Anselmi Moisander
Kaupunkitutkimuksen ja -suunnittelun maisteriohjelma, Aalto-yliopisto ja Helsingin yliopisto
Stadion on erottunut ympäristöstään paitsi kokonsa myös kokemuksensa puolesta niin antiikin kuin modernin ajan kaupungissa. Antiikin amfiteatterit jättävät viereiset rakennukset varjoonsa, Olympiastadionin torni erottuu Helsingin siluetissa ja kyläkenttienkin valaisinpylväät määrittävät siluetteja ympäri Eurooppaa. Yhtä lailla kokemuksellisesti stadionit ovat erottuneet ja erottuvat edelleen muusta kaupungista ja kaupunkielämästä. Stadioneilla johtajat näyttäytyvät, kansa tuulettaa tunteitaan, kannattajat käyvät reviiritaisteluitaan ja jossain taustalla myös urheilijat touhuavat keskenään.
Rakennuksena stadion polveutuu antiikin Kreikan stadioneista tai hippodromeista. Stadioneilla urheilivat miehet, hippodromeilla kisailtiin hevosilla ja valjakoilla. Nämä rakennelmat olivat vaihtelevan kokoisia ja pituisia, mutta esimerkiksi Olympian stadionille Peloponnesoksen niemimaalla pystyi kokoontumaan jopa 45 000 katsojaa. Stadioneita rakennettiin amfiteattereiden tapaan maastoa mukaillen käyttäen rinnettä luonnollisena katsomon perustana mutta myös tasaiselle maalle.
Näistä rakennelmista kehittyivät selkeästi antiikin Rooman amfiteatterit, joiden perusmuoto oli käytännössä kaksi kreikkalaista teatteria liitettynä yhteen ellipsiksi. Rooman katsomorakennelmien muoto johtui myös roomalaisten suosiman urheilun luonteesta: väkivaltaisia taisteluita pystyi seuraamaan näyttämön kaikilta sivuilta. Roomalaisten katsomorakennelmien ollessa kooltaan jo huomattavasti kreikkalaisia esi-isiään suurempia ei enää ollut mahdollista nojata vain maaston muotoihin, vaan alkoi monikerroksisten katsomorakennelmien rakentaminen. Antiikin stadionrakentamisen kulminoituma oli tietenkin Flaviusten amfiteatteri eli Colosseum, jonka neljä katsomokerrosta vetivät lehtereilleen jopa 50 000–70 000 katsojaa.
Kreikan hippodromeista taas kehittyivät Rooman circukset, jotka olivat U:n mallisia kilparatoja. Ratoja reunustivat nousevat katsomorakenteet, paitsi suorassa päädyssä, jossa sijaitsivat kilpailevien hevosten ja valjakoiden tallit ja sisäänkäynnit areenalle. Circusten huomattavin edustaja oli Circus Maximus, joka oli kooltaan massiiviset 660 metriä pitkä ja 210 metriä leveä.
Antiikin jälkeen kristinuskon ottaessa vallan urheilulta ja näytöksiltä monumenttirakentaminen keskittyi kirkkoihin, ja stadionit tai amfiteatterit jäivät rakennustyyppinä unholaan reilun vuosituhannen ajaksi. Vaikka esimerkiksi renessanssin aikaan järjestettiin urheilu- ja hevosurheilukilpailuita, pysyviä katsomorakennelmia ei rakennettu ennen 1700-luvun loppua vaan kilpailut käytiin toreilla tai aukioilla. Ensimmäiseksi modernin ajan pysyvärakenteiseksi stadioniksi mainitaan Pariisin Mars-kentälle rakennettu massiivinen areena, joka veti sisäänsä jopa 600 000 katsojaa. Areena oli toki rakennettu poliittisia tarkoituksia varten, mutta sillä järjestettiin myös urheilukilpailuita.
1800-luvulla vapaa-ajan määrän ja pallopelien suosion nousun myötä alkoi Eurooppaan rakentua uusi stadionien aikakausi. Uusilla stadioneilla harjoitettiin moderneja, uusia urheilulajeja, mutta ne rakennettiin antiikin urheiluarkkitehtuuriin perustuen. Erityisesti olympialaisia varten rakennetut yleisurheilustadionit muistuttavat pohjaltaan ja muodoltaan varsin paljon antiikin stadioneita, toisaalta amfiteattereita, toisaalta juoksuratoineen hippodromeja. Nyt postmodernien stadionien aikakaudella yhteys antiikkiin ei ole enää yhtä ilmeinen.
Paitsi rakennustyyppinä, on nykystadion myös kokemuksena varsin samankaltainen antiikin verrokkiinsa nähden. Stadionit muodostavat oman arkielämästä irrallisen kokonaisuutensa. Katsomossa tai karnevaalissa eletään sen omien sääntöjen mukaan, ja sille on tyypillistä kaikenlainen rienaaminen, kuvainkaato ja pyhäinhäväistys. Katsomossa ollaan osa yhteisöä, väkijoukkoa ja omaa ulottuvuutta. Tämä aspekti on ollut olennainen osa antiikin stadionkokemusta, se on ollut sitä diktatuurien aikana, ja se on sitä nykystadioneilla. Ja ei, urheilu ei ole koskaan ollut politiikasta irrallinen vyöhykkeensä, vaan urheilutapahtumat ja sitä myöten stadionit tiloina ovat olleet politisoituja jo tuhansien vuosien ajan.
Antiikin Roomassakin keisarien epämieluisana mutta välttämättömänä tehtävänä oli vähintäänkin näyttäytyä yleisössä stadionien suurtapahtumissa. Eihän toisaalta stadioneita suurempia väkijoukkoja myöskään ollut, jos halusi kansalle viestiä. Siispä lehtereillä näyttäytyivät myös brutaaliudestaan ja äärimmäisistä keinoistaan tunnetut keisarit, kuten Nero, Commodus ja Caligula.
Stadionit eivät kuitenkaan olleet vain keisarien ja poliitikkojen mainosalustoja, vaan myös katsojille harvoja mahdollisuuksia kuuluttaa poliittisia näkemyksiään. Katsojat pystyivät olemaan vain osa suurta massaa, eikä arkielämässä kyseenalaisista huudoista tai teoista joutunut vastaamaan. Myös poliitikoille oli kunniakysymys kestää stadioneilla näyttäytymisen paine, ja niitä, jotka eivät stadioneilla käyneet, voitiin pilkata pelkuruudesta.
Vastaavaa rajattua vapautta stadioneilla koettiin myös esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Francon Espanjassa. Neuvostoliitossa kannatettava jalkapalloseura oli ainoa yhteisöllisyyden muoto, jonka kansalainen saattoi itse valita. Moskovan Spartak oli seuroista ainoa, jolla ei ollut taustalla valtiollista instituutiota, joten sitä kannattamalla ilmaistiin vastalause koneistolle. Ja stadionin lehtereillä sana oli vapaa: katsomon massan osana sai kiroilla ja haukkua valtaapitäviä niin paljon kuin halusi, mikä olisi ollut hengenvaarallista muutoin. Samantapainen oli tilanne Francon Espanjassa, jossa Real Madrid oli hallitsijan seura, ja hallitsijaa pystyttiin siis vastustamaan stadionin suojissa kannattamalla vastustajan joukkuetta. Toki vastustus oli tällöinkin näennäistä ja vaikutus vähäistä, mutta huutaa saattoi turvassa, karnevaalin suojaamana.
Kenties ilmeisin politiikan, urheilun ja stadionien yhteen kietoutuma on diktaattorien halu viestittää mahtiaan luomalla itselleen käyntikortteja niin urheilujoukkueita kuin stadioneitakin rakentamalla. Esimerkkejä riittää, mutta tunnetuimpia ovat varmasti Hitlerin Saksa ja vuoden 1936 olympiakisat sekä Mussolini ja 1930-luvun menestyksekäs Italian jalkapallomaajoukkue. Kuitenkin yhtä lailla tärkeitä stadionit olivat kansalle ja oppositiolle, jotka pystyivät katsomoissa päästämään ilmoille edes osan muutoin vaarallisista höyryistään.
Stadionit eivät ole vain passiivisen urheilun seuraamisen paikkoja, vaan aktiivisen osallistumisen ja yhteisöllisyyden näyttämöitä. Katsomossa ollaan osa yhteisöä, osa meitä, jotka ovat muita vastaan. Jälleen, näin on nyt ja näin on ollut. Loukkaava huutelu, protestit, tappelut ja mellakat ovat olleet jo antiikin katsomokulttuurin ominaisuuksia. Jo ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun jälkeen roomalaisten hevosvaunukilpailujen valjakkojen ympärille muodostui ryhmittymiä, jotka muistuttivat nykyisiä urheiluseurojen kannattajaryhmiä. Ryhmittymät nimesivät itsensä värien mukaan, erityisesti ’sinisten’ ja ’vihreiden’ kannattajilla oli keskenään vihamielisyyksiä. Ryhmittymät sijoitettiin stadioneilla vastakkaisille puolille katsomoita ja katsomoiden rakenteista on löydetty toista osapuolta solvaavia sekä omia värejä ylistäviä graffiteja.
Ryhmittymät eivät myöskään olleet vaikutusvaltaisia vain katsomossa vaan yhteiskunnassa ja politiikassa ylipäätään. Erityisesti Itä-Roomassa kannattajaryhmillä oli erityinen maine mellakoiden ja levottomuuksien nostattajina ja aiheuttajina. Vuonna 561 jaa. puhkesi jopa laajamittainen yön yli kestänyt mellakka, kun ’vihreät’ hyökkäsivät ’sinisten’ katsomoon Konstantinopolin hippodromilla. Keisari Justinianus Suuri käski tukahduttaa rettelöinnin, mutta stadionin vartijat eivät saaneet tapahtumia haltuunsa ja levottomuudet levisivät ympäröivään kaupunkiin.
Katsomo oli helppo ja turvallinen tapa olla osa vahvaa ja vaikutusvaltaista yhteisöä. Yhteisöön kuulumista myös ilmaistiin tunnustamalla väriä eli kantamalla kannattamansa joukkueen tai yhteisön värejä päällään. Ja näinhän stadionien päädyissä tapahtuu edelleen. Seuraväreihin verhoutuneet kannattajapäädyt mittelevät turvallisesti mutta vaarallisen tuntuisesti katsomokoreografioillaan, bannereillaan ja lauluillaan kulttuurisen koodistonsa mukaisesti. Katsomo on itsessään näyttämö, jossa kannattajat ovat tekijöitä ja rakentavat yhdessä stadionin hurmostilaa. Toki päädyissä on myös oma, vaikkapa huliganismiksi kutsuttu alakulttuurinsa, jossa mittelöinti purkautuu myös väkivaltana.
Nykystadionien rakentaminen onkin tasapainottelua niin tavallisten katsojien ja kannattajien tarpeiden kuin toisaalta huliganismin ja häiriökäyttäytymisen rajoittamisen välillä. Tarpeiden välillä tasapainottelu on haastavaa, sillä kannattajat ovat tarkkoja ympäristönsä autenttisuudesta ja suhtautuvat halveksuen liian kaupalliseen, kliiniseen tai rajoittavaan rakentamiseen. Stadioniin suhtaudutaan kiintymyksellä, stadion on oma, se on pyhättö.
Kirkollisiin rakennuksiin stadion onkin verrattavissa. Noin 1500 vuoden ajan kirkot olivat kaupunkiensa massiivisimpia rakennuksia, mutta sekä antiikissa että nykykaupungissa stadionit ovat kaupunkien suurimpia maamerkkejä ja vetävät puoleensa suurimmat massat. Ja kuten välissä kirkot, ovat stadionit nykyrakennustekniikan uusimpien innovaatioiden esittelykenttiä. Erityisesti hulppeat kattorakennelmat ovat nykystadioneille tyypillisiä. Toki varsinkin nykystadionien valtavia vaatimuksia on vaikeaa sovittaa kovinkaan harmoniseksi kokonaisuudeksi, minkä seurauksena stadionit ovat usein varsin tarvelähtöistä arkkitehtuuria. 1900-luvulla se johti koruttomuuteen, nyttemmin monimutkaisuuteen, lasisuuteen ja teräksisyyteen. Antiikin stadionit taas olivat aikansa rakentamisen malliesimerkkejä myös julkisivuiltaan. Ja vaikka niiden käyttötarkoitus jäi myöhemmin unholaan, tutkittiin stadioneita ja niiden julkisivuja edelleen edustavuutensa vuoksi tarkalla silmällä.
Stadionilla voidaan nähdä sakraaleja ulottuvuuksia paitsi rakennuksen luonteen, myös siihen liitetyn käyttäytymisen vuoksi. Stadion koetaan yhteisönsä pyhänä paikkana, ja erityisesti globalisoituneessa nykymaailmassa stadioneille voidaan tehdä pyhiinvaelluksiksi kutsuttuja matkoja pitkienkin taivalten takaa. Varsinkin stadioneilla, joilla on takanaan historiaa ja esimerkiksi tärkeiden otteluiden isännöintejä, on myyttinen maine kannattajien keskuudessa. Italiassa esimerkiksi Rooman Stadio Olimpico ja Milanon San Siro ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja ja tunnistettavia symboleita.
Kirkollisten toimitusten tavoin stadiontapahtumat kokoavat viikonloppuisin ihmiset toteuttamaan määrättyä ohjelmaa. Stadionkokemuksesta rakennetaan koko päivää määrittävä rituaali, tietyt asiat tehdään tiettyihin aikoihin tietyssä järjestyksessä. Myös stadionilla toimitaan osallistujille tutun liturgisen kaavan mukaan. Alkuun kuunnellaan seurahymni tai kansallislaulu, sitten odotetaan kannattajapäädyn toteuttavan koreografiansa. Tiedossa on, milloin voi itse huutaa tai milloin voi olettaa ratkaisujen tapahtuvan. Stadionin seinät rajaavat arkielämästä ennustettavuudellaan erottuvan maailmansa muusta kaupungista.
Stadion toimii kaupungin hurmostilana, karnevaalina, kirkkona ja venttiilinä. Katsomossa eivät päde muun yhteiskunnan lait, ja kuka vain voi tehdä lähes mitä vain. Katsomo ei ole vain penkkirivejä vaan osallistuvien yksilöiden näyttämö, jossa ollaan osa suurempaa kokonaisuutta. Katsomossa tunnustetaan värejä ja puolustetaan omia, yleensä huutaen, hulluimmat myös nyrkein. Stadion kerää massiivisten seiniensä sisään niin suosiota kalastelevat poliitikot kuin työviikon jälkeen viihdykettä kaipaavat työläiset. Stadion toimii kaupungin ja valtakunnan symbolina mutta voi myös horjuttaa niiden rauhaa ja yhtenäisyyttä. Ja jossain taustalla myös urheillaan. Näin on ollut, ja näin on nyt.
Kirjoittaja osallistui Suomen Rooman-instituutin Grand Tour -arkkitehtikurssille 2019-20. Tämä kirjoitus on lyhennelmä hänen esseestään kurssin julkaisussa, joka ilmestyy alkuvuodesta 2021.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 