Sattumuksia Pompejissa

Vesuvius uinuu kovin lempeän näköisenä kevätauringossa. Melkein kahden Napolissa vietetyn vuoden jälkeen tulivuoren vaarallisuus on ehtinyt unohtua. Eräänä päivänä istuessani Circumvesuviana-junassa matkalla kohti Pompejia, huomasin, että jollakin väliasemalla oli metallinen pohjapiirustus. Siinä oli selitetty, mitä asemalta löytyy. Ajattelin, että onpa mukavaa tuleville arkeologeille, kun voi siitä suoraan katsoa rakenteiden käyttötarkoitukset, ja hypoteesit voi jättää kirjoituspöydän paperipinoon pölyttymään.

Teen väitöskirjaa Pompejin peristyylipuutarhoista ja työni on osa EPUH-projektia (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis: http://www.helsinki.fi/hum/kla/epuh/ ) sekä PPRH-projektia (Public and Private in the Roman House: http://blogs.helsinki.fi/romanhouse/ ). Tällaisia puutarhoja on aika monta, joten on helpompaa elää Napolissa muutama vuosi kuin matkustaa Suomen ja Italian väliä. Saan tai joudun vierailemaan todella monessa 2000 vuoden takaisessa pompejilaisessa kodissa. Taloissa otan hirveän määrän kuvia, keskimäärin varmaan noin sata per talo. Sitten teen mittaukset ja kirjalliset muistiinpanot, koska kaikkea ei saa kuvattua kameralla. Kenttätyö alkaa olla jo rutinoitunutta. En kuitenkaan valita, vai miltä kuulostaa ulkotyö maailman tärkeimmässä arkeologisessa kohteessa? Työskentely tapahtuu vain Italian lämmittävän auringon alla, koska sateella se on mahdotonta. Tarjolla on lähes all access –passi eli pääsen moniin sellaisiin taloihin, jotka ovat muilta vierailijoilta suljettu. Suu vetäytyy monesti hymyyn, kun kuulee suljettuun oveen nojaavan turistin kysyvän: ”Honey, how did he get in?” Toisaalta välillä on olo kuin apinalla Korkeasaaressa, kun turistit ihmettelevät työskentelyäni. Tunne on tuttu EPUH:in vuoden 2010 kenttätyöryhmälle, kun töitä tehtiin Via Stabianan varrella.

Aloitin työni Pompejissa suurin piirtein samaan aikaan kun tapahtui surullisen kuuluisa Armeria dei Gladiatorin sortuminen. Olen siis saanut olla Pompejissa murroskautena, mikä ei ehkä ole helpottanut työtä, mutta toisaalta olen nähnyt muutosta tapahtuvan. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa huomattavasti paremmalta. Joka päivä törmään ryhmiin arkeologeja ja arkkitehtejä, jotka on palkattu huolehtimaan arvokkaan kohteen kunnostuksesta. Tätä ei tapahtunut työni alkuvaiheessa. Toivotaan vielä, että heidän työnsä konkretisoituu kaikilla tasoilla, ja saamme ihailla hyvin säilynyttä Pompejia vielä pitkään.

Kunnostajien ja restauraattoreiden lisäksi Pompejissa törmää tieteellisiin työryhmiin. Tähän liittyy pieni anekdootti menneiltä viikoilta. Työskentelin noin parinkymmenen metrin päässä eräästä – no, sanotaan nyt pohjoisesta tulleesta – ryhmästä. Ajattelin käydä tervehtimässä heitä, kun olimme kuitenkin näköetäisyydellä. Tuloni aiheutti hieman hämmennystä. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä minun kanssani pitäisi tehdä tai jutella, ja oliko minulla edes lupaa olla alueella. Kaikki selvisi kuitenkin aika nopeasti. Hetken rupattelun päätteeksi eräs heistä kysyi, eikö minulla tosiaan ollut mitään asiaa, ja olinko vain tullut moikkaamaan. Hieman hämmentyneenä änkytin, että kun nyt työskentelin tuossa lähellä, niin ajattelin sen olevan sopivaa. Olin pitänyt itsestään selvänä, että toki käyn tervehtimässä. Ilmeisesti jotain etelä-italialaista on tarttunut minuun. Täällä kun sitä olisi pidetty suurena loukkauksena, jos en olisi mennyt vaihtamaan muutamaa sanaa.

Samuli Simelius

Yleinen historia, Helsingin Yliopisto

Villa Lantessa tieteellisellä kurssilla 2007

Vettiusten talo