Joulukuu on jo pitkällä yli puolivälin, mutta viime viikkoina me toimiston väki olemme useaan otteeseen syöneet lounasta Villa Lanten terassilla. Suomalaiseen talveen tottuneesta ajatus joulusta tuntuu vielä kaukaiselta, kun lämpömittari nousee viiteentoista asteeseen ja ympärillä näkyy vihreää nurmikkoa ja palmuja. Lähestyvästä juhlasta kertovat kuitenkin lukuisat joulukoristeet ja värivalot ikkunoissa, parvekkeilla, kaduilla ja pihoilla. Tänä talvena muodissa tuntuvat olevan vilkkuvat värivalot, sekä erilaiset puhallettavat joulupukit ja lumipallot. Suomesta tuttua naapurien välistä kilpavarustelua näkyy vähemmän, ja roomalainen tyyli on hillitty, jos ei koristeiden laadussa, niin ainakin niiden määrässä.
Riikka Ala-Risku Italialaisen filologian yliopisto-opettaja Helsingin yliopisto
Roomaan ikävöivillä on pian mainio tilaisuus lääkitä kaipuutaan koto-Suomessakin, kun Helsingin kirjamessut saavat Italian kunniavieraakseen. Teemamaalle tuovat näkyvyyttä erityisesti Italian kulttuuri-instituutin ja suurlähetystön sekä suomalaisten kustantajien italialaiset kirjailijavieraat, jotka esittelevät tuoreiden teostensa suomennoksia. Esiin on nostettu sekä kaunokirjalliset teokset että tietokirjallisuus. Paikalla ovat muuan muassa Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan tämän vuoden voittaja Francesco Piccolo romaanillaan Niin kuin kaikki muutkin sekä legendaarisen toimittajan Oriana Fallacin (1929–2006) elämäkerturi Cristina De Stefano teoksellaan Nainen ristitulessa. Italian kirjallisuus, kulttuuri ja historia näkyvät monipuolisesti eri messuosastojen ja näytteilleasettajien ohjelmanumeroissa. Tarjolla on hengästyttävän paljon mielenkiintoista ohjelmaa neljän päivän ajan.
Lämmin syystuuli puhaltaa Gianicololla, ja se tarkoittaa instituutissa taas uutta toiminnantäyteistä lukuvuotta. Johdantokurssi alkaa 8. syyskuuta, ja seitsemän eri suomalaisyliopistoista valittua opiskelijaa asettuvat taloksi kuukaudeksi. Luvassa on tutustumista Rooman ja lähialueiden arkeologisiin ja historiallisiin kohteisiin ja menneisyydentutkimuksen menetelmiin instituutin johtaja Tuomas Heikkilän, lehtori Ria Bergin ja intendentti Simo Örmän johdolla. Syyskuussa on haussa myös ensi kevään pitkä kurssi, eli Antiikin- ja keskiajantutkimuksen kurssi, jolle valitaan ensi sijassa instituutin painopistealojen eli historiatieteiden, klassillisten kielten, arkeologian ja taiteiden tutkimuksen opiskelijoita. Haussa on myös Villa Lanten arkkitehtistipendi vuodelle 2015 ja myöhemmin syksyllä tulee hakuun Wihurin rahaston stipendi väitöskirjatutkimukseen lukuvuodelle 2015-2016. Tarkempaa tietoa hauista ja hakuilmoitukset löytyvät instituutin kotisivuilta ja Facebook-sivuilta.
Laura Aho Jatko-opiskelija, klassillinen filologia, HY
Villa Lante oli jo 1800-luvulla kummitustalon maineessa, kertoo intendentti Örmä. Yleisen käsityksen mukaan huvilassa majailee ainakin kolme kummitusta: Lante-sukuinen kummitus, ns. valkoinen nainen ja kenraali Helbig. Eniten havaintoja kummituksista on ns. appartementojen käytävältä sekä villan alakerroksista. Moniin vanhempiin tarinoihin liittyy myös Villa Lanten sisäkkö Gavina Bitti, joka tuli taloon jo 1940-luvulla. Gavina ihaili suuresti silloista Villa Lanten omistajaa kenraali Demetrio Helbigiä. Paavo Castrén kertoo, että sardinialainen Gavina oli hyvin uskonnolinen ja taipuvainen taikauskoon ja tuli usein parlatorioon kertoilemaan omista kokemuksistaan. Gavina myös kertoi nähneensä loggiassa edesmenneen kenraali Demetrio Helbigin haamun, minkä jälkeen hän meni messuun ja vei kenraalin haudalle kukkia.
Niin se lopulta meni nopeasti. Tieteellinen kurssi 2014 alkoi yhtä lämpimissä merkeissä kuin se päättyikin Rooman valmistautuessa kesään. Yksi kurssilainen lähti reilaamaan, toinen jatkamaan kesken jäänyttä gradua. Jollakin oli jo mielessä tulevat opinnot. Kurssin jälkeisen elämän suunnittelu vaikutti vapun jälkeen jokseenkin surrealistiselta.
On kuitenkin hyvä luoda katsaus siihen, mitä itse asiassa viimeisinä kolmena kuukautena on tapahtunut. Yhtäältä vaikutti sille, että pitkälle kurssille tullaan varsin erilaisista lähtökohdista. Oli vielä aktiivisesti opiskelevia ja jo kokeneita konkarimaistereita. Toisaalta kurssin polttopisteessä oleva ajan hallinta antiikista uudelle ajalle vaikutti olevan miltei kaikille jokseenkin uusi tuttavuus. Tulevaan haasteeseen tartuttiin innoissaan kuin ratsumies sotahevosen suitsiin.
Kurssilaiset Villa d’Esten puutarhassa. Vasemmalta: Niko Nyqvist, Erik Henriksson, Markus Lähteenmäki, Uula Neitola, Mira Harjunpää, Iina Julkunen, Urpo Kantola
Arno Borstin jalanjäljissä silmät tottuivat hiljalleen erottamaan museoista ja arkeologisista kohteista merkkejä uudesta ystävästämme, viittauksia menneisyyden ihmisten loputtomasta pyrkimyksestä hallita aikaa. Kolmen kuukauden aikana vaihe jäi mukavasti päälle. Vielä tälläkin hetkellä vilkaistessani kalenteria kahvilan pöydällä muistuvat mieleeni tuon pyrkimyksen perusluonteet: yhteistoiminnan suunnittelu, dateeraukset, halu saada aikaan jotain pysyvää. Antiumin kalenteri Palazzo Massimossa. Fastit Capitoliumin museon seinillä.
Ajan hallinnalla on monet kasvot. Antiikin auktorien tarkat selonteot juhlapäivistä. Syntymäpäivät ja kuoleman syntymäpäivät. Vuodenvaihteen hidas kulku keväästä talveen halki eurooppalaisen kronologian. Hautapiirtokirjoitusten hidas muuntuminen pakanallisista kristillisiksi. Munkkien rukouksen sävyttämä arki luostarissa. Ajan ja hetkien kuvaaminen personifikaatioiden kautta. Yritykset ikuistaa aika arkkitehtuuriin. Kaikkialla henkii vire saada ajan hammas hallituksi. Ikuistetuksi.
Rian ja Tuomaksen kanssa tutustumassa San Lorenzon alaisiin kaivauksiin Olof Brandtin johdolla.
Ajanhallinnalla oli suuri merkitys myös kurssin arkisissa askareissa Villa Lantessa ja matkoilla. Ehdinkö lounaan ääreen Monteverdeen vai olisiko tyytyminen itse valmistettuun ateriaan? Kuinka tiivistän suuret ja abstraktit asiat Pecha kuchan 20 sekunnin armon aikaan? Taistelisinko tutkielman alati raksuttavan deadlinen lähestymistä vastaan aamulla vai illalla? Lähdenkö ohjelmavapaana päivänä museoon vai keskitynkö kirjoittamiseen? Summa summarum: yöaika ja työaika sekoittuivat usein suloisesti keskenään.
Jos eivät Sisilian ympäriajon helteet, Campanian agriturismon ruuat tai Aurelianuksen muurikierros vielä tyydyttäneet kasvavaa reissumiehen ja -naisen vaistoa, tarjosivat hyvät kulkuyhteydet matkailua myös omasta takaa. Tutuksi tulivat ainakin Firenze, Perugia ja Eur. Hetken aikaa olin hieman huolissani myös perinteisen opiskelijavapun kohtalosta Gianicolon laella, mutta instituutin nelipäiväiset 60-vuotisjuhlat häivyttivät tuon huolen niin pituudessaan kuin sisällössään. Harvoinpa pääsee vastaavassa seurassa istuskelemaan San Caliston terassille. Vappupiknikillä meitä valokuvattiin merimiehinä.
Analyysia ja tulkintoja Palestrinan arkeologisen museon ”Niilin mosaiikkien” edessä Palazzo Colonna-Barberinissa.
Kuten jo todettua viisasten suusta, tuttavuudet Villa Lanten keittiössä ja terassilla olivat kevään opettavaisin osuus – monipuolisen ja upean kurssiohjelman ohella. On rikkaus saada tovereikseen fiksuja ja ennakkoluulottomia ihmisiä, kolme kuukautta kun on pitkä aika pitää yhtä lähes vuorokauden ympäri. Opitut ja kuullut asiat jalostuvat myöhemmin osaksi itseä. Siksi voin todeta hyvillä mielin, että kurssista jäi mieleen paljon myös luentojen ja retkien ulkopuolelta.
Kevät on mielletty historiassa mielellään uuden aluksi. Tämäkin kevät avasi runsaasti uusia näkökulmia tulevaisuutta varten. Pitkällä tähtäimellä kurssin anti sulautuu osaksi opittua. Niiden päälle tiedonpesää on hyvä rakentaa. Lyhyellä tähtäimellä voisi miettiä vaikka pystyttävänsä aurinkokellon pellonreunaan – mikäli aikaa jää lomailulle.
Uula Neitola
Opiskelija
Suomen Rooman-Instituutin tieteellinen kurssi 2014
Instituutin toimistolla on ollut viime aikoina kuhinaa. Puolivuotisen harjoitteluni alku Villa Lantessa sattui osumaan instituutin 60-vuotis-juhlahumun alle. Saan kunnian olla mukana kokemassa ja näkemässä viikon kestävät juhlallisuudet niiden valmisteluista alkaen. Ahkerat kollegani ovat aloittaneet valmistelutyöt jo kuukausia sitten. Hoidettavien asioiden lista on pitkä, pienintäkään yksityiskohtaa unohtamatta.
Kevääseeni on kuulunut muitakin juhlanaiheita. Valmistuin pari viikkoa sitten kolmivuotisista yliopisto-opinnoistani täällä Roomassa. Vaatimattomana suomalaisena olin päättänyt juhlia hillitysti, enkä uskaltanut/halunnut kutsua paikalle ketään, enhän tiennyt edes lopullista päätöstä valmistumiseni suhteen. Suomessa kandidaatiksi valmistumista ei ole ollut tapana juhlia sen suuremmin. Italiassa asia on toisin, merkkipäiviä ei ohiteta juhlimatta ja vastahakoinen juhlakalu on outo ilmestys. Italialaiset vieraani olivat varmasti minua harmistuneempia siitä, etteivät suomalaiset sukulaiseni päässeet valmistumispäivänä paikalle. Onneksi heitä korvaamaan oli kutsuttu joukko yllätysvieraita. Vakavanoloinen olemukseni ei johtunut siitä, että sukulaiseni olivat suomessa, vaan oikeasti jännitin eniten sitä, miten esittelen lopputyöni italiaksi. Italialaiset juhlavieraani olivat varautuneet valmistumistilaisuuteen karkein, kukin, kuohuvin ja seppelein. Potrettivalokuvia ei tilaisuuden jälkeen säästelty. Valmistumistilaisuudessa otetut valokuvat todistavat, että yliopiston karu sisäpiha voi muuttua kuohuviinin ja kukkien koristamaksi juhlapaikaksi paremman puutteessa. Italialaisen juhlan makua saan maistaa jälleen toukokuun lopulla, kun minut on kutsuttu hopeahääjuhliin. Odotukset ovat jo korkealla.
Villa Lante nähtynä Aventino-kukkulalta
Suomessa juhlitaan usein hillityin menoin ja nyt en puhu siitä, mitä tapahtuu juhlien paremmalla (tai pahimmalla) puolella eli pikkutunneilla. Monet karkaavat ulkomaille vuosipäivänä ja pelkkä juhlien suunnittelu saa aikaan sydämentykytyksiä. Lahjoja ei haluta, koska tavaraa on muutenkin niin paljon. Rahaa on noloa pyytää. Myönnän, että minua olisi harmittanut, jos valmistumisjuhlani olisi mennyt omien suunnitelmieni mukaan, hiljaa ja hissukseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin yliopiston aulassa riemukkaita kaksikymmenhenkisiä sukulaisporukoita, osasin arvostaa yllätysvieraitani. Suomalaiset juhlat ovat kuin suomalainen joulukuusi: aito ja koreilematon, parhaimmillaan vastakaadettuna. Italialainen joulukuusi, kuten italialaiset juhlat, eivät säästele krumeluurista, kimalteesta ja välkkyvistä valoista. Kuusen koristelu tehdään hyvissä ajoin joulukuun alussa ja koristeiden värimaailma ja tyyli päivitetään tasaisin väliajoin. Tekokuusi on aina yhtä valmis uuteen kauteen. Italialaiset juhlat eivät lopu vielä juhlapäivään. Juhlista muistoksi jää bomboniere, pieni makeisia sisältävä muistolahja, joka annetaan sukulaisille, ystäville ja naapureille, onhan tärkeää, että myös ne, jotka eivät osallistu juhlaan saavat osansa tärkeästä päivästä.
Juhlateltan pystytystalkoot instituutin pihalla
Uskaltakaamme siis juhlia komeasti instituutin 60-vuotista taivalta. Iloitkaamme Suomen vanhimmasta tiedeinstituutista ja sen hienoista saavutuksista–menneistä ja tulevista. Koristelkaamme juhlakuusi italialaiseen tyyliin. Aina, mutta etenkin nyt, on syytä juhliin!
Arkkitehtien vuosisataisella Italian matkaamisella on jo vuosisatojen perinne takanaan. Matkustelun tarkemmat kiinnostuksen kohteet ovat vaihdelleet, välineinä muste ja paperi sen sijaan säilyneet.
Grand tour 2013: Arkkitehtiopiskelijat piirtävät Palermossa.
”Grand Tour” on pitkälti englantilainen käsite, jolle juuri englantilaiset antoivat sen romantisoidun merkityksen. 1500-luvulla englantilaisten kiinnostus Italiaan oli lähtökohtaisesti poliittista. Mannermaisen kokemuksen katsottiin kehittävän englantilaista nuorta ylimystöä valtionhallinnon tarpeisiin sopivaksi, ja tätä mannermaista vaeltelua, jonka päätepisteenä Italia oli, tuettiin jopa kruunun taholta. Matkan tarkoituksena ei kuitenkaan ollut käydä katselemassa museoita tai kirkkoja, vaan ujuttautua paikallisiin seurapiireihin, ottaa miekkailu- tai ratsastustunteja, opiskella mantereen kuuluisissa yliopistoissa sekä suoranaisesti vakoilla kruunun puolesta.
Arkkitehtuurin osalta kultivoituneemmat englantilaiset tajusivat jo 1600-luvulla, että heidän pääkaupunkinsa oli verrattuna mannermaan kaupunkeihin käytännössä rykelmä puusta ja savivellistä rakennettuja majoja rapistuvan goottilaisen katedraalin ympärillä. Englantilaisista arkkitehdeista ensimmäinen tunnetumpi uusien tuulien tuoja, joka vieraili Italiassa, oli Inigo Jones (1573–1652). Jones ja muut arkkitehdit toivat matkoiltaan nidekaupalla uutta arkkitehtuurikirjallisuutta ja vedoksia mantereen uusista palatseista ja kirkoista. Nämä levisivät myös englantilaisten maaseutukartanoiden kirjastoihin. 1600-luvun englantilaisista arkkitehtuurivaikuttajista John Evelyn (1620–1706) tapasi Roomassa ”herrasmiesarkkitehti” Roger Prattin (1620–1684). Prattin tuotanto oli suppea, mutta sillä oli suuri vaikutus englantilaisen maaseutukartanon kehitykseen. Pratt totesi, että kirjojen ja kuparipiirrosten tutkiminen oli turhaa, jos pystyi: ”…running one’s finger along the stone grooves of huge fallen columns, slow-baked to warmth by the heat of the day, or perching on the corner of a broken altar, watching the sunset give way to moonlight over the Forum and the Colosseum.” Englantilaisista arkkitehdeista kansainvälisesti tunnetuin oli kuitenkin John Soane (1753–1837), joka palattuaan Italiasta toi mukanaan useita satoja piirustuksia ja kipsijäljennöksiä.
Ranskalaisista arkkitehdeista François Mansart (1598–1666), Louis Le Vau (1612–1670) ja Claude Perrault (1613–1688) ottivat vaikutteensa suoraan Italiasta. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) tavoin myös useat saksalaiset arkkitehdit tekivät matkoja Italiaan, mutta eivät kirjoittaneet matkastaan Goethen tavoin satojen sivujen mittaista matkakuvauksia. Saksalaisista arkkitehdeista vaikutusvaltaisin, ja johon Italia myös vaikutti eniten, oli Karl Friedrich Schinkel (1781–1841), joka teki ensimmäisen Italian matkansa 1803.
Modernilla ajalla miltei jokainen kynnelle kykenevä arkkitehti matkusti Italiaan. Le Corbusier (1887–1965) käsitteli 1920-luvun pamfletissaan ”Kohti uutta arkkitehtuuria” valtamerilaivojen ja lentokoneiden ohella myös Italiaa. Hänen mukaansa arkkitehtiopiskelijoita ei saisi viedä liian nuorina Italiaan, sillä matka saattaisi turmella heidän mielensä. Le Corbusierin tavoin myös suomalaiset arkkitehdit matkustivat paljon Italiaan. Kuuluisin arkkitehdeista oli Alvar Aalto (1898–1976), jonka skissikirjat täyttyivät antiikin kohteita esittäneistä piirustuksista. Säntillisempää lähestymistapaa voidaan tutkia Hilding Ekelundin (1893–1984) ja Erik Bryggmannin (1891–1955) luonnoskirjoista, jotka sisältävät huolella tehtyjä mittauspiirustuksia kaikesta arkkitehtuuriin liittyvästä. 1900-luvun alussa suomalaisten arkkitehtien kiinnostus suuntautui mahtipontisten julkisten rakennusten sijaan pittoreskimpaan suuntaan: kukkuloiden päälle rakennettuihin kyliin, niiden rakennuksiin sekä niiden vapaasti luonnonmuotoja myötäilevään topografiaan eli ”Architettura minoreen”.
Arkkitehtikurssin ryhmäkuva EURissa.
Suomen Rooman-instituutin säätiön ja Waldemar von Frenckellin säätiön rahoittama arkkitehtiopiskelijakurssi järjestettiin vuona 2013 jo kolmatta kertaa. Ensimmäinen osa vietettiin Tammisaaressa, ja sen jälkeen suunnattiin Italiaan seitsemän opiskelijan kanssa. Italiassa oleskeltiin Sisiliassa, Napolin ympäristössä ja Roomassa. Kurssi alkoi Cataniasta, joka lähestulkoon pöyristyttävästä rumuudesta huolimatta oli liikkumisen kannalta käytännöllinen piste tutustua lähiympäristöön. Pikkubussilla kierrettiin mm. Agrigenton Valle dei Templin kreikkalaiset rauniot, Piazza Armerina ja Syrakusa. Cataniasta matka jatkui Palermoon, josta käsin otettiin haltuun Monreale, Segesta ja Selinunte. Palermon omat rehevät normanni-arkkitehtuurikohteet heijastavat parhaiten sitä, mitä kulttuurillisesti monimuotoinen sekoittuminen saa aikaan arkkitehtuurissa. Palermosta matka jatkui yölautalla Napoliin, josta käsin kurssi kävi tutustumassa Pompejin ja Herculaneumin raunioihin instituutin tutkijalehtori FT Ria Bergin kanssa. Berg ehti pistää opiskelijat vieläpä pölyttämään ja pesemään juuri kaivauksilta kaivettua keramiikkaa ja stukkoa.
Kurssin kunnianhimoisesta matkasuunnitelmasta ja Italian rajoittuneesta logistiikasta johtuen suuri osa siirtymisistä ja kierroksista tehtiin vuokratuilla pikkubusseilla. Tämä tapa osoittautui jälleen kerran kustannustehokkaaksi vaihtoehdoksi ryhmän koon ollessa kahdeksan henkeä. Pääkohteen Rooman ensimmäiset vierailut suuntautuivat Santa Maria di Trastevereen ja Ria Bergin opastuksella Rooman forumeille, joissa tutustuttiin antiikin eri marmorilajeihin.
Ensimmäiset kaksi viikkoa kuluivat Rooman keskustan lukemattomien kohteiden piirtämisessä. Suurimpana fyysisenä koitoksena oli Aurelianuksen muurin ympärikävely (28 km, kun mukaan lasketaan koko puolustuslinja ja reitiltä poikkeamiset). Rooman keskustan lisäksi kurssi tutustui myös Rooman ulkopuolisiin alueisiin kuten Tivoliin, Ostia Anticaan, muurien ulkopuolisiin kirkkoihin ja EUR:iin. Tämän lisäksi kurssi teki vielä yhden kaksi yötä kestäneen retken Ravennaan ja Bolognaan.
Kuukauden aikana opiskelijoiden piirustuksia käytiin lävitse yhteisissä katselmuksissa vähintään kerran viikossa. Onnistunein näistä kritiikeistä oli Lantessa, johon ylimääräisenä kriitikkona osallistui säveltäjä Eero Hämeenniemi. Muutaman tunnin kritiikin jälkeen Hämeenniemi esitti vastalahjana Lanten salonessa improvisaatioita teemoinaan mm. Claudio Monteverdin ”Ariannan valituksen” muilta osin kadonneesta oopperasta. Hämeenniemen aasinsilta tässä kurssiimme ja Lanteen oli, että oopperan kantaesitys oli Giulio Romanon suunnittelemassa Palazzo Te:ssa Mantovassa. Ikimuistoista iltaa jatkettiin illallisella Lanten kattoterassilla.
Kurssin aikana syntyi yhteensä noin 700 erilaista piirustusta, askelmittausta, maalausta ja öljypastellia – leveyspiireissä mitattuna tämä kaikki siis vajaan tuhannen kilometrin mittaiselta alueelta. Lisäksi opiskelijat laativat lyhyen esseen valitsemastaan aiheesta. Edellisten kurssien tapaan piirustukset ja esseet painetaan kirjaksi, joka julkaistaan kurssin piirustusnäyttelyn yhteydessä 2014. Seuraavalle kurssille haku käynnistyy tammikuussa 2015.
Matkustin junalla Euroopan halki, ja saavuin Roomaan syyskuun puolivälissä. Antiikintutkimuksen johdantokurssi instituutissa alkakoon! Villa Lante imaisi kurssilaiset heti sisuksiinsa.
Aamuaurinko Villa Lanten pihalta Roomassa
Aamuisin kokoonnuimme Lanten laatoitetulla pihalla, ja aurinko seurasi kävelyillemme roomalaisiin aikakerroksiin. Sillä vaikka meitä johdatettiin antiikkiin, kuljimme päivittäin halki sen perintöä kantavien vuosisatojen: laskeuduimme alas renessanssihuvilaa ympäröivältä vihreältä kukkulalta keskiajan sokkeloisen Trasteveren kautta jaloin kosketeltavien antiikin jäänteiden pariin vanhoille kunnon raunioille toiselle puolelle Tevereä. Ajan läsnäolon ja muutoksen saattoi nähdä myös lukuisissa museoissa, kuten Centrale Montemartinissa, jossa 1900-luvun alun voimalaitoskoneisto ja antiikin marmoriset veistokset edustavat yhtä kaikki mennyttä maailmaa.
Centrale Montemartini, Rooma
Retket Rooman kaupungin ulkopuolelle suuntautuivat myös aikaan ennen roomalaista maailmanvaltaa. Auringonpolttaman ruohikon alla Tarquinian etruskit kertoivat hautamaalauksissaan kuoleman olevan osa elämän juhlaa. Vaikka haudat ryöstettiin ja tyhjennettiin jo aikaa sitten, kuvat alhaalla elävät. Ajasta aikaan ne muistuttavat kadonneen kulttuurin voimasta, mutta myös siitä, miten rajattu on omakin osamme ajan armoilla.
Historia ei ole helppoa. Onneksi. Tämänkin kokeminen kehollisesti kuului kurssin opintosuunnitelmaan, olen varma siitä: kuukauden verran liian lyhyitä yöunia pakottaa valveilla ollessa keskittymään olennaiseen. Mielikuvituskaan ei ole tutkijalle haitaksi, kun seisoo Maxentiuksen basilikassa hahmottelemassa sille kattoa. Keramiikan sirpaleista alkaa syntyä öljylamppu, kun pompejilaisen kujan löydöt saadaan ensin pestyä vedellä ja harjalla.
Näkymä Vesuviukselle, Pompeji
Tällaista on antiikintutkimus. Palasia sieltä, mistä niitä sattuu löytymään (kunhan merkitsee koordinaatit!), tiedonmurusia ympäri Välimerta, kirjojen kansista ja käärinliinoista. Näin syntyvät kehykset tarinoille, joita mekin nyt kuulimme ja näimme. Ajan muuttuessa muuttuvat tulkinnatkin: Roomassa esimerkiksi moni kohde, jota nyt voimme tarkastella, on Mussolinin kehystämä, sillä hänen mahtikäskyllään keskiaikaista kaupunkia raivattiin antiikkisen päältä.
Rooma ei kuitenkaan ole mikään ulkoilmamuseo. Se on elävä, avoin kaupunki. Myös antiikintutkimus on mitä suurimmassa määrin nykypäivää. Ja Lantessa se tarkoittaa paitsi epätodellisen tuntuista mutta ihan oikeasti olemassa olevaa maisemaa, myös uusia ystäviä ja inspiroivia keskusteluja. Meidät kurssilaiset johdatettiin myös näille tieteenteon tavoille. Kuten tutkimuksen lähteet, myös tutkijat on hyvä laittaa vuoropuheluun keskenään, muustakin kuin tutkimuksen tekemisestä. Ihminen on kuitenkin se, joka puhaltaa kertomuksiin hengen.
Tai ehkäpä henki sittenkin kulkee ajan virrassa ilman ihmistä, vaeltaa varsinkin juuri siellä, missä tutkija ei vielä ole ehtinyt sitä tulkintoihinsa vangita? Sen voi aistia Poseidonin kaupungissa auringon paistaessa ja sateen valuessa yhtä aikaa. Vai oliko se sittenkin mozzarellahärkien haju joka meidät Paestumissa huumasi? Sen kaupungin raunioita ei koskaan voi väsyä vaeltamaan.
Heran temppeli, Paestum
Johdantokurssi opetti näkemään antiikintutkimuksen monipuolisuuden ja sen, miten eri tavoin lähteitä voi käyttää. Maailmassa on loputon määrä tarinoita kerrottavana ja kuunneltavana! Vaikka kirjat opettavat paljon, toisinaan on tarpeen saada kokea paikka itse, aistia ja havainnoida. Näin on mahdollista myös ymmärtää, miten jatkuvuus ennemmin kuin yksittäiset tapahtumat vaikuttavat kaikkina aikoina.
Paljon ehti tapahtua poissa ollessani, ja toivon tarinoideni tuovan lohtua pimeään kotimaahani. Ja jos on päästävä avarampaan maailmaan, ei vanha Eurooppa kaukana ole, vain muutaman yön junamatkan päässä.
Rautatieasema, Paestum
Kurssi kannusti myös rohkeasti keskittymään omiin kiinnostuksen kohteisiin. Historianopiskelijan näkökulmasta on suuri onni, että jokainen aika tarvitsee oman tulkintansa menneisyydestä: tutkimus kertoo menneisyyden avulla aina jotakin myös omasta itsestämme. Ja hyvän tutkimuksen tae on varmasti se innostunut kiinnostus itse valittuun aiheeseen. Audentes Fortuna iuvat!
Anna Vuolanto
Helsingin yliopisto
Suomen Rooman-instituutin johdantokurssilla 16.9.-13.10.2013
Suomen Rooman-Instituutti toimii tavattoman kauniissa rakennuksessa korkean kukkulan korkeimmalla huipulla, ja sieltä aukeaa upea näköala yli koko kaupungin. Kaikki tämä on todella hienoa, mutta Villa Lante ei ole pelkkä talo, se on myös yhteisö. Vakituisista Lanten kävijöistä on muodostunut kollegoiden, tuttavien ja ystävienkin verkosto, joka on tarjonnut ainakin minulle monia hyvin mielenkiintoisia ja antoisia kontakteja.
Koska Suomen Rooman-Instituutti on tieteellinen instituutti, tapaavat arkeologit, historioitsijat ja filologit siellä usein kollegoitaan. Tämä on varmasti arvokasta, mutta arvokkaita Lanten kontaktit ovat myös minulle, säveltäjälle, kirjailijalle ja muusikolle, koska jatkuvasti kohtaan siellä mielenkiintoisia ihmisiä, joita ei tulisi tavanneeksi missään muualla. Olen saanut Lanten keittiön aamiaispöydässä monta älykästä vastausta Rooman historiaa tai arkeologiaa koskeviin tyhmiin kysymyksiini. Olen kokenut Roomassa monia kiinnostavia asioita vain siksi, että joku Villa Lantessa on osannut suositella minulle jotain kiinnostavaa vierailukohdetta.
Varsinainen onnenpotku oli se, että kun tein taustatyötä pienoisromaanilleni ”Pyhän Calixtuksen lähde”, emeritaprofessori Margareta Steinby sattui asumaan Lantessa juuri samaan aikaan. Hänen neuvojensa avulla onnistuin löytämään monia kirjani päähenkilön elämän tärkeitä paikkoja Trasteverestä. Margareta on myös yksi niistä lantelaisista, joka osaa valmistaa tavattoman herkullista italialaista ruokaa, josta toisinaan sain nauttia.
Vietin Lantessa hiljattain kuukauden valmistelemassa uutta kirjaa, ja samaan aikaan talossa sattui asumaan Juhana Heikosen opastama arkkitehtiopiskelijoiden ryhmä. Järjestimme Lanten salonessa pienen tilaisuuden, jossa minä soitin Lanten rakennukseen liittyvää musiikkia, ja opiskelijat näyttivät ympäri Rooman tekemiään piirustuksia. Sain tuntea pystyväni antamaan jotain kiinnostavaa nuorille opiskelijoille. Monet Lantessa vierailevat filologit ovat myös olleet kiinnostuneita työstäni tamilinkielisen runouden kääntäjänä, joten informaation vaihtotase ei ole aivan täydellisen epätasapainossa, vaikka olenkin toki yleensä ajatustenvaihdossa saavana osapuolena.
Lantessa väki vaihtuu tiheään tahtiin, eivätkä johtajatkaan yleensä asu talossa kuin muutaman vuoden kerrallaan, mutta Simo on ikuinen. Intendentti Simo Örmä istuu toimistossaan ulko-oven tuntumassa, joten Lanten asukkaat näkevät hänet monta kertaa päivässä. Kaikki talon langat ovat Simon käsissä, ja hän pyörittää Lanten toimintaa vuosikymmenien kokemuksella. Roomassa on varmaankin asioita, joita Simokaan ei tiedä, mutta yleensä häneltä saa vastauksen melkein mihin vain käytännön elämää Roomassa koskevaan kysymykseen.
Villa Lantessa toimii tieteellinen instituutti, joka tekee arvokasta työtä monella eri alueella, mutta Lanten yhteisölle talo on jotain muutakin, paljon persoonallisempaa, paljon koskettavampaa.
Monelle se on iltapäiväkahvit lehtimajassa tai illallinen ja lasillinen (tai pullollinen) viiniä ystävien seurassa upealla terassilla ja näköala yli koko Rooman. Minulle se on hiljainen tuokio Loggiassa ja improvisaatio vanhalla, arvokkaalla Pleyel-pianolla, jota Franz Lisztkin kuuluu soittaneen samalla, kun katse vaeltaa yli ikuisen kaupungin.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 