Nähtävyydet – Sivu 5 – FENESTRA FINNORUM

Raskasmielisiä runoilijoita, nuorekkaita kirkonmiehiä ja vapaussodan paatosta

Vaikka instituutissa vietetyn vuoden aikana Gianicolon rinteet ehtivät tulla kotoisan tutuiksi, ei niihin varmasti voi koskaan kyllästyä. Henkeäsalpaavan näkymän lisäksi kukkulalla voi tarkastella myös lukuisia muistomerkkejä, lähestyipä sitä Trasteveresta tai Vatikaanin puolelta. Tiedättehän ne jälkimmäisellä reitillä olevat portaat, jotka lastensairaalan jälkeen nousevat kohti huippua ja lyhentävät Villa Lanteen kipuavien matkaa? Olette ehkä kummastelleet sitä puunrötisköä, joka kököttää onnettoman näköisenä portaiden vasemmalla puolella. Kuitenkin se on selvästi haluttu kaikin keinoin säilyttää ja sen tueksi onkin muurattu tiilistä eräälainen pylväs, samoin oksia pitävät paikoillaan ruostuneet metallirakenteet. Muurin muistolaatasta käy ilmi, että tunnistamattomaksi kuihtunut puu on tammi ja että sen maine liittyy kahteen merkkimieheen.

Torquato Tasson tammi — Tasson tammi – la quercia del Tasso

Ensimmäinen heistä on runoilija Torquato Tasso (1544-95), jolla oli tapana istuskella tammen varjossa ennen kuolemaansa ja hiljaa pohtia elämän ankeutta (”All’ombra di questa quercia Torquato Tasso vicino ai sospirati allori e alla morte ripensava silenzioso le miserie tutte sue…”). Mutta mikä teki Tasson elämästä niin kurjaa, etteivät edes Gianicolon maisemat saaneet häntä piristymään? Piinatun kirjailijan perikuva Tasso oli Italian kirjallisuuden tähti 1500-luvulla ja edelleen yksi sen historian suurimmista nimistä. Hän eli ja kirjoitti aikakausien murroksessa: yhtäältä hänen tekstinsä heijastavat jo nykyihmisen mielenmaisemaa ristiriitoineen, toisaalta hänen pääteoksensa Gerusalemme liberata (1575, Vapautettu Jerusalem, suom. Elina Vaara 1954) jatkoi keskiaikaista ritarirunousperinnettä, joka oli tulossa lopullisesti tiensä päähään. Sorrentossa syntyneen Tasson elämää ja uraa leimasi alituinen epävakaisuus hänen etsiessä toimeentuloa ja hyväksyntää Italian eri hoveista, erityisesti Ferrarasta, mutta myös Firenzestä, Torinosta, Veneziasta ja Mantovasta.

Tasso kärsi mielenterveysongelmista, joita pahensivat alituisten paikanvaihdosten lisäksi uskonkriisi ja vastustajien kritiikki hänen töitään kohtaan. Syvästi masentuneena hän vietti viimeiset elinviikkonsa alempana Gianicolon rinteessä sijaitsevan Sant’Onofrion kirkon luostarin vieraana ja ehti kuolla ennen kuin paavi Klemens VIII toteutti lupauksensa kruunata hänet runoilijaksi tuolla kovasti kaivatulla laakeriseppeleellä. Tasso on haudattu kirkkoon ja hänen huoneistaan luostarin tiloissa on tehty pieni museo.

Torquato Tasson hauta Sant Onofrion kirkossa — Torquato Tasson hautamuistomerkki Sant´ Onofrion kirkossa

Muistolaatan tekstin toinen osa on vähemmän mollivoittoinen ja se kertoo kuinka samalla paikalla Tasson aikalainen Filippo Neri (1515-95) lasten iloisten kiljahdusten keskellä taantui taitavasti heidän tasolleen (”e Filippo Neri tra liete grida si faceva co’ fanciulli fanciullo sapientemente”). Kyseessä on firenzeläissyntyinen pappi, joka perusti omaa nimeään kantavan oratorion, sääntökuntiin kuulumattoman uskonnollisen yhteisön. Hän nautti suurta kansansuosiota ja hänet tunnettiin erityisesti iloluonteisuudestaan sekä lasten ja nuorten parissa tekemästään työstä. Kuolemansa jälkeen Filippo Neri julistettiin pyhimykseksi ja hän on vähiten tunnettu Rooman kaupungin kolmesta suojeluspyhimyksestä Pietarin ja Paavalin ohella. Oratorion jäsenet rakensivat hänen muistokseen tammen läheisyyteen näyttämön uskonnollisia esityksiä varten: samalla paikalla toimii nyt kesäteatteri Anfiteatro della Quercia del Tasso.

Ala-Risku_3.kuva seppele — Pronssiseppele Garibaldin patsaalla

Jos Tasson nimeä kantava tammi onkin huonossa jamassa, kukkulan huipulla saman puun lehdet hehkuvat ikivihreänä pronssiseppeleissä sekä kaupungin yli katsovan Italian yhdistäjän Giuseppe Garibaldin muistomerkin kahdella sivulla että hänen vaimonsa Anita Garibaldin patsaan jalustassa Villa Lantea vastapäätä. Voimaa, sitkeyttä ja arvokkuutta symboloivalla tammenlehvällä on parinaan laakeripuu, Apollon kasvi, tiedon ja taiteen, mutta myös voiton tunnus, jolla kruunattiin sekä runoilijat että sotasankarit.

Molemmilla saroilla kunnostautui Goffredo Mameli, genovalainen garibaldiini ja Italian kansallislaulun nuori sanoittaja, jonka rintakuva on Acqua Paolalle menevän tien varrella ja jonka luut taas lepäävät saman suihkulähteen lähellä sijaitsevassa muistomerkissä. Tämä ossario pystytettiin Italian yhdistymistä edeltävissä taisteluissa menehtyneiden muistoksi. Kirkkovaltio liitettiin mukaan Italiaan vasta 1870, mutta jo 1849 Roomassa oli ollut yritys perustaa tasavalta. Vaikka kokeilu jäi lyhytaikaiseksi, ehditiin Repubblica romanalle kirjoittaa perustuslaki, jonka teksti hakattiin Villa Lanten viereiseen muuriin Italian yhdistymisen 150-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi kaksi vuotta sitten. Instituutin täyttäessä ensi vuonna 60 vuotta on paikallaan toivottaa pitkää ikää molemmille.

Riikka Ala-Risku

Wihurin stipendiaatti 2012-2013

Suomen Rooman-instituutti

Tavarakaaosta Pompejin taloissa

Ciceron äidillä oli tapana sinetöidä kaikki talonsa viiniruukut. Eikä ainostaan täysiä, vaan myös tyhjät, jotta talon orjat eivät olisi päässeet huomaamatta tyhjentämään yhtäkään (Cicero, Epistulae ad familiares 16, 26).

Mielikuva Ciceron äidistä viiniruukkuja laskemassa ja sinetöimässä kiehtoo minua sen vuoksi, että olen jo pitkään tutkinut antiikin roomalaisten talojen esineistöä ja sen hallintaa. Tutkimusprojektini Suomen Rooman-instituutin lehtorina selvittää arkisten käyttöesineiden sijaintia Pompejin taloissa. Vuoden 79 jKr. Vesuviuksen purkauksen ansiosta ne ovat säilyneet paremmin kuin missään muualla antiikin maailmassa. Missä säilytettiin arvoesineitä, missä työkaluja, missä naisten esineitä? Mitä esineet kertovat tilojen käytöstä?

Yksi asia on selvä. Pompejilaisten kotien esinemaailma ei vastaa meidän käsitystämme toimivasta ja tyylikkäästä sisustuksesta. Päinvastoin, vanhojen kaivauspäiväkirjojen esineluettelot antavat vaikutelman suoranaisesta kaaoksesta. Esineet eivät ole löytyneet alkuunkaan sieltä, missä tutkijat olisivat ne mielellään nähneet, siis vaikkapa viiniruukut siististi rivissä ruokakomerossa, kattilat ja kauhat ojennuksessa keittiössä, tai peilit makuuhuoneen pöydällä. Todellisuudessa makuuhuoneeksi tai keittiöksi nimetty tila voi sisältää kymmeniä esineitä, joille tuntuu olevan mahdotonta löytää yhteistä nimittäjää parhaallakaan mielikuvituksella: kotijumalien pienoisveistoksia, marmoripöytiä, haravia, kattiloita, ihokaapimia, amuletteja. Ja niitä viiniruukkuja.

Vulkaanisen kerroksen alta paljastuvia viiniamforoita pompejilaisessa talossa.

Esinekaaos ja sekalaista tavaraa pursuavat komerot tuntuvat oudon tutuilta ongelmilta nykyisen kulutuskulttuurin edustajalle. Pompejin talojen esinemäärät ovat kuitenkin paljon nykyistä maltillisempia. Nykyasuntojen keskimääräiseksi esineluvuksi on arvioitu 10 000 tai jopa 350 000, Pompejin suurista domus-taloista on löytynyt keskimäärin vain 200-300 esinettä.

Monet Pompejin esinemaailman tutkijat ovat selittäneet kaoottisuutta monissa taloissa vallinneella poikkeustilalla. Vesuviuksen purkausta edeltäneiden maanjäristysten vuoksi monissa taloissa remontoitiin. Esineet oli ehkä välivarastoitu epätavallisiin paikkoihin. Jotkut taloista oli voitu hylätä ja osin tyhjentää.

Jotta voisimme ymmärtää, mitkä esineet olivat pois paikoiltaan ja epäjärjestyksessä, pitää kuitenkin ensin tietää missä niiden tavanomainen paikka oli. Oma tutkimukseni yrittää hahmottaa sääntöjä, joiden mukaan esineet normaalioloissa sijoitettiin. Ehkä kaaos onkin vain näennäistä?

Tässä kohdassa kuvaan astua taas Ciceron äiti, Helvia. Antiikin kirjalliset lähteet, kuten tämäkin pieni anekdootti, paljastavat usein rivien välissä paljon asumisen tavoista. Vaikkapa sen että varakkaan talon varastoja valvoi tarkasti sen emäntä. Hänellä oli todennäköisesti muistinsa apuna inventaariluettelo. Muista lähteistä tiedämme, että kaikista talon esineistä suositeltiin laatimaan luettelo, ja sijoittamaan kukin esine varastoinnille sopivaan tilaan, josta se tarvittaessa haettiin ja johon se palautettiin.

Pompejilaisen naisen muotokuvassa vahataulu ja kynä viittaavat todennäköisesti talouskirjanpitoon.

Anekdootti muistuttaa, että esineitä sijoitettaessa tuli ottaa huomioon uhka, jonka niille muodostivat talon omat orjat. Nämä olivat enemmän tai vähemmät luotettavia, ja läsnä kaikissa tiloissa ja toiminnoissa.

Kirjallisissa lähteissä korostuu huolellisuus, jolla talon esineistöä kontrolloitiin. Toisaalta Pompejin talojen yleisimpiin löytöihin kuuluvat lukot ja avaimet paljastavat talojen olleen alunperin täynnä lukittavia kaappeja, arkkuja ja laatikoita. “Kaaoksen” syyt voivatkin olla siis aivan toiset kuin nykyään. Ylipursuavat kaapit eivät kerro pompejilaisten maanisesta shoppailuvimmasta ja kätketyistä virheostoksista. Päinvastoin ne voivat kertoa, että tavallistenkin käyttöesineiden arvo oli niin suuri, että niitä ei jätetty käytön jälkeen paikoilleen, vaan vietiin huolellisesti lukittuihin kaappeihin ja huonetiloihin. Myös arkiolossa, ilman maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia.

Juuri tämä periaate onkin saattanut luoda monia meistä omituisia tavarasekoituksia. Ja selittää sitä, miksi tilojen käyttöä ei yleensä pysty sisustuksen perusteella päättelemään.

Lukittava säilytyslaatikko Pompejin Menandroksen talosta (puuosat rekonstruoitu).

Talven ja kevään 2013 kuluessa olen voinut Villa Lantesta käsin työskennellä tutkimukseni parissa Rooman suurissa kirjastoissa. Olen myös saanut esitellä tutkimusprojektiani ja sen alustavia tuloksia esitelmissä marraskuussa Villa Lanten italialaisen ystäväseuran sarjassa, maaliskuussa Napolin arkeologisessa museossa, huhtikuussa Lontoon British Museumissa Life and Death in Pompeii and Herculaneum -näyttelyn yhteydessä sekä toukokuussa klassillisen arkeologian kattojärjestön AIACin konferenssissa Espanjan Méridassa, otsikolla La casa come cassaforte (Talo kassakaappina).

Heinäkuu kului taas Pompejissa löytöinventaarien ja löytölaatikoiden äärellä. Muun muassa laskemassa niitä viiniruukkuja.

Ria Berg

lehtori

Suomen Rooman-instituutti

Salonen freskot

Sain mahdollisuuden majoittua Villa Lanteen kun Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos järjesti kahden viikon (13.-26.5.2013) opintomatkan Roomaan. Tavanomaisten kohteiden ohella perehdyimme muun muassa pyhimys- ja pyhäinjäännöskultteihin sekä ihmeitä tekeviin kuviin. Kaupungissa on niin paljon esittelemisen arvoisia kohteita, että on mahdotonta listata tähän yksittäisiä suosikkeja. Se minulle kuitenkin matkan aikana selvisi, että pidän itse enemmän maanpäällisen kuin maanalaisen pyhän tutkimisesta. Katakombit eivät olleet minua varten. Jokaisella oli erilainen näkökulma ja jokainen löysi kohteista tutkimustaan hyödyntäviä aiheita, kenties näkökulmat jopa muuttuivat. Se mikä koko ryhmälle oli kuitenkin yhteistä, oli elämä Villa Lantessa.

Vaikka muutama ryhmän jäsen majoittuikin muualla kuin Suomen Rooman-instituutissa, vietettiin päivän kiertelyjen jälkeen usein aikaa yhdessä erityisesti Lanten keittiössä ja terassilla. Paitsi toisten tutkimusaiheet myös kokkaustaidot innoittivat toinen toistaan kokeilemaan taitojaan. Ja mikäs sen mukavampaa, kun raaka-aineet olivat tuoreita, herkullisia ja halpoja.

Pitkän historiansa ansiosta Villa Lante kiinnosti myös rakennuksena. On erittäin etuoikeutettua, että suomalaiset saavat nauttia Gianicolo-kukkulan kuuluisasta maisemasta. Itseäni kiehtoi eniten Salone-huone ja sen katosta kadonneet freskot.

Paitsi että freskot eivät ole kadonneet vaan ne löytyvät tänä päivänä Palazzo Zuccarista, jossa sijaitsee Saksan taidehistoriallinen instituutti, Biblioteca Hertziana. Pääsimme näkemään freskot paikan päällä ja täytyy sanoa, että kokemuksen jälkeen Salonen katto näytti tyhjältä. Freskot olivat säilyneet hämmästyttävän hyväkuntoisina ja värit olivat kirkkaita. Villa Lantesta freskot irrotettiin 1830-luvun lopussa, jolloin rakennus myytiin ranskalaiselle Madeleine Sophie Barrat’lle, Jeesuksen Pyhän Sydämen nunnajärjestön perustajalle. Salone-huoneen freskot eivät kuuluneet kauppaan mukaan ja ne myytiin Palazzo Zuccariin. Vaikka freskot on sommiteltu kattoon taidokkaasti ja niistä pidetään siellä hyvää huolta niin varsinkin teos, joka esittää Numa Pompiliuksen haudan löytymistä saa ajattelemaan niiden alkuperäistä kotia. Taustalla nimittäin näkyy Villa Lanten rakennus.

Juuri tämä historian verkostoituminen ja taideteosten provenienssi ovat Rooman mielenkiintoisimpia piirteitä, joissa taidehistorioitsijoilla riittää tutkimista. Kenties joku ryhmästämme vielä palaa Roomaan tutkimusaiheiden inspiroimana.

Henna Hietainen

Taidehistorian opiskelija

Jyväskylän yliopisto

Suomessa ja Roomassa konkreettisesti ja virtuaalisesti

Säätiö Institutum Romanum Finlandiae ylläpitää Suomen Rooman-instituuttia, ja säätiön asiamies hoitaa instituutin asioita kotimaassa. Päätoimenani on kuitenkin Italian roomalaisaikaisen arkeologian tutkimus, jolloin oleskelu Italiassa on usein tarpeen. Voisi kuvitella että tutkimustyö ja asiamiehen toimen hoitaminen ovat tässä suhteessa ristiriidassa keskenään. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, sillä melko lyhyelläkin Italian matkalla ehtii tehdä täsmävierailuja juuri niihin kohteisiin, jotka sillä hetkellä ovat arkeologisen työn kannalta keskeisiä. Lisäksi on olemassa internet.

Digitaalinen tieto ylittää etäisyydet Euroopan laidalta toiselle käden käänteessä ja on tarjolla ympäri vuorokauden. Joskus se on erittäin hyödyllistä myös paikan päällä oltaessa. Vietin väitöskirjani tekemisen yhteydessä paljon aikaa Roomassa, sillä tutkimusaiheeni oli Rooman alueen asutuksen suhde ympäristöönsä. Tein paljon retkiä Rooman maaseudulle tutustuakseni maisemaan ja muinaisjäännöksiin. Matkat tein julkisilla kulkuneuvoilla ja jalan: aamulla matkasin mahdollisimman kauas Rooman keskustasta alueille, joilla on vielä säilyneenä rakentamatonta maisemaa. Osa paluumatkasta tehtiin jalan pelloilla ja kujilla; lopuksi jostain kohdasta saattoi napata bussin kotiin.

Matkojen suunnittelu olisi ollut mahdotonta ilman Google Mapsia, sillä Rooman ympäristö muuttuu kaiken aikaa erittäin nopeasti (ja arkeologin kannalta yleensä peruuttamattomasti). Karttojen tekijät eivät pysy muutoksessa mukana. Verkossa olevat sateliittikuvat ja niihin perustuva kartta olivat niin lähellä todellista tilannetta, että niiden perusteella oli mahdollista löytää sopivat alueet ja tutkia miten kulkea niillä. Rooman kaupungin julkisen liikenteen reittiopas kertoi puolestaan miten pääsin helpoiten kohteisiini ja takaisin.

Google Maps on osoittautunut erinomaiseksi apulaiseksi myös muulloin. Yritin taannoin paikallistaa Rooman ympäristöstä löytyneiden lyijyisten vesiputkien löytöpaikkoja. Osa kaivausjulkaisuista sisälsi vain epämääräisiä karttoja tai sanallisia kuvauksia sijainneista. Paikannimien perusteella oli mahdollista löytää alue, jossa kohde sijaitsi. Google Mapsin katuperspektiivitoiminto (siis street view) puolestaan auttoi usein paikallistamaan itse kohteet. Oli mahdollista seurata näkymää tien varressa, tarkkailla maastoa ja jopa tunnistaa muinaisjäännöksiä. Kuvat myös piristivät tutkijan mieltä talvisessa Suomessa: tuntui siltä kuin olisi siirtynyt hetkeksi kesäisen helteiselle Rooman maaseudulle.

Verkossa on tarjolla myös paljon muuta tietoa. Erilaiset tietokannat ovat yleistymässä, ja niitä voi käyttää tutkimuksessa hyvinkin erilaisilla tavoilla. Monet ovat yliopistojen ja viranomaisten ylläpitämiä, mutta myös täysin yksityisiä sivustoja on olemassa. Näistä erittäin hyödylliseksi on osoittautunut Pompeii in Pictures, joka on eläkkeellä olevan australialaispariskunnan Jackie ja Bob Dunnin aikaansaannos. Sivustolla on pariskunnan ottamat kuvat nyt lähestulkoon kaikista Pompejin taloista sekä muuta tietoa. Tutkiessani Pompejin seinäkirjoitusten paikkoja sivusto oli jatkuvasti käytössä, sillä piirtokirjoitusjulkaisujen sanalliset kuvaukset eivät yleensä olleet riittäviä kertomaan,

millaisesta paikasta oli kyse.

Roomaan halutaan mennä myös sen kirjastojen vuoksi. Erilaiset viitetietokannat kirjoista ja artikkeleista helpottavat aineiston löytymistä ja nopeuttavat työtä paikan päällä. Vuosikymmen sitten olisin aloittanut tiedonhaun kirjastosta, mutta nykyään se tapahtuu nopeammin ja tehokkaammin jonkin hakukoneen kautta. Antiikin kreikan- ja latinankieliset tekstit alkavat myös olla olemassa kokotekstitietokantoina, joista tehtäviä hakuja rajoittaa eniten tutkijan mielikuvitus. Toivottavasti myös piirtokirjoituksista saadaan lähiaikoina muutakin kuin nykyisen kaltainen tietokanta, jossa on pelkästään teksti. Piirtokirjoituksissa se mihin teksti on kirjoitettu ja missä se on sijainnut, ovat melkein yhtä merkittäviä seikkoja kuin itse teksti.

Virtuaalinen tieto auttaa tutkimuksen tekijää mitä erilaisimmilla tavoilla. On mahdollista kerätä dataa ja käydä läpi kirjallisuutta. Tutkimusmatkat Roomaan tehostuvat ja helpottuvat. Mutta arkeologille virtuaalimaailma ei koskaan tule korvaamaan alkuperäistä kokonaan. Mikään kolmiulotteinen malli esimerkiksi pompejilaisesta talosta ei kerro kaikkia rakennuksen ominaisuuksia. Näyttöpäätteellä ei voi tunnustella laastin karkeutta tai yrittää työntää sormea seinien väliseen saumaan todetakseen niiden rakentamisen järjestyksen. En ehkä koskaan olisi tullut ajatelleeksi näkyvyyden merkitystä roomalaisen aristokratian maaseutuhuviloiden paikan valinnassa, jollen olisi voinut paikan päällä todeta miten hyvin ne ovat voineet näkyä kaukaa maalta Rooman keskustaan saakka. Siksi matkustan tänäkin vuonna yhteensä neljäksi viikoksi Villa Lanteen tutkimaan ja kokemaan.

Eeva-Maria Viitanen

Arkeologi ja Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamies

Koti Roomassa

Rooma on ollut viimeiset kuusi kuukautta kotikaupunkini. Ensivaikutelmani syyskuisesta Roomasta oli sekoitus liikennekaaosta, turisteja ja sokkeloisia kujia paahtavassa helteessä. Rooma näyttäytyi juuri sellaisena kuin olin sen kuvitellutkin – sekavana ja vaikeasti hallittavana italialaisena suurkaupunkina. Ja sitähän Rooma on: lähes 3 miljoonan asukkaan metropoli, suurkaupunki, jossa tapahtuu aina jotain. Kuitenkin Roomassa on jotakin erilaista muihin eurooppalaisiin suurkaupunkeihin verrattuna. Kuluneiden puolen vuoden aikana ikuinen kaupunki on paljastanut minulle myös toisenlaiset kasvonsa. Rooma on yhtä aikaa sekä suuri että pieni. Se on suurkaupunki, joka ei lopulta tunnukaan niin suurelta.

Omaksi asuinpaikakseni valikoitui Gianicolon juurella sijaitseva, idyllinen ja turistienkin suosiossa oleva Trastevere. Kun suurkaupungin liikenneruuhkat ahdistavat, joen toisella puolella voi kuvitella elävänsä kuin pikkukaupungissa. Trasteveren kapeilta kujilta löytyy kaikkea, mitä tarvita saattaa, eikä keskustaan tarvitse mennä kuin niin halutessaan. Työmatka Villa Lanteen ja nousu Gianicolon kukkulalle on hieman raskas mutta antoisa: missä muualla voi työmatkansa taittaa Rooman upeinta näköalaa katsellen?

Jokainen kaupunginosa Roomassa on kuin oma pieni kylänsä piazzoineen, kirkkoineen ja vihannestoreineen, ja italialaisilla onkin vahva tunneside omaan kaupunginosaansa. Kun ehdotin Etelä-Roomassa asuvalle ystävälleni muuttoa lähemmäs Pohjois-Roomassa sijaitsevaa työpaikkaa, jotta puolentoista tunnin työmatka lyhenisi hieman, sain osakseni järkyttyneitä katseita: “Mahdotonta! Sehän olisi kuin muuttaisi täysin toiseen kaupunkiin!” Näin intohimoinen suhtautuminen omaan elinpiiriin tuntui jopa hieman huvittavalta. Sitten muutamien sattumusten kautta jouduin itse vaihtamaan asuntoa. Asunnonvaihdon yhteydessä myös päivittäinen työmatkareittini muuttui. Jouduin hetkelliseen kriisiin: Mitä nyt? Hylkäänkö vanhan asuinkorttelini kantabaarin, jossa henkilökunta tuntee minut jo sukulaisiani ja kavereitanikin myöten? Ei, se tuntuisi kovin julmalta. Mutta olisihan kätevämpää mennä työmatkan varrella olevaan baariin aamiaiselle. Toisaalta, enhän tunne sieltä ketään! Ja entä lähikauppani ja sen tutut myyjät? Myyjät, jotka vihdoin kuukausien jälkeen ovat alkaneet hymyillä minulle. Ja entäpä leipä- ja juustokauppiaat, jotka tietävät aina, mitä haluan ostaa. Eihän niitä voi vaihtaa!

Niinpä niin. Muutin kahden korttelin päähän – ja ymmärsin taas hieman enemmän Italiasta.

Anna-Leea Häkli

Instituutin harjoittelija 10/2012–03/2013

Luonnoksia Roomasta

Diplomityökritiikin kolkutellessa ovella seuraavana päivänä, on hyvä paneutua viimeiseen puoleen vuoteen Roomassa. Italian muistot maistuvat kesältä, ja välimerellisen valon intensiteetti kapeilla kujilla tulvii mieleeni.

Saavuin toukokuiseen Roomaan tekemään arkkitehtuurin lopputyötäni. Jo lentokoneessa tutustuin vieressäni istuvaan taiteilijaan, Anne Tompuriin, joka pohti ystävänsä kanssa ääneen, kuinka sinne Villa Lanteen oikein pääsee. Näin alkoi tutustumiseni Villa Lanten asukkaisiin ja ihmeellisiin sattumuksiin, joita voi matkan varrella kokea.

Asuin ensin touko-kesäkuun instituutin kaupunkiasunnossa Via Faldalla ja myöhemmin syys-marraskuun Villa Lantessa. Marraskuussa lähtiessäni Villa Lantesta olin kerännyt talven varalle mukavan määrän muistoja niin makuelämyksinä, hienoina maisemina kuin mukavan vaihtelevina reitteinä halki suuren kaupungin.

Parasta tekemistä Roomassa on mielestäni kävellä johonkin uudelle alueelle koettaen eksyä. Näin tekee edelleen puolen vuoden jälkeenkin hienoja löytöjä kaupungista. Eksymiseen haastetta antavat tosin siellä täällä esiin tupsahtavat monumentit, jotka palauttavat nopeasti kartalle. Kävelyretket kaupungissa antoivat kuitenkin hyvää vastapainoa lopputyön tekemiselle ja kirjastossa istumiselle.

Tekemäni diplomityö käsittelee hajautetun hotellin suunnittelemista Etelä-Italiaan, Nardòon. Hajautetussa hotellissa vastaanotto sijaitsee pääpiazzan yhteydessä ja huoneet on hajautettu eri puolille vanhaa kaupunkia. Hotellikonseptissa tyhjentyviä pienkaupunkeja elävöitetään turismin keinoin.

Aiheeni tempasi minut etelään tutustumaan myös Apulian hallinnollisen alueen kiehtovaan arkeen. Lähestyn uusia alueita usein luonnostelun kautta. Näin luonnoskirjani täyttyi vähitellen luonnoksista niin Nardòn kujilta kuin Villa Lanten terassilta. Nämä muistot säilyvät konkreettisesti vaikka fyysinen etäisyys Roomaan onkin kasvanut.

Laura Orelma

Arkkitehtistipendiaatti

Aalto-yliopisto, Espoo

Birgitan jalanjäljissä

Kesäkuinen Rooma. Saavuin kaupunkiin lomamatkan jälkimainingeissa, tarkoituksena kartoittaa väitöskirjatyön kannalta hyödyllistä materiaalia ja katsoa, mitä aiheesta saisi irti neljässä päivässä. Tekeillä oleva väitöskirjani käsittelee birgittalaista kirjakulttuuria myöhäiskeskiajalla, ja osan matkasta kuluikin Biblioteca Nazionalessa jäljittämässä firenzeläisten birgittalaisnunnien lukumieltymyksiä. Toinen matkan keskeisistä tavoitteista oli paikata anteeksiantamaton aukko birgittalaisuuteen erikoistuvan tutkijan yleissivistyksessä: vierailu birgittalaissisarten taloon Piazza Farnesen laidalle oli aiemmilla Rooman-reissuilla jäänyt tekemättä.

Ryhdyin korjaamaan tätä puutetta eräänä aurinkoisena aamuna suunnittelemalla rengasmatkan Villa Lante–Vatikaani–Casa di Santa Brigida–Villa Lante. Laskeuduin alas Vatikaaniin, piipahdin Pietarinkirkossa ja tarkkailin väkeä helteisellä Pietarinkirkon aukiolla: turistimassoja, pappeja kesätamineissa ja pieniä, kumaraisia nunnia matkalla kirkkoon. Kuumuus ja matkan varrella houkutellut kirjakauppa tuudittivat kiireettömyyden tunteeseen. Lopulta huomasin, että oli jo kiire, sillä birgittalaissisaret esittelevät museohuoneita vain tiettyinä aikoina. Suuntasin joen toiselle puolelle ja havahduin siihen, että jalkakäytävä loppui kuin seinään. Autokaistan kautta päädyin oikeaan paikkaan.

Keskiajan tunnetuin pohjoismaalainen nainen ja tätä nykyä Euroopan suojeluspyhimys Birgitta (n. 1303–1373) lähti Roomaan vuonna 1349 aikomuksenaan, muun muassa, viettää riemuvuotta pyhässä kaupungissa, palauttaa paavi Avignonista Roomaan ja edistää luostarisääntöprojektiaan. Asialista oli pitkä ja matkan kesto venyi. Birgitta viettikin loppuelämänsä Roomassa, jonne häntä seurasi myös tytär Katariina. He asuivat Piazza Farnesen laidalla, jossa myös nykyisen birgittalaissääntökunnan emoluostari sijaitsee.

Menin siis katsomaan, miltä paikalla nykyään näyttää. Soitin ovikelloa ja minut ohjattiin pieneen salonkiin. Hetken odoteltuani oppaaksi saapui suomalainen birgittalaissisar. Birgitan talo toimii siis nykyisin luostarina, ja siellä täällä näkyikin nunnia jokapäiväisissä töissään. Tärkeä osa toimintaa on matkailu: sisaret pyörittävät modernia hotellia. Itseäni kuitenkin kiinnosti eniten talon museoitu osa, jossa Birgitan kerrotaan kuolleen. Esillä on muun muassa pöytä ja jouhipaita, joiden sanotaan kuuluneen Birgitalle. Paikka tarjoaa Rooman-kävijälle kiinnostavan, erilaisen vierailukohteen, jota ei mainita jokaisessa matkaoppaassa.

Lähdin talosta pari aihetta sivuavaa kirjaa kainalossani ja kävelin auringonpaisteessa takaisin Villa Lanteen miettien, että tutkijan työ lienee antoisimpia maailmassa. Tätä kirjoittaessani ikkunasta näkyy marraskuiseen sumuun kadonnut Helsinki ja kesä tuntuu kaukaiselta. Onneksi neljä päivää on aivan liian vähän, kun vastassa on sellainen keskiajan historian runsaudensarvi kuin Rooma. Aina on syitä palata.

Leena Enqvist

Kirkkohistoria

Helsingin yliopisto

Santa Sabinan appelsiini

Parhaiten ovat muistissa äänet. Kävelyn ratina Gianicolon karkealla hiekalla. Vihreän papukaijan rääkäisy. Trasteveren Pyhän Marian iltakellot. Hälytysajoneuvo alhaalla kaupungissa. Öinen lintukuoro, johon ei harmikseen enää muutaman yön jälkeen herää. Kello kaksitoista garibaldinojen kunniaksi jyrähtävä kanuuna, johon ei kuudessa viikossakaan totu.

Ja entä maisema, ikkunaluukkujen takana odottava loputtomien kattojen tanner ja kupolit, jotka aurinkoisina aamuina nousevat sumusta yksitellen? Alhaalla rinteessä joku kastelee artisokkiaan, ja Teveren rannan puut tekevät kuvaan vihreän raidan.

Entä kun iltapäivällä vuoret alkavat vihdoin erottua kaupungin takana tai kun juuri ennen auringonlaskua valot ovat syttyneet ja heijastelevat joesta? Tai iltamyöhällä, kun katujen varsissa on trattorioiden hilpeä-äänisiä pullistumia, tiivistettyä kanssaihmisyyttä päivänvarjojen, kuin sienen lakkien, alla?

Ja värit. Murrettua keltaista ja punaista ja wisterian lilaa kertyy kameran muistikortti täyteen, kun kuljemme kukkuloiden väliä kuusiviikkoisella työjaksollamme Villa Lantessa, kirkkohistorioitsijamieheni Mikko ja minä. Olemme tulleet autolla Euroopan halki, pysäköineet Lanten portin pieleen ja kolmen tunnin välein käymme siirtämässä kiekkoa tuulilasissa.

Kävelemme kaupunkia laidasta laitaan, Paavalin mestauspaikan kautta Mussolinin Euriin, Caracallan kylpylän ohi katakombeille ja Borghesen puiston kautta takaisin. Testacchion kukkulalta palaamme harvemmin katseltua joenviertä Gianicolon mäelle. Villa Doria Pamphiljin puisto tarjoilee meille pinjojen pylväikön.

Puoli yhdeksältä iltaisin istumme Trasteveren Pyhän Marian penkkiin. Jos Jeesusta haluaa katsella, kannattaa se tehdä juuri Santa Maria in Trasteveressa, jossa hän katsoo alttariapsiksen mosaiikista takaisin niin rentona ja hyväntuulisena että. Aaltona nousee unelias, tunnusteleva Sant’Egidion yhteisön laulu, ja iltapalalle voi mennä Gli Amiciin, yhteisön ravintolaan, jossa kehitysvammainen Agina palvelee suorasukaisen toimeliaasti.

Minulla on työn alla postmodernin pyhiinvaeltajan muistikirja. Pastankeiton lomassa Lanten tutkimusryhmä tarjoilee sen peiliksi keskiaikaisten anekdoottien aarteita.

Lopulta kohtalokkaaksi käy tavallinen ilta-ateria Gli Amicissa. Perähuoneen äärimmäisessä nurkassa huoliteltu helmikaularouva syö yksin vaatimatonta illallistaan. Hän ilmiselvästi nauttii yhteisön vapaaehtoisten suurta arvostusta ja hymyilee heille hyväntahtoisesti mutta pidättyväisesti.

Rouvasta tulee siltä istumalta kirjoittamistaan odottavan romaanini päähenkilö. Kuljen hänen kuvitelluissa huoneissaan Gianicolon itäreunan talossa ja seurustelen hänen vieraittensa kanssa. Tärkein heistä on pyhä Sabina, jonka nimikkokirkon appelsiinilehdossa käyn viilentämässä kuumottavia ajatuksiani.

Kun olemme kotona Helsingin Tapanilassa, taputtelen autoa konepeltiin. Muistatko, kun keräsit ikkunasi peittoon Gianicolon plataanien mehua ja roskaa? Löytyisipä jostakin helmasi alta edes yksi kirottu, siunattu höytyvä.

Kaisa Raittila

Kirjailija

Työjaksolla Villa Lantessa keväällä 2012

Roomassa osana yhteisöä

Villa Lanten ystävät ry:n stipendi mahdollisti kuluvana keväänä tehokkaan alun 1390-luvun saksalaisia kerettiläisyyden inkvisitioita ja maallikkouskonnollisuuden kontrollia käsittelevän väitöskirjani lähteiden kartoitukseen. Vietin maalis-toukokuussa kuusi viikkoa tutkien Biblioteca Apostolica Vaticanan Palatinum-kokoelmaan kuuluvaa käsikirjoitusta ja etsien kirjallisuutta Rooman tiedeinstituuttien ainutlaatuisista kokoelmista.

Vierailu Roomassa tutkimustarkoituksessa oli minulle ensimmäinen, joskaan ei varmasti viimeinen laatuaan. Ensimmäinen vierailu oudossa kirjastossa tai arkistossa on aina pieni yllätys, ja pahimmillaan tutkimusmatka ulkomaille voi olla melkoinen pudotus kylmään veteen. Villa Lanten onnistumista tutkimusta tukevana instituuttina kuvaa se, että Roomassa ensikertalaisen ei tarvitse pulikoida yksin, ei ainakaan ilman pelastusrengasta.

Korvaamaton apu Roomaan tulevalle tutkijalle tai taiteilijalle ovat tietenkin instituutin majoitustilat: aikaa ei tarvitse kuluttaa sopivanhintaisen asunnon tai hotellin etsintään, ja jopa verkkoyhteys toimii, puhumattakaan keskeisestä sijainnista.

Vähintään yhtä tärkeä tuki nuorelle tutkijalle on kuitenkin Villa Lanten ympärille syntynyt yhteisö: henkilökunta, muut asukkaat ja aikaisemmin instituutissa työskennelleet. Kollegoille kerrottu uutinen Roomaan lähdöstä tuotti rohkaisevien sanojen lisäksi kasapäin konkreettisia ohjeita (kuten käsinpiirretyn kartan Vatikaanin portilta passintarkastuksen kautta kirjaston ovelle ja käsikirjoitustiskille asti). Instituuttiin saapuessa ei sen paremmin kirjastoa kuin lähiseudun ravintoloita tarvinnut kuitenkaan etsiä yksin: työryhmä ja muut asukkaat pitivät huolen, että tulokas sai johdantokurssin elämään ja tutkimukseen Roomassa. Myös insitituutin pitkä tutkimustoiminta hyödyttää jokaista siellä työskentelevää: intendentti Simo Örmän kirjoittamien suositusten ansiosta minunkaan ei tarvinnut kirjastokorttia hakiessani selittää, mikä ihme on Turun yliopisto, vaan saatoin edustaa tunnettua ja tunnustettua roomalaista tiedeinstituuttia.

Lähes kaikkia elämänalueita, myös tutkimusta, riivaa nykyään tehokkuuden diskurssi. Jos sitä mantraa haluaa toistella, kannattaa muistaa, että todellinen tutkimuksen tehokkuus syntyy yllä mainitun kaltaisista, joskus vaikeasti määriteltävistä ja hinnoiteltavista asioista. Miten määritellä arvo sille, kun instituutin asukkaiden yhteisö pitää huolen siitä, ettei jokaisen Roomaan saapuvan, laillani muutaman fraasin italiaa osaavan tutkijanalun tarvitse keksiä jokaista tarvitsemaansa pyörää uudelleen?

Villa Lanteen saapuessani marssin lentoani seuraavana aamuna ventovieraaseen kirjastoon kaupungissa, josta olin aiemmin nähnyt lähinnä Colosseumin ja Espanjalaiset portaat. Rohkenen väittää, ettei tutkimustyöni Roomassa olisi ollut läheskään niin tuottoisaa ilman Villa Lanten henkilökunnan apua, muiden asukkaiden ohjeita ja Suomen Rooman-instituutin ympärille syntynyttä perimätietoa siitä, miten olla ja elää tutkijana Roomassa.

Pikaista paluuta Gianicolon laelle toivoen

Reima Välimäki

Kulttuurihistoria

Turun yliopisto

Pyörällä pääsee Roomassakin

Silloin kun tutkimustyö ja tietokoneen tihrustaminen Villa Lanten alakirjastossa alkavat tuntua tuskaisilta, on hauska tarttua polkupyörää sarvista ja hurauttaa Roomaa ympäröivälle maaseudulle rentoutumaan. Tai ei se nyt ihan niin helppoa ole. Roomaa ei nimittäin ole suunniteltu pyöräilyyn – välillä herää epäilys, onko sitä suunniteltu yhtään mihinkään.

Pyöräteitä on kyllä satunnaisesti siellä täällä, mutta ne eivät ole saaneet siirrettyä työmatkaliikennettä satulaan. Enimmäkseen paikalliset pyöräilevätkin huippukalliilla fillareillaan puistossa parfyymilta tuoksuen. Paras reitti on lasketella Gianicololta alas joko pohjoiseen Vatikaanin tietämille tai etelään Porta Porteseen, minkä jälkeen kummassakin tapauksessa sukelletaan Tiberin varteen. Siellä kulkee paikoitellen jopa punaisella asfaltilla päällystetty pyörätie, pista ciclabile. Etelässä baana tosin päättyy keskelle peltoa, jossa hämmästynyt ensikertalainen on ajaa sepeliesteeseen. Pohjoisessa tulee vastaan suuri kehätie, jonka alitse pääsee kuitenkin väljemmille vesille. Voi valita muinaisista konsuliteistä: Via Cassia, Via Flaminia, Via Salaria. Ihan lähellä on Prima Porta, jossa olen vieraillut ns. Livian talossa. Sen puutarha-aihein koristeltu ruokailuhuone on nykyään yksi Museo Nazionale Romanon vetonauloja. Muutaman kerran olen pyöräillyt vehreän luonnonpuiston keskellä lymyäville Vejin raunioille. Vain parin kymmenen kilometrin päässä sijaitseva etruskikaupunki joutui Rooman laajentumispolitiikan varhaiseksi uhriksi vuonna 396 eKr.

Olen nyt Roomassa Wihuri-stipendiaattina tekemässä väitöskirjaa latinan kielihistoriasta, mutta keksin pyöräilyn jo neljä vuotta sitten tullessani Roomaan yhdeksäksi kuukaudeksi keskiajantutkimuksen kurssille. Pyörällä on helppo tehdä päiväretkiä hieman laajemmillekin alueille, ja samalla voi sitten katsastaa useitakin kohteita. Pyöräretkillä hauskinta on – sen lisäksi, että pääsee pois keskikaupungin saasteista – löytämisen riemu. On ikään kuin koko ajan pienellä seikkailulla.

Historiallisesti kiinnostavia ja samalla luonnonkauniita paikkoja löytyy kaikkialta. Eräs suosikkini on yllättävästi Tiberin alajuoksulla sijaitsevan Mussolinin rakennuttaman modernin kaupunginosan EURin kupeessa: keskiaikainen sisterssiläismunkkien rakentama Abbazia delle Tre Fontane eli Kolmen lähteen luostari. Kun kääntyy pois fasistien mahtipontisilta väyliltä, päätyy välittömästi tuoksuville lehtipuukukkuloille. Myöhemmät trappistimunkit istuttivat 1800-luvulla 125 000 eukalyptuspuuta ja kuivattivat siten soisen maaperän. Luostarin muurien sisällä pääsee tutustumaan muutamaan vanhaan kirkkoon. Niistä yksi on legendan mukaan rakennettu paikalle, jossa apostoli Paavali koki marttyyrikuolemansa: hänet mestattiin miekalla. Maahan pudottuaan Paavalin pää pomppasi vielä pari kertaa ja jokaiselle kohdalle puhkesi lähde – siitä nimi Kolme lähdettä. Vaikka tarina on jokseenkin makaaberi, paikka on viehättävä ja historiallisuus miltei käsin kosketeltavaa. Kulttuuri- ja taidehistoriallisen annin jälkeen on hauska istahtaa hetkeksi eukalyptusten varjoon ennen paluumatkaa Gianicololle.

Timo Korkiakangas

Wihuri-stipendiaatti 2011–2012

Suomen Rooman-instituutti

P.S. Monet ovat kysyneet, miten uskallan pyöräillä Roomassa. Vastaan, että täällä ainakin tuntuu turvallisemmalta pyöräillä kuin Helsingissä, vaikka liikenteen seassa mennäänkin. Italiassa liikennekulttuuri perustuu jatkuvaan huomiointiin eikä niinkään sääntöjen suomiin oikeuksiin. Niinpä pyöräilijäkin otetaan huomioon, mutta toisaalta on turha kuvitella, etteivätkö autot ja skootterit myös tunkeutuisi risteyksessä kymmenen sentin päähän pyöräilijästä.