Rooma, suhteestamme

Saija Räsänen
Instituutin Cimo-harjoittelija

Rooma, minun on paljastettava sinulle tosiasia, jonka me molemmat lienemme jo huomanneet: suhteemme on edennyt seuraavalle tasolle. Kerronpa sinulle, kuinka siinä niin kävi.

Muistan ensimmäisen päivän kaduillasi hyvin. Terminillä kaivoin taskunpohjalta kotona A4:lle piirtämäni kartan. Kääntelin, vääntelin. Putkahdin maan pinnalle Cavourin metroasemalla. Kostea ilma löi vastaan, satoi. Ihmiset pyyhälsivät ohitse, heillä oli suunta, naisilla korkokengät. Minulla onneksi ei: rinkka painoi ja ylettyi kaksi päänmittaa omani yläpuolelle. Tunsin oloni kilpikonnaksi, joka kantoi kotia mukanaan – ja niin kannoinkin. Olin tullut vaihto-oppilaaksi Roomaan, ilman kattoa. Koko omaisuuteni oli hartioillani, ja nyt etsin hostellia.

Metron suulla kiedoin huivin pääni ympärille, näytin varmaan sulttaanilta. Kysyin haparoivalla italialla – noihin aikoihin osasin juuri ja juuri tilata cappuccinon kielelläsi – tietä parilta korkokenkäiseltä. Heillä ei ollut aikaa vastata. Se ei kuitenkaan haitannut, oli ihan hirveä vimma tarpoa eteenpäin, löytää itse tieni, vaikka kivetkään eivät olisi vastanneet. Loin taas silmäyksen nyt jo pisaroista vettyneeseen karttaan, valitsin jonkin kadun – ja lopulta olin oikealla ovella. Jo parin tunnin kuluttua söin sisilialaista jäätelöä ehkä tulevan vuokraisäntäni kanssa.

Jos paikkoihin voi rakastua kuten ihmisiin, vaihtovuonna rakastuin sinuun. Vanhan kaupungin kiemuraisiin kujiisi, vihreisiin ikkunaluukkuihisi, hirviönpäihin ovenpielissä – sinuun, joka pääsylippua ostamatta olit itsessäsi museo. Ja ihmisiin kaduillasi: sydämellisyyteen, valmiuteen auttaa kadulla kompastunutta mummoa. Nehän puhuivat toisilleen, ihan tuntemattomillekin! Suomalaisuuteni jaksoi ihmetyttää: olin eksoottinen eläin.

Tiesin, että ei tämä tähän loppunut, että jonakin päivänä on palattava luoksesi.

Tilaisuus koitti kaksi vuotta myöhemmin. Tällä kertaa, viime maaliskuussa, kiipesin yhtä innokkaana Gianicolo-kukkulasi rinnettä ylös. Tällä kertaa ei onneksi satanut, rinkan olin jättänyt jo ennalta vuokraamaani asuntoon. Ohitin kirjailija Torquato Tasson haudan, ihailin panoraamaasi: täälläkö oikeasti työskentelisin seuraavat puoli vuotta? Pinjat nyökyttelivät tuulessa: kyllä vain.

Yllätyin iloisesti saadessani tietää, että minut oli valittu harjoittelijaksi Suomen Rooman-instituuttiin. En osannut sitä odottaa: en ole humanisti vaan valtiotieteilijä, en osaa latinaa. Italiaa kyllä, kiitos yhdeksän vaihtokuukauden ja monen kärsivällisen italialaisen, joka vuosien mittaan on korjannut virheitäni.

Suhteemme kehittyi kuitenkin hieman erilaiseksi tämän puolen vuoden aikana. On eri asia opiskella vähän höhlänä erasmuksena kuin ottaa vastuu työstä. Ensimmäiset kerrat puhelimen soidessa renessanssivillan toimistossa olin hämmentynyt: luuri jännitti, siihen saattoi soittaa yhtä hyvin suurlähettiläs kuin puhelinmyyjä.

Opin uutta kielestä, kielistä. Koko vaihtovuoden olin puhunut italiaa, sinun kieltäsi. Kun yksi kieli jää päälle, sillä alkaa ajatella, elää, uneksia. Kielestä toiseen lennossa vaihtaminen ei kuitenkaan ollutkaan niin helppoa – aluksi tuntui, ettei enää osannut yhtäkään kieltä kunnolla. Kaikkeen kuitenkin harjaantuu. Puolen vuoden jälkeen voin hyvin jutella työkavereiden kanssa suomeksi, esitellä turisteille taloa englanniksi ja vastata Italian ulkoministeriön edustajalle puhelimessa italiaksi.

Vieraassa maassa työskentely antaa itsevarmuutta: tunteen siitä, että minä pärjään, vaikka sataisi, vaikka rinne olisi jyrkkä ja reppu painava. Pärjää, kun ei ole muita vaihtoehtoja. Myös CIMOn Suomi-Areenan puheenvuoroissa kuultiin, että ulkomailla oleskelu opettaa ennen kaikkea sitkeyttä. En voisi olla tästä enemmän samaa mieltä. Haasteet eivät koske vain työtä tai opiskelua – oma lukunsa on kaoottinen liikenteesi, anteeksi nyt vain: bussin saapuminen on ikuista nopanheittoa. Voi olla, että ulkomailla pitää käydä lääkärissä, ja silloin on kohdattava erilainen järjestelmä, sinun kielelläsi – silloin, kun muutenkin vähän pelottaa. Pankkikortti ehkä varastetaan, ja välimatka mutkistaa asioiden hoitamista. Toimistojen jonot ovat pitkät ja virkailijoiden vastaukset keskenään ristiriitaisia.

Viimeinen viesti kuitenkin on: kaikesta selviää. Ja siitä tulee voittajafiilis. Eihän tämä niin kamalaa ollutkaan. Väitän, että näin myös tulevaisuuden isompia ja pienempiä mörköjä oppii katsomaan lempeämmin; ei tässä maailmassa paljon sellaista ole, mitä ei voisi selvittää.

Pelkkää pärjäämistä harjoittelu ei tietenkään ole ollut. Villa Lanten loggiassa leijuu unohtumaton tunnelma iltaisin konserttien aikaan – kun pianisti painaa sormensa flyygelin koskettimille ja alhaalla kaupungissa syttyvät Trasteveren valot. Konferenssit ovat opettaneet uutta aina kirjan historiasta keskiajan ihmisen aikakäsitykseen. Viestinnän ihmiselle on ollut ilo haastatella tutkijoita aiemmin itselle vieraista aiheista. Vaihtuvat asukkaat tuovat mukanaan omat tarinansa: missä muualla olisin törmännyt puolen vuoden sisällä arkkitehteihin, runoilijoihin, säveltäjiin, arkeologeihin, jopa Salattujen Elämien käsikirjoittajaan? Instituuttiin tullaan tekemään oman erityisalan työtä, mutta myös saamaan vaikutteita. Se, joka tietää juuri omasta aiheesta vähiten, saattaa avata uuden ajattelun oven.

Itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen onkin ulkomailla asumisen parhaita puolia. Miksi aamulla pitäisi aina syödä ruisleipää, miksei makea kroissantti käy? Miksi meillä Suomessa ihannoidaan niin vimmatusti itsenäistymistä ja yksin asumista; eikö sinulle tyypillinen yhteisöllisyys voisi vähentää kansantautiamme masennusta? Nyt ymmärrän paremmin myös Suomen maahanmuuttajia. Ei ole aina helppoa tuntea itseään vähän ulkopuoliseksi: voi olla, että kahvilassa barista ei puhu, bussikuski kääntää selkänsä. Kotoutuminen syntyy pienistä asioista – siitä, että ympäristö on avoin ja ottaa ensin vastaan ihmisenä, vasta sitten tietyssä maassa syntyneenä.

Tiedätkö, minun on sanottava, että nyt puolen vuoden jälkeen Suomeen palaaminen tuntuu hyvältä idealta. Mitä tarkoitan? Olenko antamassa sinulle rukkaset? Ei, suhteemme on vain edennyt seuraavalle tasolle, kypsemmälle. Nyt uskallan luottaa siihen, että et katoa. Jos Capitoliumin rauniot ovat pysyneet pystyssä näinkin kauan, ehkä ne jaksavat odottaa. Mutta: tällä hetkellä kotimaa houkuttaa. Mustikat. Se ruisleipä. Kirjat omalla kielellä. Toimistoissa samat säännöt kaikille (täällä lopputulos voi riippua virkailijan päivästä ja omasta hymystä). Hiljaisuus ja rauha – olet Rooma aina liikkeessä. Turvallisuus ja tila liikkua. Ja ehkä sittenkin se suomalainen jöröys – sanat, jotka lausutaan vasta sitten, kun ne tarkoittavat jotakin. Nyt jo välillä väsyttää olla eksoottinen eläin.

Olen löytänyt uudelleen sen, mitä aikoinaan pakenin. Kiitos Rooma, kohtaamme jälleen – sitten, kun kyllästyn betonielementteihin. Sillä jos ulkomailla asuminen jotakin antaa, on se valmius lähteä uudelleen liikkeelle. Nyt osa minusta asuu sinussa, osa Helsingissä. Enää en ajattele, että rakastaakseen yhtä maata olisi unohdettava toinen.

---