuksen tekemisestä. Ihminen on kuitenkin se, joka puhaltaa kertomuksiin hengen.

Tai ehkäpä henki sittenkin kulkee ajan virrassa ilman ihmistä, vaeltaa varsinkin juuri siellä, missä tutkija ei vielä ole ehtinyt sitä tulkintoihinsa vangita? Sen voi aistia Poseidonin kaupungissa auringon paistaessa ja sateen valuessa yhtä aikaa. Vai oliko se sittenkin mozzarellahärkien haju joka meidät Paestumissa huumasi? Sen kaupungin raunioita ei koskaan voi väsyä vaeltamaan.

Johdantokurssi opetti näkemään antiikintutkimuksen monipuolisuuden ja sen, miten eri tavoin lähteitä voi käyttää. Maailmassa on loputon määrä tarinoita kerrottavana ja kuunneltavana! Vaikka kirjat opettavat paljon, toisinaan on tarpeen saada kokea paikka itse, aistia ja havainnoida. Näin on mahdollista myös ymmärtää, miten jatkuvuus ennemmin kuin yksittäiset tapahtumat vaikuttavat kaikkina aikoina.

Paljon ehti tapahtua poissa ollessani, ja toivon tarinoideni tuovan lohtua pimeään kotimaahani. Ja jos on päästävä avarampaan maailmaan, ei vanha Eurooppa kaukana ole, vain muutaman yön junamatkan päässä.

Kurssi kannusti myös rohkeasti keskittymään omiin kiinnostuksen kohteisiin. Historianopiskelijan näkökulmasta on suuri onni, että jokainen aika tarvitsee oman tulkintansa menneisyydestä: tutkimus kertoo menneisyyden avulla aina jotakin myös omasta itsestämme. Ja hyvän tutkimuksen tae on varmasti se innostunut kiinnostus itse valittuun aiheeseen. Audentes Fortuna iuvat!

Anna Vuolanto

Helsingin yliopisto

Suomen Rooman-instituutin johdantokurssilla 16.9.-13.10.2013

Villa Lante ei ole pelkkä talo

Suomen Rooman-Instituutti toimii tavattoman kauniissa rakennuksessa korkean kukkulan korkeimmalla huipulla, ja sieltä aukeaa upea näköala yli koko kaupungin. Kaikki tämä on todella hienoa, mutta Villa Lante ei ole pelkkä talo, se on myös yhteisö. Vakituisista Lanten kävijöistä on muodostunut kollegoiden, tuttavien ja ystävienkin verkosto, joka on tarjonnut ainakin minulle monia hyvin mielenkiintoisia ja antoisia kontakteja.

Koska Suomen Rooman-Instituutti on tieteellinen instituutti, tapaavat arkeologit, historioitsijat ja filologit siellä usein kollegoitaan. Tämä on varmasti arvokasta, mutta arvokkaita Lanten kontaktit ovat myös minulle, säveltäjälle, kirjailijalle ja muusikolle, koska jatkuvasti kohtaan siellä mielenkiintoisia ihmisiä, joita ei tulisi tavanneeksi missään muualla. Olen saanut Lanten keittiön aamiaispöydässä monta älykästä vastausta Rooman historiaa tai arkeologiaa koskeviin tyhmiin kysymyksiini. Olen kokenut Roomassa monia kiinnostavia asioita vain siksi, että joku Villa Lantessa on osannut suositella minulle jotain kiinnostavaa vierailukohdetta.

Varsinainen onnenpotku oli se, että kun tein taustatyötä pienoisromaanilleni ”Pyhän Calixtuksen lähde”, emeritaprofessori Margareta Steinby sattui asumaan Lantessa juuri samaan aikaan. Hänen neuvojensa avulla onnistuin löytämään monia kirjani päähenkilön elämän tärkeitä paikkoja Trasteverestä. Margareta on myös yksi niistä lantelaisista, joka osaa valmistaa tavattoman herkullista italialaista ruokaa, josta toisinaan sain nauttia.

Vietin Lantessa hiljattain kuukauden valmistelemassa uutta kirjaa, ja samaan aikaan talossa sattui asumaan Juhana Heikosen opastama arkkitehtiopiskelijoiden ryhmä. Järjestimme Lanten salonessa pienen tilaisuuden, jossa minä soitin Lanten rakennukseen liittyvää musiikkia, ja opiskelijat näyttivät ympäri Rooman tekemiään piirustuksia. Sain tuntea pystyväni antamaan jotain kiinnostavaa nuorille opiskelijoille. Monet Lantessa vierailevat filologit ovat myös olleet kiinnostuneita työstäni tamilinkielisen runouden kääntäjänä, joten informaation vaihtotase ei ole aivan täydellisen epätasapainossa, vaikka olenkin toki yleensä ajatustenvaihdossa saavana osapuolena.

Lantessa väki vaihtuu tiheään tahtiin, eivätkä johtajatkaan yleensä asu talossa kuin muutaman vuoden kerrallaan, mutta Simo on ikuinen. Intendentti Simo Örmä istuu toimistossaan ulko-oven tuntumassa, joten Lanten asukkaat näkevät hänet monta kertaa päivässä. Kaikki talon langat ovat Simon käsissä, ja hän pyörittää Lanten toimintaa vuosikymmenien kokemuksella. Roomassa on varmaankin asioita, joita Simokaan ei tiedä, mutta yleensä häneltä saa vastauksen melkein mihin vain käytännön elämää Roomassa koskevaan kysymykseen.

Villa Lantessa toimii tieteellinen instituutti, joka tekee arvokasta työtä monella eri alueella, mutta Lanten yhteisölle talo on jotain muutakin, paljon persoonallisempaa, paljon koskettavampaa.

Monelle se on iltapäiväkahvit lehtimajassa tai illallinen ja lasillinen (tai pullollinen) viiniä ystävien seurassa upealla terassilla ja näköala yli koko Rooman. Minulle se on hiljainen tuokio Loggiassa ja improvisaatio vanhalla, arvokkaalla Pleyel-pianolla, jota Franz Lisztkin kuuluu soittaneen samalla, kun katse vaeltaa yli ikuisen kaupungin.

Eero Hämeenniemi

Säveltäjä, kirjailija ja muusikko

Tiedeinstituuttifoorumi Turun kirja- ja tiedemessuilla

Reilu vuosi sitten perustettiin Tiedeinstituuttifoorumi, jonka tavoitteena on lisätä suomalaisten, ulkomailla toimivien tiedeinstituuttien yhteistoimintaa, tunnettuutta ja tutkimusyhteistyötä. Tieteelliseen tutkimukseen keskittyviä instituutteja Suomella on ulkomailla neljä: Roomassa, Ateenassa, Lähi-Idässä (tämän hetken asemapaikkana Beirut) ja Japanissa. Verkostoituminen hyödyttää yhtä lailla kaikkia; foorumi on hyvä väylä keskustella juuri tiedeinstituutteja koskevista kysymyksistä. Tiedeinstituutit kuuluvat kulttuuri-instituuttien tavoin Suomen ulkomailla toimivien instituuttien verkostoon, mutta niiden olemassaolon tarkoitus on erilainen: tieteellinen tutkimus, opetus sekä Suomen ja kohdealueen tutkimusyhteistyön edistäminen. Lontoon, Saksan ja Madridin kulttuuri-instituuteilla on omat tiedeohjelmansa tai ne edistävät tieteellistä toimintaa, siksi nämä instituutit ovat myös mukana tiedeinstituuttifoorumissa.

Yhteistyön ensimmäinen suurempi ponnistus koittaa tulevana viikonloppuna 4.-6.10. Turussa, kun tiedeinstituuttifoorumi osallistuu Turun kirjamessuille. Messujen yhteydessä järjestetään myös tiedemessut, joten mukanaolomme on luontevaa ja innostavaa. Rooman-Instituutilla on kokemusta messuilusta jo parin vuoden ajalta Helsingistä, ja sikäli on mukavaa jatkaa perinnettä ja esittäytyä myös pääkaupungin ulkopuolella. Turussa toimii aktiivinen Villa Lanten Ystävien ja kävijöiden joukko – tulkaahan siis tervehtimään meitä osastolle B19! Tiedeinstituuttifoorumin yhteisosaston ja ohjelman suunnittelu on ollut oiva paikka tutustua toisiin foorumilaisiin ja testata yhteistoiminnan mahdollisuuksia: toivon mukaan jatkoa seuraa! Suurkiitos Lähi-Idän instituutille ja erityisesti Arille ja Anulle messuosallistumisen pääorganisointivastuusta, olette tehneet ison työn!

Messuosastollamme B19 on mahdollisuus tavata useimpien tiedeinstituuttien edustajia, kysyä kysymyksiä ja keskustella, ostaa instituuttien julkaisuja ja tulla informoiduksi instituuttien toiminnasta ja ajankohtaisista asioista. Instituuttien edustamiin aihepiireihin voi tutustua osastolla myös itse kokeillen: esimerkiksi perjantaina 4.10. voi harjoitella Togan sidontaa roomalaisten tapaan (15.45->), nuolenpääkirjoitusta (16.30->) tai osallistua välimerelliseen tietovisaan (hienot kirjapalkinnot!). Messujen viralliseen ohjelmaan tiedeinstituutit osallistuvat kahdella lava-ohjelmalla: Perjantaina 4.10. klo 15.10 (Auditorio 1) julkaistaan Lukemisia Levantista-kirja, ja tämän yhteydessä käydään kiinnostava keskustelu aiheesta ”Lähi-Itä muutoksessa”. Lauantaina 5.10. klo 17.10 (Tieto-lava) puolestaan paneelikeskustellaan otsikolla ”Avoin tieto muistiorganisaatioiden tukena”. Messujen koko ohjelma löytyy täältä:

http://turunmessukeskus.fi/messut-ja-tapahtumat/turun-kansainvaliset-kirjamessut/turun-kansainvalisten-kirjamessujen-ja-tiedeme

Nähdään Turussa!

Johanna Rassi

Apulaisasiamies

Suomen Rooman-Instituutin säätiö

Tavarakaaosta Pompejin taloissa

Ciceron äidillä oli tapana sinetöidä kaikki talonsa viiniruukut. Eikä ainostaan täysiä, vaan myös tyhjät, jotta talon orjat eivät olisi päässeet huomaamatta tyhjentämään yhtäkään (Cicero, Epistulae ad familiares 16, 26).

Mielikuva Ciceron äidistä viiniruukkuja laskemassa ja sinetöimässä kiehtoo minua sen vuoksi, että olen jo pitkään tutkinut antiikin roomalaisten talojen esineistöä ja sen hallintaa. Tutkimusprojektini Suomen Rooman-instituutin lehtorina selvittää arkisten käyttöesineiden sijaintia Pompejin taloissa. Vuoden 79 jKr. Vesuviuksen purkauksen ansiosta ne ovat säilyneet paremmin kuin missään muualla antiikin maailmassa. Missä säilytettiin arvoesineitä, missä työkaluja, missä naisten esineitä? Mitä esineet kertovat tilojen käytöstä?

Yksi asia on selvä. Pompejilaisten kotien esinemaailma ei vastaa meidän käsitystämme toimivasta ja tyylikkäästä sisustuksesta. Päinvastoin, vanhojen kaivauspäiväkirjojen esineluettelot antavat vaikutelman suoranaisesta kaaoksesta. Esineet eivät ole löytyneet alkuunkaan sieltä, missä tutkijat olisivat ne mielellään nähneet, siis vaikkapa viiniruukut siististi rivissä ruokakomerossa, kattilat ja kauhat ojennuksessa keittiössä, tai peilit makuuhuoneen pöydällä. Todellisuudessa makuuhuoneeksi tai keittiöksi nimetty tila voi sisältää kymmeniä esineitä, joille tuntuu olevan mahdotonta löytää yhteistä nimittäjää parhaallakaan mielikuvituksella: kotijumalien pienoisveistoksia, marmoripöytiä, haravia, kattiloita, ihokaapimia, amuletteja. Ja niitä viiniruukkuja.

Vulkaanisen kerroksen alta paljastuvia viiniamforoita pompejilaisessa talossa.

Esinekaaos ja sekalaista tavaraa pursuavat komerot tuntuvat oudon tutuilta ongelmilta nykyisen kulutuskulttuurin edustajalle. Pompejin talojen esinemäärät ovat kuitenkin paljon nykyistä maltillisempia. Nykyasuntojen keskimääräiseksi esineluvuksi on arvioitu 10 000 tai jopa 350 000, Pompejin suurista domus-taloista on löytynyt keskimäärin vain 200-300 esinettä.

Monet Pompejin esinemaailman tutkijat ovat selittäneet kaoottisuutta monissa taloissa vallinneella poikkeustilalla. Vesuviuksen purkausta edeltäneiden maanjäristysten vuoksi monissa taloissa remontoitiin. Esineet oli ehkä välivarastoitu epätavallisiin paikkoihin. Jotkut taloista oli voitu hylätä ja osin tyhjentää.

Jotta voisimme ymmärtää, mitkä esineet olivat pois paikoiltaan ja epäjärjestyksessä, pitää kuitenkin ensin tietää missä niiden tavanomainen paikka oli. Oma tutkimukseni yrittää hahmottaa sääntöjä, joiden mukaan esineet normaalioloissa sijoitettiin. Ehkä kaaos onkin vain näennäistä?

Tässä kohdassa kuvaan astua taas Ciceron äiti, Helvia. Antiikin kirjalliset lähteet, kuten tämäkin pieni anekdootti, paljastavat usein rivien välissä paljon asumisen tavoista. Vaikkapa sen että varakkaan talon varastoja valvoi tarkasti sen emäntä. Hänellä oli todennäköisesti muistinsa apuna inventaariluettelo. Muista lähteistä tiedämme, että kaikista talon esineistä suositeltiin laatimaan luettelo, ja sijoittamaan kukin esine varastoinnille sopivaan tilaan, josta se tarvittaessa haettiin ja johon se palautettiin.

Pompejilaisen naisen muotokuvassa vahataulu ja kynä viittaavat todennäköisesti talouskirjanpitoon.

Anekdootti muistuttaa, että esineitä sijoitettaessa tuli ottaa huomioon uhka, jonka niille muodostivat talon omat orjat. Nämä olivat enemmän tai vähemmät luotettavia, ja läsnä kaikissa tiloissa ja toiminnoissa.

Kirjallisissa lähteissä korostuu huolellisuus, jolla talon esineistöä kontrolloitiin. Toisaalta Pompejin talojen yleisimpiin löytöihin kuuluvat lukot ja avaimet paljastavat talojen olleen alunperin täynnä lukittavia kaappeja, arkkuja ja laatikoita. “Kaaoksen” syyt voivatkin olla siis aivan toiset kuin nykyään. Ylipursuavat kaapit eivät kerro pompejilaisten maanisesta shoppailuvimmasta ja kätketyistä virheostoksista. Päinvastoin ne voivat kertoa, että tavallistenkin käyttöesineiden arvo oli niin suuri, että niitä ei jätetty käytön jälkeen paikoilleen, vaan vietiin huolellisesti lukittuihin kaappeihin ja huonetiloihin. Myös arkiolossa, ilman maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia.

Juuri tämä periaate onkin saattanut luoda monia meistä omituisia tavarasekoituksia. Ja selittää sitä, miksi tilojen käyttöä ei yleensä pysty sisustuksen perusteella päättelemään.

Lukittava säilytyslaatikko Pompejin Menandroksen talosta (puuosat rekonstruoitu).

Talven ja kevään 2013 kuluessa olen voinut Villa Lantesta käsin työskennellä tutkimukseni parissa Rooman suurissa kirjastoissa. Olen myös saanut esitellä tutkimusprojektiani ja sen alustavia tuloksia esitelmissä marraskuussa Villa Lanten italialaisen ystäväseuran sarjassa, maaliskuussa Napolin arkeologisessa museossa, huhtikuussa Lontoon British Museumissa Life and Death in Pompeii and Herculaneum -näyttelyn yhteydessä sekä toukokuussa klassillisen arkeologian kattojärjestön AIACin konferenssissa Espanjan Méridassa, otsikolla La casa come cassaforte (Talo kassakaappina).

Heinäkuu kului taas Pompejissa löytöinventaarien ja löytölaatikoiden äärellä. Muun muassa laskemassa niitä viiniruukkuja.

Ria Berg

lehtori

Suomen Rooman-instituutti

Salonen freskot

Sain mahdollisuuden majoittua Villa Lanteen kun Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos järjesti kahden viikon (13.-26.5.2013) opintomatkan Roomaan. Tavanomaisten kohteiden ohella perehdyimme muun muassa pyhimys- ja pyhäinjäännöskultteihin sekä ihmeitä tekeviin kuviin. Kaupungissa on niin paljon esittelemisen arvoisia kohteita, että on mahdotonta listata tähän yksittäisiä suosikkeja. Se minulle kuitenkin matkan aikana selvisi, että pidän itse enemmän maanpäällisen kuin maanalaisen pyhän tutkimisesta. Katakombit eivät olleet minua varten. Jokaisella oli erilainen näkökulma ja jokainen löysi kohteista tutkimustaan hyödyntäviä aiheita, kenties näkökulmat jopa muuttuivat. Se mikä koko ryhmälle oli kuitenkin yhteistä, oli elämä Villa Lantessa.

Vaikka muutama ryhmän jäsen majoittuikin muualla kuin Suomen Rooman-instituutissa, vietettiin päivän kiertelyjen jälkeen usein aikaa yhdessä erityisesti Lanten keittiössä ja terassilla. Paitsi toisten tutkimusaiheet myös kokkaustaidot innoittivat toinen toistaan kokeilemaan taitojaan. Ja mikäs sen mukavampaa, kun raaka-aineet olivat tuoreita, herkullisia ja halpoja.

Pitkän historiansa ansiosta Villa Lante kiinnosti myös rakennuksena. On erittäin etuoikeutettua, että suomalaiset saavat nauttia Gianicolo-kukkulan kuuluisasta maisemasta. Itseäni kiehtoi eniten Salone-huone ja sen katosta kadonneet freskot.

Paitsi että freskot eivät ole kadonneet vaan ne löytyvät tänä päivänä Palazzo Zuccarista, jossa sijaitsee Saksan taidehistoriallinen instituutti, Biblioteca Hertziana. Pääsimme näkemään freskot paikan päällä ja täytyy sanoa, että kokemuksen jälkeen Salonen katto näytti tyhjältä. Freskot olivat säilyneet hämmästyttävän hyväkuntoisina ja värit olivat kirkkaita. Villa Lantesta freskot irrotettiin 1830-luvun lopussa, jolloin rakennus myytiin ranskalaiselle Madeleine Sophie Barrat’lle, Jeesuksen Pyhän Sydämen nunnajärjestön perustajalle. Salone-huoneen freskot eivät kuuluneet kauppaan mukaan ja ne myytiin Palazzo Zuccariin. Vaikka freskot on sommiteltu kattoon taidokkaasti ja niistä pidetään siellä hyvää huolta niin varsinkin teos, joka esittää Numa Pompiliuksen haudan löytymistä saa ajattelemaan niiden alkuperäistä kotia. Taustalla nimittäin näkyy Villa Lanten rakennus.

Juuri tämä historian verkostoituminen ja taideteosten provenienssi ovat Rooman mielenkiintoisimpia piirteitä, joissa taidehistorioitsijoilla riittää tutkimista. Kenties joku ryhmästämme vielä palaa Roomaan tutkimusaiheiden inspiroimana.

Henna Hietainen

Taidehistorian opiskelija

Jyväskylän yliopisto

Suomessa ja Roomassa konkreettisesti ja virtuaalisesti

Säätiö Institutum Romanum Finlandiae ylläpitää Suomen Rooman-instituuttia, ja säätiön asiamies hoitaa instituutin asioita kotimaassa. Päätoimenani on kuitenkin Italian roomalaisaikaisen arkeologian tutkimus, jolloin oleskelu Italiassa on usein tarpeen. Voisi kuvitella että tutkimustyö ja asiamiehen toimen hoitaminen ovat tässä suhteessa ristiriidassa keskenään. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, sillä melko lyhyelläkin Italian matkalla ehtii tehdä täsmävierailuja juuri niihin kohteisiin, jotka sillä hetkellä ovat arkeologisen työn kannalta keskeisiä. Lisäksi on olemassa internet.

Digitaalinen tieto ylittää etäisyydet Euroopan laidalta toiselle käden käänteessä ja on tarjolla ympäri vuorokauden. Joskus se on erittäin hyödyllistä myös paikan päällä oltaessa. Vietin väitöskirjani tekemisen yhteydessä paljon aikaa Roomassa, sillä tutkimusaiheeni oli Rooman alueen asutuksen suhde ympäristöönsä. Tein paljon retkiä Rooman maaseudulle tutustuakseni maisemaan ja muinaisjäännöksiin. Matkat tein julkisilla kulkuneuvoilla ja jalan: aamulla matkasin mahdollisimman kauas Rooman keskustasta alueille, joilla on vielä säilyneenä rakentamatonta maisemaa. Osa paluumatkasta tehtiin jalan pelloilla ja kujilla; lopuksi jostain kohdasta saattoi napata bussin kotiin.

Matkojen suunnittelu olisi ollut mahdotonta ilman Google Mapsia, sillä Rooman ympäristö muuttuu kaiken aikaa erittäin nopeasti (ja arkeologin kannalta yleensä peruuttamattomasti). Karttojen tekijät eivät pysy muutoksessa mukana. Verkossa olevat sateliittikuvat ja niihin perustuva kartta olivat niin lähellä todellista tilannetta, että niiden perusteella oli mahdollista löytää sopivat alueet ja tutkia miten kulkea niillä. Rooman kaupungin julkisen liikenteen reittiopas kertoi puolestaan miten pääsin helpoiten kohteisiini ja takaisin.

Google Maps on osoittautunut erinomaiseksi apulaiseksi myös muulloin. Yritin taannoin paikallistaa Rooman ympäristöstä löytyneiden lyijyisten vesiputkien löytöpaikkoja. Osa kaivausjulkaisuista sisälsi vain epämääräisiä karttoja tai sanallisia kuvauksia sijainneista. Paikannimien perusteella oli mahdollista löytää alue, jossa kohde sijaitsi. Google Mapsin katuperspektiivitoiminto (siis street view) puolestaan auttoi usein paikallistamaan itse kohteet. Oli mahdollista seurata näkymää tien varressa, tarkkailla maastoa ja jopa tunnistaa muinaisjäännöksiä. Kuvat myös piristivät tutkijan mieltä talvisessa Suomessa: tuntui siltä kuin olisi siirtynyt hetkeksi kesäisen helteiselle Rooman maaseudulle.

Verkossa on tarjolla myös paljon muuta tietoa. Erilaiset tietokannat ovat yleistymässä, ja niitä voi käyttää tutkimuksessa hyvinkin erilaisilla tavoilla. Monet ovat yliopistojen ja viranomaisten ylläpitämiä, mutta myös täysin yksityisiä sivustoja on olemassa. Näistä erittäin hyödylliseksi on osoittautunut Pompeii in Pictures, joka on eläkkeellä olevan australialaispariskunnan Jackie ja Bob Dunnin aikaansaannos. Sivustolla on pariskunnan ottamat kuvat nyt lähestulkoon kaikista Pompejin taloista sekä muuta tietoa. Tutkiessani Pompejin seinäkirjoitusten paikkoja sivusto oli jatkuvasti käytössä, sillä piirtokirjoitusjulkaisujen sanalliset kuvaukset eivät yleensä olleet riittäviä kertomaan,

millaisesta paikasta oli kyse.

Roomaan halutaan mennä myös sen kirjastojen vuoksi. Erilaiset viitetietokannat kirjoista ja artikkeleista helpottavat aineiston löytymistä ja nopeuttavat työtä paikan päällä. Vuosikymmen sitten olisin aloittanut tiedonhaun kirjastosta, mutta nykyään se tapahtuu nopeammin ja tehokkaammin jonkin hakukoneen kautta. Antiikin kreikan- ja latinankieliset tekstit alkavat myös olla olemassa kokotekstitietokantoina, joista tehtäviä hakuja rajoittaa eniten tutkijan mielikuvitus. Toivottavasti myös piirtokirjoituksista saadaan lähiaikoina muutakin kuin nykyisen kaltainen tietokanta, jossa on pelkästään teksti. Piirtokirjoituksissa se mihin teksti on kirjoitettu ja missä se on sijainnut, ovat melkein yhtä merkittäviä seikkoja kuin itse teksti.

Virtuaalinen tieto auttaa tutkimuksen tekijää mitä erilaisimmilla tavoilla. On mahdollista kerätä dataa ja käydä läpi kirjallisuutta. Tutkimusmatkat Roomaan tehostuvat ja helpottuvat. Mutta arkeologille virtuaalimaailma ei koskaan tule korvaamaan alkuperäistä kokonaan. Mikään kolmiulotteinen malli esimerkiksi pompejilaisesta talosta ei kerro kaikkia rakennuksen ominaisuuksia. Näyttöpäätteellä ei voi tunnustella laastin karkeutta tai yrittää työntää sormea seinien väliseen saumaan todetakseen niiden rakentamisen järjestyksen. En ehkä koskaan olisi tullut ajatelleeksi näkyvyyden merkitystä roomalaisen aristokratian maaseutuhuviloiden paikan valinnassa, jollen olisi voinut paikan päällä todeta miten hyvin ne ovat voineet näkyä kaukaa maalta Rooman keskustaan saakka. Siksi matkustan tänäkin vuonna yhteensä neljäksi viikoksi Villa Lanteen tutkimaan ja kokemaan.

Eeva-Maria Viitanen

Arkeologi ja Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamies

Rajanvetoa roomalaisessa talossa

Nyt toista vuottaan toimiva Public and Private in the Roman House -projekti tutkii monelta eri kantilta tilankäyttöä roomalaisen talon sisällä ja sitä, millä tavoin tilojen funktiota rajattiin ja ohjattiin koristelulla tai rakenteilla. Projektin tutkimus keskittyy ajanjaksoon ensimmäiseltä vuosisadalta eaa. toiselle vuosisadalle jaa. Tutkimuksen kohteena ovat erityisesti talot Pompejissa ja Herculaneumissa sekä Roomassa ja sen lähiympäristössä. Projektin seuraava konferenssi Helsingissä 18.-20.4. tosin avartaa näitä rajoja sekä ajallisesti että maantieteellisesti: konferenssissa ovat vahvasti esillä roomalainen talo myöhäisantiikissa, Rooman provinssien talot sekä paikalliset rakennusperinteet. Konferenssin muita teemoja ovat roomalaisen talon suhde ympäröivään kaupunkiin sekä talon hallinnolliset tilat, roomalaisen talon käyttö poliittisessa ja uskonnollisessa kontekstissa, aineellinen kulttuuri ja esinetutkimus sekä sukupuolen merkitys tilankäytössä ja -jaossa talon sisällä. Keynote-puhujiksi on varmistettu professorit Margareta Steinby ja Andrew Wallace-Hadrill.

Kokoonpanoltaan projekti on suorastaan trendikkään poikkitieteellinen. Projektin johtaja Kaius Tuori on oikeushistorian dosentti ja roomalaisen oikeuden asiantuntija. Hän tutkii lain kehitystä ja sitä, millaisissa julkisissa tai yksityisissä tiloissa oikeutta harjoitettiin.

Arkkitehti Juhana Heikonen tekee parhaillaan väitöskirjaa Aalto-yliopistoon ja on vastuussa erityisesti tutkimuksen kohteena olevien rakennusten 3D-mallinnuksesta. 3D CAD (computer-aided design) -mallinnuksella voidaan olemassaolevien talojen lisäksi myös rekonstruoida sellaisia taloja ja rakenteita, jotka eivät ole säilyneet kokonaisina tai ollenkaan. Heikonen on aiemmin työskennellyt professori Margareta Steinbyn Lacus Iuturnae -projektissa.

Laura Nissinen on klassillisen filologian jatko-opiskelija ja EPUH-projektin monivuotinen jäsen. Väitöskirjassaan hän tarkastelee nukkumisjärjestelyjä roomalaisissa taloissa ja mainintoja nukkumisesta kirjallisessa korpuksessa ja jatkaa täten cubiculum-tiloja käsitelleen pro gradu -tutkielmansa viitoittamalla tiellä. Työssään Nissinen lähtee liikkeelle tarkastelemalla tilojen arkkitehtuuria ja huoneista löytyneitä esineitä sen sijaan että olettaisi niiden todellisen käyttötarkoituksen vastanneen tiloille suoraan kirjallisten lähteiden perusteella annettuja nimiä. Löytyneet esineet voivat olla hyvinkin eri konteksteista, eikä jälkikäteen voi aina varmasti sanoa, kertooko yksittäinen löytö tilan käyttötarkoituksesta, vai onko se siellä sattumalta, väärään paikkaan jätettynä. Nissinen hyödyntää myös vertailevan antropologian metodeita tutkiessaan nukkumisjärjestelyitä eri kulttuureissa. Tarkoituksena on minimoida oman kulttuuritaustan vaikutus tilojen tulkintaan.

Samuli Simelius on yleisen historian jatko-opiskelija. Simelius tutkii väitöskirjassaan peristyylirakenteen kehitystä, peristyylien merkitystä talon tilankäytössä ja peristyylin eri funktioita. Hän on osallistunut useana vuotena EPUH-projektin kaivauksiin. Simelius on opiskellut myös Pisassa ja Napolissa, ja lukuvuoden 2012-2013 hän viettää Cornellin yliopistossa Ithacassa väitöskirjatutkimuksensa parissa.

Esinelöydöt ovat tärkeitä huonetilojen tunnistamisessa. Kuvassa sänky Herculaneumista,Sacello degli Augustali, Ins. VI,21-24, kuva: Laura Nissinen — Esinelöydöt ovat tärkeitä huonetilojen tunnistamisessa. Kuvassa sänky Herculaneumista, Sacello degli Augustali, Ins. VI,21-24, kuva: Laura Nissinen

Vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa on pidetty itsestäänselvänä selkeärajaista jakoa domuksen sisällä yksityiseen, naisille kuuluvaan tilaan, ja julkiseen, miehille kuuluvaan tilaan. Tilojen monikäyttöisyyttä ei ole otettu huomioon, vaan on lähdetty liikkeelle oletuksesta, että jokaisella tilalla ja huoneella olisi ollut vain yksi tietty käyttötarkoitus. Taustalla on ollut lähinnä 1800-luvun länsieurooppalaisen, ylemmän yhteiskuntaluokan asumusten ja yhteiskuntaluokkien rakenteen projisointi menneisyyteen. Huomiotta on jätetty se, että perheissä, joissa ei ole varaa suuriin asuintiloihin, olemassaolevat tilat muuttuvat aina senhetkisen käyttötarkoituksen mukaan. Tutkimuksen ongelmana on ollut myös raunioiden rekonstruktioiden sovittaminen kirjallisista lähteistä saatuun talon ideaalimalliin – siitä huolimatta, ettei yhtäkään täysin Vitruviuksen mallia vastaavaa roomalaista taloa ole löydetty! Tämä on tavallaan ymmärrettävä keino tuoda järjestystä näennäisen kaaoksen keskelle: koska vain harvoin kaikki talon seinät ovat säilyneet niin hyvin, että yhdellä vilkaisulla näkisi koko rakenteen, pohjapiirustusta tehtäessä aukkoja joudutaan aina jonkin verran täyttämään. Tilojen käyttötarkoituksia pyritään selvittämään esimerkiksi huoneiden muodon, ikkunoiden sijainnin, mosaiikkien, maalausten ja muiden koristeluiden perusteella sekä tiloista löytyneiden esineiden avulla.

Sänky Herculaneumista, Casa del Mobilio Carbonizzato, Ins. V,5, kuva: Laura Nissinen

Näkyvin osa projektin toimintaa ovat esitelmätilaisuudet ja konferenssit, ja yksi projektin tavoitteista onkin koota yhteen uutta tutkimusta sekä nuorilta että urallaan pidemmälle edenneiltä tutkijoilta. Projekti järjesti ensimmäisen kansainvälisen konferenssinsa viime vuoden lokakuussa New Yorkissa. Kahden päivän aikana kuultiin yhteensä 17 esitelmää, jotka esittelivät uutta tutkimusta tilojen monikäyttöisyydestä, tilan jakamisesta säilytystiloihin ja makuuhuoneisiin talon sisällä ja ovien ja peristyylien merkityksestä tilan jakamisessa sekä värien merkityksestä tilan tarkoituksen tulkinnassa. Myös oikeudenkäyntien ja lainsäädännön asema domuksessa, patronuksen ja klienttien suhde sekä orjien asema olivat keskeisiä aiheita. Kolmas konferessi tullaan järjestämään Roomassa keväällä 2014.

Projektin toimintaa ja tulevia tapahtumia voi seurata osoitteessa www.romanhouse.org.

Heta Björklund

Tutkimusavustaja

Public and Private in the Roman House-projekti

Toskanan kieli roomalaisessa suussa

Saapasmaan monisyinen kielitilanne on ainutlaatuisen rikas kohde tutkijalle. Italian rinnalla nimittäin elää laskutavasta riippuen viitisentoista romaanista murretta, mutta myös 12 laissa tunnustettua vähemmistökieltä. Nämä kielimuodot ovat edelleen varsin elinvoimaisia: uuden vuosituhannen alussa yli puolet (51%) italialaisista ilmoitti puhuvansa italian lisäksi jotakin murretta tai vähemmistökieltä, lisäksi vain niitä puhuvia on 5%. Tämän kielellisen monimuotoisuuden heijastumat ovat aiheena työn alla olevassa väitöskirjassani, jossa tutkin murteiden ja vähemmistökielten käyttöä italian rinnalla nykyitalialaisessa kertomakirjallisuudessa.

Italian nykyisen kielitilanteen ymmärtäminen edellyttää perehtymistä sen omalaatuisen historiaan: vaikka italian kieli pohjautuukin Firenzen murteeseen, on Rooma kiistatta sen historian toinen päänäyttämö. Ensinnäkin ikuisessa kaupungissa sijaitsevat kaksi varhaisimmista dokumenteista, jotka todistavat vulgaarilatinan kehittyneen omaksi kielimuodokseen. Ensimmäinen on Commodillan katakombissa sijaitseva 800-luvun alkupuolelle ajoitettu graffito, jossa kehotetaan jumalanpalvelusta pitävää pappia säätelemään äänenkäyttöään rukoillessaan (“Non dicere ille secrita a bboce”). Jos kyseisten katakombien ja tutkijan välissä onkin tätä kirjoittaessani Vatikaanilta anottavan ja maksullisen erityisluvan lisäksi sen yläpuolisen puistoalueen kunnostustyöt, on toinen kohde sen sijaan nähtävissä pyhän Klemensin kirkon maanalaisessa osassa. Kyseessä on 1000-luvun loppuun ajoitetun freskon osa, eräänlainen sarjakuva, jossa marttyyri-Klemensille suivaantunut pakana-Sisinnius komentaa karkein sanakääntein orjiaan kiskomaan vangituksi pyhimykseksi luulemaansa raskasta pylvästä (“Fili de le pute, traite”). On kiinnostavaa, että freskon laatija on käyttänyt kahta kieltä rinnakkain kontrastin luomiseen: Roomassa puhuttua kansankieltä käyttää kovasydäminen ja vääräuskoinen Sisinnius orjineen, kun taas kristitty pyhimys turvautuu ylätyyliseen, joskaan ei enää norminmukaiseen latinaan.

Toisekseen Roomalla on ollut olennainen rooli Firenzen murteen kasvussa Italian kansalliskieleksi. Danten, Boccaccion ja Petrarcan kynäilemä 1300-luvun kielimuoto vakiintui kaunokirjalliseksi normiksi 1500-luvun aikana, mutta sen käyttö rajoittui syntyperäisten toskanalaisten lisäksi vain pieneen oppineiden piiriin, joka taittoi vuosisatojen ajan peistä Italian kielikysymyksestä pohtiessaan sitä, mille pohjalle yhteisen kansallisen kielen tulisi rakentua. Itse Danten mielestä Rooman ankea puheenparsi, jopa kamalin kaikista Italian niemimaan murteista, ansaitsi tulla teilatuksi ensimmäisenä roomalaisten sietämättömän omahyväisyyden vuoksi. Kuitenkin juuri parjattu Rooma muodostui tärkeimmäksi toskanalaisen kirjakielen ja tulevan italian kielen leviämisen keskukseksi. Sen sijainti pohjoisen etelässä ja etelän pohjoisessa oli keskeinen, samoin sen rooli uskonnollisen ja poliittisen vallan keskuksena. Rooman murre romanesco muuttui ratkaisevasti toskanalaistuessaan ja menettäessään alkuperäisiä, etelämurteille tyypillisiä ominaisuuksiaan. Samalla toskanalaismurteiden erikoisimmat piirteet hioutuivat niiden levitessä synnyinalueensa ulkopuolelle.

Yksi tämän prosessin tärkeimmistä vaiheista sijoittuu 1500-luvulle, jolloin Roomassa vaikuttivat toskalaissyntyiset paavit ja heidän hovinsa. Monet Villa Lanten historian alkuvaiheiden merkkihenkilöistä edustivat juuri tuota toskanalaisten virtaa Roomaan: sen rakennuttanut Turini oli kotoisin Pesciasta Luccan läheltä, hänen työnantajapaavinsa Leo X ja Klemens VII firenzeläistä Medici-sukua ja itse Lantet olivat lähtöisin Pisasta. Myöhemmin he loivat avioliiton kautta yhteydet vaikutusvaltaiseen Borghesen sukuun, joka taas oli alkujaan sienalainen. Näiden henkilöiden ja sukujen tunnusten alla aherretaan instituutissa tänäkin päivänä.

Zuccarin Mascherone_Ala-Risku — Kuvassa palazzo Zuccarin hirviömäinen sisäänkäynti, jonka takana sijaitsevan Biblioteca Hertzianan uumenissa lepäävät Villa Lanten salonen alkuperäiset freskot. Instituutin kolmen hengen iskujoukko kävi katsastamassa niiden tilan ja totesi sen hyväksi.

Italiasta tuli kansalliskieli kuitenkin vasta hyvin myöhään: vielä Italian yhdistyessä vuonna 1861 italiaa arvioidaan puhuneen vain 2,5% ja ymmärtäneen 10% väestöstä! Kun kirkkovaltiosta vuonna 1870 lopulta tuli osa Italian kuningaskuntaa ja Roomasta sen pääkaupunki, alkoi siirtyminen älymystön diglossiasta nykyiseen massojen kaksikielisyyteen, joka toteutui toden teolla vasta maailmansotien jälkeen. Kysymys oli valtavasta, yhä käynnissä olevasta muutoksesta, jota vauhdittivat kaupungistuminen ja sisäinen muuttoliike sekä keskushallinnon, armeijan ja koululaitoksen kehittäminen, mutta myös Roomaan keskittyneet sanomalehdet sekä radio-, televisio- ja elokuvateollisuus.

Yhdessä Villa Lanten salonen kattoa alunperin koristaneista freskoista antiikin viittaukset etruskien ja roomalaisten välillä solmittuun rauhaan vertautuvat Medici-sukuisten paavien symboloimaan liittoon Rooman ja Firenzen välillä. Tuota liittoa edustaa myös omalla tavallaan nykyinen italian – ja vihdoin myös Italian – kieli, la lingua toscana in bocca romana.

Riikka Ala-Risku

Wihuri-stipendiaatti 2012-2013

Suomen Rooman-Instituutti

Uusi vuosi, uudet kujeet

Tavallista lämpimämmän syksyn jälkeen Roomassa odotellaan lumihiutaleita, jotka kulmabaarin pitäjän mukaan tulevat suoraan Suomesta. Vuoden ensimmäisiä kurssilaisia, Tampereen yliopiston kaupunkihistorian ryhmää, ei näytä kylmyys eikä raekuurot pysäyttävän. Museo- kirkko- ja muilla nähtävyyksillä juoksemisen lisäksi alkutalvella voi Roomassa lämmitellä myös instituutin vankkojen seinien sisällä: tänäkin vuonna ohjelma on runsasta.

Instituutin vuoden ensimmäinen tapahtuma ajoittui tammikuun 18. päivään, jolloin pidettiin johtajan tutkimusalaan liittyvä Family Matters -seminaari. Seminaarissa puhuivat tohtorit Marja-Leena Hänninen, Sabine Huebner ja Ville Vuolanto. 19. tammikuuta kokoonnuttiin hiukan toisenlaisissa tunnelmissa Santa Maria sopra Minerva -kirkkoon perinteiseen Henrikinpäivän messuun, jonka toimittivat suomalaisten kirkkojen johtajat, arkkipiispa Kari Mäkinen, arkkipiispa Leo ja piispa Teemu Sippo. Tänä vuonna ekumeenisessa messussa olivat mukana myös Turun Tuomiokirkon nuorisokuoro ja Chorus Cathedralis Iuniorum.

Kevään esitelmätilaisuudet alkavat tammikuun 30. päivä prof. Laura Chioffin luennolla, joka käsittelee Napolinlahden arkeologiaa ja historiaa. Helmikuussa kuulemme etruskien maalaustaiteesta prof. J. Rasmus Brandtin luennoimana. Maaliskuun esitelmän luennoitsijana on prof. Tancredi Carunchio, Amici di Villa Lante al Gianicolo ˗yhdistyksen puheenjohtaja, ja huhtikuussa luennoi tohtori Eeva-Maria Viitanen. Tarkemmat tiedot näistä ja muista luennoista päivittyvät kevään mittaan instituutin netti- ja Facebook-sivuille.

Helmikuussa käynnistyy taas tuttuun tapaan instituutin oma kolmikuukautinen tieteellinen kurssi. Kevään mittaan myös Jyväskylän ja Helsingin yliopistot pitävät omat kurssinsa ja instituutissa järjestetään muita tutkimusalaan liittyviä tieteellisiä seminaareja.

Januksen korva herkistyy tänä keväänä huhtikuussa, kun kuullaan tutuksi tulleen sarjan ensimmäinen konsertti. Toukokuussa kuullaan myös suomalaisia muusikkoja Rantatie-kvartetin konsertissa. Kesän alussa pidetään taas tuttuun tapaan opettajakurssi, tällä kertaa vuorossa ovat uskonnon opettajat.

Kevään ohjelma tarkentuu vielä, ja kerromme siitä varmasti lisää niin tässä blogissa kuin netti- ja Facebook-sivuillamme. Saa tykätä!

Parasta mahdollista alkanutta vuotta kaikille lukijoillemme toivottaa

Linda Jokela

Amanuenssin viransijainen