KUOLLEISTAHERÄÄMISIHMEITÄ JA SANTA FRANCESCA ROMANAN RELIIKKEJÄ

FM Jyrki Nissi
Historia, Tampereen yliopisto
Villa Lanten ystävät ry:n stipendiaattina 1.5.-31.5. ja 1.9.-30.9.

Vietin touko- ja syyskuun Suomen Rooman instituutissa kirjoittaen väitöskirjani viimeistä artikkelia. Artikkelini aiheena on 1400-luvulla käytyjen italialaisten ja ruotsalaisten kanonisaatioprosessien kuolleistaheräämisihmeet. Tarkalleen ottaen tutkin artikkelissa sitä, miten kuolinhetken yhteisöllisyyttä kirjattiin ylös ihmekertomusten todistajienlausunnoissa. Siis millaisilla teoilla ihmiset osallistuvat näissä lähteissä toisen ihmisen kuolinhetkeen ja ketä ylipäätään oli läsnä kuolinvuoteen äärellä? Aineistosta nousee esiin erityisesti viisi yhteisöllistä tekoa, joita läsnä olevat ihmiset suorittavat kuolevan äärellä: pyhimyksen rukoilu, kuoleman merkkien tarkkailu, avun hakeminen kodin ulkopuolelta, viimeisen sakramentin toimittaminen ja hautauksen valmistaminen.

Yksi käyttämistäni kanonisaatioprosesseista sijoittuu Roomaan. Santa Francesca Romanan (1384-1440) kanonisaatioprosessi käytiin Roomassa 1400-luvun puolivälissä. Kanonisaatioprosessin tarkoituksena oli ja on edelleen selvittää, voidaanko tutkimuksen kohteena oleva henkilö kanonisoida eli julistaa pyhimykseksi. Francescan tapauksessa kanonisointia saatiin odottaa aina 1600-luvun alkuun saakka. Francesca oli roomalainen ylhäisönainen, mystikko ja hyväntekijä, joka oli naimisissa paavin armeijan komentajan Lorenzo Ponzianin kanssa.  Francesca asui miehensä kanssa Trasteveressä Via dei Vascellarilla, Ponte Rotton läheisyydessä. Nykyisin Ponzianien talossa toimii hotelli Casa di Santa Francesca Romana. Monet Francescan kanonisaatioprosessiin kirjatuista ihmeistä sijoittuu juuri Trastevereen, sillä Francesca oli tällä alueella tunnettu ja kunnioitettu henkilö. Toinen tärkeä kaupunginosa Francescan pyhimyskultille oli Capitolium-kukkulan alue. Francesca perusti vuonna 1425 maallikkosisarkunnan (oblaattisisarten kongregaation), jonka tukikohdaksi muodostui vuonna 1433 Tor de’ Specchin talo Capitolium-kukkulan ja Marcelluksen teatterin välissä. Kyseessä ei ole varsinainen luostari, sillä yhteisössä asuvat naiset eivät anna luostarilupausta, eivätkä siten elä elämäänsä eristyksissä maailmasta. Päinvastoin, Francescan kanonisaatioprosessiin kirjatut ihmeet osoittavat, kuinka sisarkuntaan kuuluvat naiset auttoivat aktiivisesti roomalaisia heidän kohtaamissaan hätätilanteissa. Kuolleistaheräämisihmeissä merkille pantavaa on, kuinka kuolevan läheiset lähestyivät Francescan sääntökuntaan kuuluvia naisia pyytäen näiltä jotain Francescaan liittyvää reliikkiä, jolla he voisivat parantaa kuolevan henkilön. Yhteisöllisten tekojen näkökulmasta näissä tapauksissa korostuu siis avun hakeminen kodin ulkopuolelta.

Erityisen haluttuja Francescan reliikkejä olivat palaset hänelle kuuluneista vaatteista tai kankaasta, johon hänen ruumiinsa oli kääritty kuoleman jälkeen. Myös Francescalle kuuluneella öljyllä sekä eräällä hänen kirjallaan mainitaan olleen ihmeitätekeviä voimia. Reliikit olivat ennen kaikkea Tor de’ Specchissä asuneiden tai muuten Francescan tunteneiden naisten hallussa. Esimerkiksi Julianus-nimisen pojan ollessa kuolemaisillaan, hänen äitinsä Caterina tuli ajatelleeksi sisartaan Angilellaa, joka oli tuntenut Francescan. Caterina lähti sisarensa luo kysymään, olisiko tällä mitään Francescalle kuulunutta reliikkiä, joka saattaisi auttaa hänen poikaansa. Caterinalla todellakin oli hallussaan Francescalle kuulunut vaate, minkä avulla Julianus parantui. Vastaavia tapauksia on runsaasti. Kun kuusivuotias Lucretia oli kuolemaisillaan, nainen nimeltään Aloisia toi Tor de’ Specchistä palan Francescan vaatetta kuolevan luo. Samoin lähes 70-vuotias Rentzia toi Tor de’ Specchistä Francescan vaatteen palan Bartholomeuksen luo, kun tämä makasi sängyssään lähes kuolleena. Agnes Pauli Lelli puolestaan kuljetti Francescalle kuulunutta öljyä erään Jacoban kotiin, kun tämän tytär oli kuolemassa ruttoon. Francescan prosessissa on yhteensä 42 kuolleistaheräämisihmettä, joista 17 tapahtuu Francescan reliikin kautta. Vastaavasti 1400-luvun puolivälissä Italiassa käydyn Bernardino Sienalaisen kanonisaatioprosessin 28 kuolleistaheräämisihmeestä ainoastaan kaksi tapahtuu reliikin kautta. Ruotsalaisissa 1400-luvun kanonisaatioprosesseissa puolestaan ei käytetä lainkaan reliikkejä kuolevien äärellä. Reliikkien osuus on siis huomattava Francescan prosessin kuolleistaheräämisihmeissä.

Francescan prosessin tapaukset osoittavat, kuinka Tor de’ Specchin naiset olivat valmiita kohtaamaan surevia henkilöitä ja auttamaan näitä parhaansa mukaan heidän hädässään. Naiset saattoivat löytää Tor de’ Specchin portailta itkeviä henkilöitä, jotka olivat tulleet pyytämään reliikkiä avukseen. Toisinaan todistajienlausunnoissa mainitaan, että lääkäreiden apua oli jo pyydetty, mutta lääkärit olivat todenneet potilaan parantumattomaksi. Näin kuolevan parantamiseksi koitettiin vielä viimeisenä oljenkortena reliikkejä ja pyhimyksen rukoilua. Kun kongregaation naisten apua pyydettiin, heistä tuli osa yhteisöä, joka piti huolta kuolevasta henkilöstä. Kuolinhetken yhteisöllisyyttä voisi kuvata näissä tapauksissa kahden eri pienyhteisön, kuolevan lähipiirin ja Tor de’ Specchin naisten, kohtaamisena. Tunnettu 1900-luvun vaihteen sosiologi Georg Simmel kuvasi yhteisöjä kehinä, jotka lomittuivat silloin, kun niiden yhteiset intressit kohtasivat. Kuolevan läheisten intresseissä oli tietysti sairaan parantuminen. Oblaattinaisten intressit puolestaan saattoivat olla moninaisemmat. Puhtaan lähimmäisenrakkauden lisäksi reliikkien jakaminen, lainaaminen ja kuljettaminen oli Tor de’ Specchin naisille myös tapa promotoida Francescan pyhimyskulttia. Mitä enemmän ihmeitä tulkittiin tapahtuvan Francescan reliikkien kautta, sitä suositummaksi Francescan kultti kasvoi. Samalla Tor de’ Specchin yhteisön merkitys Roomassa kasvoi. Heille oli siis hyötyä siitä, että Francescan reliikkien kautta tulkittiin tapahtuvan ihmeitä. Materiaalisena osoituksena oblaattiyhteisön merkityksen kasvusta voidaan pitää Antoniazzo Romanon Tor de’ Specchiin vuonna 1485 maalaamia näyttäviä freskoja Francescan elämästä, ihmeistä ja näyistä. Köyhien auttamisen ja Jumalan palvelemisen ohella oblaattinaiset kunnostautuivat siis myös renessanssitaiteen mesenaatteina.

Nicole Archambeau on kutsunut 1300-luvun Provencessa reliikkejä lainanneita ja kuljettaneita naisia ihmeiden välittäjiksi (miracle mediators). Tor de Specchin oblaattinaisista voidaan käyttää samaa nimitystä. Heillä oli hallussaan esineitä, joiden avulla uskottiin tapahtuvan ihmeitä ja he lainasivat näitä auliisti ihmisten käyttöön. Yhteisöllisestä näkökulmasta katsoen oblaattinaiset vahvistivat yhteisön koheesiota lainatessaan reliikkejä ja promotoidessaan Francescan kulttia. Jaettu kokemus ihmeestä ja vahva paikallinen pyhimyskultti kasvattivat yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta; hädän hetkellä ihmisillä oli yhteinen suojelija, jonka apuun luotettiin. Samalla Tor de Specchin naiset nousivat luotetuiksi ja arvostetuiksi henkilöiksi Roomassa.

Nykyisin Francescan oblaattinaisiin on varsin epätodennäköistä törmätä Rooman kaduilla. Churches of Rome Wiki –sivustolla esitetään tieto, että Tor de’ Specchissä asuu vuonna 2019 ainoastaan kolme naista. Oblaattiyhteisö antaa muutenkin itsestään suljetun kuvan. Tor de’ Specchissä vierailevan on syytä ajoittaa Rooman matkansa maaliskuulle, sillä kongregaatio on avoinna yleisölle ainoastaan kerran vuodessa, Santa Francesca Romanan juhlapäivänä 9.3.