Pyry Vihanninjoki
Arkkitehtistipendiaatti 2015
Muutama viikko sitten päättyneen stipendiaattijaksoni aikana ehdin tehdä lukuisia päiväretkiä Rooman seudulla sekä muualla Keski-Italiassa. Valitsin yleensä retken päämääräksi muutaman nähtävyyden ja suurin piirtein niiden pohjalta hahmottui myös sopiva reitti. Kiinnostavimmat paikat löytyivät tietysti vasta matkan varrelta ja samalla ne johdattelivat pois alkuperäiseltä reitiltä. Näin ajauduin ikään kuin vahingossa kartan ulkopuolelle ja päädyin suunnistamaan vain maiseman avulla. Kartasta vieroittautuminen kävi kuitenkin nopeasti ja totesin kartattoman liikkumisen varsin opettavaiseksi harrastukseksi. Huomasin myös, että Italia tarjosi tähän mitä sopivimman ympäristön.
Kaupungin tai alueen hahmottaminen ilman karttaa on toki hidasta eikä erehdyksiltä voi välttyä. Tuntumani mukaan ympäristö kuitenkin painuu mieleen muutaman harhareitin ja tuumaustauon seurauksena paremmin kuin keskittymällä opaskarttaan, tiekyltteihin ja katunumeroihin. Kartan avulla kulkiessa on vaarana, että kokemus kaupungista typistyy liikaa tielinjojen seuraamiseksi. Ja toisaalta, kartan perusteella saattaa olla vaikea päätellä, mitkä alueet tai paikat olisivat koettuna ympäristönä kiinnostavia. Esimerkiksi Villa Lanten lähiympäristö, Gianicolo-kukkulan seutu, esiintyy muureineen, puutarhoineen ja jyrkkine rinteineen todellisuudessa hyvin erilaisena kuin mitä useimmat kartat siitä kertovat.
Miksi ilman karttaa liikkumista on luontevaa harrastaa juuri Italiassa? Siellä maisemalle on ominaista ainakin nopeasti vaihteleva maasto korkeuseroineen. Kun jyrkästi kohoavat rinteet vuorottelevat tasaisten alueiden kanssa, näkee yhtä aikaa sekä lähelle että kauas. Italialaisessa maisemassa onkin usein aistittavissa tietty etäisyyksien tuntu – välimatkoja pystyy arvioimaan suoraan maisemaa katsoen ja omiin havaintoihinsa luottamalla.
Toisaalta Italian asukastiheys on noin yksitoistakertainen Suomeen verrattuna ja tämän vuoksi ympäristö on suurelta osin rakennettujen alueiden jäsentämää. Rakennukset paitsi näkyvät maisemassa, samalla myös muodostavat niitä paikkoja, joista maisemaa katsotaan. Italialaisessa ympäristössä liikkuessa tuntuukin usein kuin seuraisi rakennettujen maamerkkien ketjua, jossa yksi kiintopiste johdattelee aina kohti seuraavaa.
Erityisesti korkeat paikat houkuttelevat Italiassa. Mäkien harjoille rakennetut vanhat pikkukaupungit kertovat, että niistä on aina haluttu nähdä kauas. Kirkkojen ja linnojen tornit suorastaan kilpailevat, mikä niistä yltää korkeimmalle. Menneinä vuosisatoina rakennuspaikan valintaan epäilemättä vaikuttivat puolustukseen liittyvät näkökulmat, mutta en usko asukkaiden pettyneen ikään kuin sivutuotteena syntyneisiin huikeisiin näkymiinkään.
Ainakin nykyään italialaiset näyttävät pitävän kovasti näköalapaikoistaan. Puolivuotisen stipendiaattijaksoni aikana sain todeta tämän joka päivä, kun roomalaiset saapuivat Gianicolo-kukkulalle ihailemaan edessä avautuvaa kotikaupunkiaan. Lähtiessäni takaisin Suomeen, taksimatkalla lentokentälle kuljettaja tunnustikin, että vaikka jotkut pitävät Gianicoloa ”Rooman kahdeksantena kukkulana”, hänelle se on viehättävyydessään kukkula numero yksi.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 