Riikka Ala-Risku
Instituutin amanuenssi, italian kielen ja italialaisen kirjallisuuden tutkija
1. Mikä ihmeen Dantedì?
Vuonna 2021 tulee kuluneeksi 700 vuotta firenzeläisrunoilija Dante Alighierin (1265–1321) kuolemasta. Juhlavuoden kunniaksi italian kirjakielen isää juhlistetaan ympäri maailmaa kuvataiteen, kirjallisuuden, musiikin, elokuvan ja esittävien taiteiden alalla otsikolla ”Dante 700 nel mondo”. Tapahtumat on koottu Italian ulkoministeriön uunituoreeseen Italiana-portaaliin. Jo viime vuonna lanseerattiin Danten päiväksi nimetty Dantedì-tapahtuma, jota vietetään tänään eli 25.3. – päivänä, jolloin runoilijan on vuonna 1300 tulkittu aloittaneen matkansa tuonpuoleiseen, jota hän kuvaa pääteoksessaan Jumalaisessa näytelmässä (Divina commedia, jatkossa vain Commedia). Hetki on siis sakeanaan Commediallekin tyypillistä lukumystiikkaa, ja se kutsuu tekemään yhteenvetoa Danten nykykuulumisista Suomessa.
2. Jumalaista näytelmää suomeksi
Kattavin esitys Danten ja erityisesti Commedian vastaanoton vaiheista Suomessa on Johanna Mälkin tutkimus Mitä etevin runoteos: Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän vastaanotto suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa 1851–2000 (SKS, 2009). Tutkimustulokset kiteytyvät kysymykseen: “Onko välttämätöntä että Dante meillä iän kaiken, kiitettynä mutta tuntemattomana, seisoo marginaalissa?” (s. 19). Toki Commedian asema eräänä maailmankirjallisuuden suurteoksista on Suomessakin kiistaton, onhan se samaan aikaan yliluonnollisen todellisuuden summa, allegorinen opetusrunoelma, vertaansa vailla oleva matkakertomus, aikalaiskuva keskiajan kulttuurista ja “ihmisyyden ikuinen kirja” (Mikko V. Erich). Runoelma on kuitenkin tunnettu vaikeaselkoisuudestaan, ja Mälkki osoittaakin suomeksi Danten teosta lukeneilla olevan parhaimmillaankin vain hämärä ja vahvasti kääntäjien välittämä käsitys teoksen sisällöstä ja tekstin merkityksestä.
Teos on suomennettu kokonaisuudessaan kahdesti, molemmilla kerroilla 11-tavuiseen runomittaan mutta riimeittä. Eino Leinon vuosina 1912–1914 laatima käännös (WSOY) on virtuoosimainen runotaidon näyte, jossa on vähintään yhtä paljon Leinoa kuin Dantea. Leinon tulkinta on aikansa lapsi, ja se on määrittänyt liiaksikin koko myöhempää Dante-reseptiota Suomessa. Tässä blogissakin on kerrottu, miten Leino ryhtyi kolossaaliseen käännösprojektiin vain välttävällä italian kielen taidolla ja Roomassa vietetty aika tulikin eittämättä tarpeeseen käännöstyössä. Leinon jälkeen urakkaan tarttuneen Elina Vaaran tavoitteena oli nykyaikaistaa ja yksinkertaistaa teoksen kieltä, mutta vuonna 1963 julkaistun (WSOY) suomennoksen tavoite toteutuu silti vain osin ja sen kohtalona oli joutua ankarasti verratuksi Leinon käännökseen. Myös Vaara vietti pitkiä aikoja Roomassa, mutta oli käännöstyöhön ryhtyessään jo hankkinut kannuksensa suomentamalla Italian kirjallisuuden klassikoita (ks. kirjoitus tässä blogissa).
Kuten Tyyni Tuulio muistuttaa Vaaran suomennoksen esipuheessa, Danten universaali pääteos kuuluu kaikille ajoille ja kansoille, mutta jokaisen sukupolven tehtävänä on muodostaa siitä oma tulkintansa. Kun Vaaran käännöksestä on jo kulunut lähes 60 vuotta, on aika enemmän kuin kypsä uudelle suomennokselle. Olennaista ei tietenkään ole kritisoida urotyön tehneitä aikaisempia suomentajia vaan tiedostaa Dante-tulkintojen subjektiivisuus ja ennen kaikkea tarve saada suomalaiselle nykylukijalle Commediasta selkokielinen suomennos riittävillä selityksillä, jotka perustuisivat ajantasaisimpaan Dante-tutkimukseen. Sellaisen puute vaikuttaa olennaisesti klassikkoteosten vastaanottoon, vaikka korkealaatuisia runokäännöksiä olisikin olemassa.
Aikaisempien suomennosten suurin ongelma ei nimittäin lopulta ole läpitunkematon tai vanhahtava kieliasu, vaan riittämättömät kommentaarit. Jos äidinkielisillä italialaislukijoilla on 700 vuoden ajan ollut vakiintuneena käytäntönä lukea alkuteosta täydellisillä, runon alaviitteissä esitetyillä selityksillä, miten suomalaisen nykylukijan voi olettaa ilman niitä pääsevän lähellekään ajassa ja paikassa etäisen runoteoksen maailmaa? Jo heti Dantea seuraavassa sukupolvessa hänen maanmiehensä Giovanni Boccaccio kunnostautui oman kirjallisen tuotantonsa ohella selittämällä Commediaa julkisissa lukutilaisuuksissa. Vasta Boccaccio lisäsi teoksen alkukielisen nimeen määreen divina, ”jumalainen”, jolla se nykyään kaikkialla tunnetaan. Commedia taas ei viittaa niinkään näytelmään, vaan yhteiskunnan moraalista ja poliittista rappiota kritisoivaan satiiriin. Dante itse kuitenkin kutsui teostaan ”pyhäksi runoelmaksi” (sacro poema).
Leino kyllä kaavaili käännökseensä laajaa selitysosaa mutta riitaantui sen laatimisesta kustantajan kanssa. Korjausliikkeenä Oiva Wendelin laati erillisen selityskirjasen, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1924 (WSOY). Vaaran suomennokseen laati sinällään pätevän kommentaarin italianisti Tyyni Tuulio, mutta koska Leino hallitsee uusintapainoksia, suomenkieliselle nykylukijalle on lähes yksinomaan tarjolla vanha ja suppea Leino–Wendelin-apparaatti (verkossa saatavilla myös Project Gutenberg -editiossa). Jopa runon rinnalla juoksevat säenumerot puuttuvat teoksen suomalaisista painoksista.
Commedian runosuomennokset eivät kuitenkaan ole ainoa mahdollinen tapa viettää Danten juhlapäivää. Vaihtoehtoinen listani pitää sisällään äänikirjan, sarjakuvaa ja latinankielistä Dantea.
3. Commedian valitut palat äänikirjana
Danten juhlavuoden kunniaksi Italian ulkoministeriö kutsui 32 Italian kulttuuri-instituuttia ympäri maailman toteuttamaan monikielistä ja maksutonta äänikirjaa Dalla selva oscura al Paradiso – From the dark wood to Paradise. Reilun tunnin pituinen äänikirja on ilahduttavasti saatavilla myös suomeksi! Teoksen eri kieliversiot ovat kuunneltavissa myös Spotifyssa ja muissa yleisimmissä podcast-palveluissa.
Dalla selva oscura al Paradiso – From the dark wood to Paradise sisältää valikoituja katkelmia Commedian kolmesta osasta sekä niitä kehystäviä proosajaksoja. Antologian valituista paloista on vastuussa Alberto Casadei, ja kommentit on laatinut Claudia Sebastiana Nobili, nimekkäitä Dante-tutkijoita molemmat. Suomenkielisessä versiossa runokatkelmista käytetään Vaaran vuoden 1963 käännöstä, proosajaksot taas on suomentanut kulttuurivastaava ja italianisti Jemima Koukkunen Italian kulttuuri-instituutista. Valitettavasti äänikirjan tiedoissa kääntäjien nimiä ei ole ilmoitettu systemaattisesti. Vaaran runosuomennoksen valinta äänikirjan pohjaksi on kiitettävä ja selitysosioiden kera teos tarjoaa toimivan tiivistelmän Danten pääteoksesta.
Helvetistä on valittu mukaan yhdeksän katkelmaa, joista monet ovat teoksen ehdottomasti kuuluisimpia episodeja, kuten Dantea syvästi liikuttava kohtaaminen rakkauden syntisten Francescan ja Paolon kanssa (If V), liekkinä palavan Odysseuksen kertomus viimeisestä matkastaan (If XXVI) ja järkyttävä kuvaus pisalaisen kreivi Ugolinon ja poikiensa nälkäkuolemasta vankityrmässä (If XXXIII). Kiirastulesta on vastaavasti mukana kuusi katkelmaa, mm. ylpeyden syntiä sovittavan gubbiolaisen taitelija Oderisin pohdinnat maallisen maineen katoavaisuudesta (Pg XI) ja Danten jälleennäkeminen rakastettunsa Beatricen kanssa, joka ottaa Vergiliuksen paikan runoilijan oppaana (Pg XXX). Paratiisista on vielä kolme katkelmaa, ml. teoksen päättävät säkeet, joissa Dante vihdoin pitkän matkansa jälkeen näkee Jumalan Pyhän Kolminaisuuden (Pd XXXIII):
Pyhän Kolminaisuuden näkeminen mykistää Danten: Jumalaa ei voi kuvata sanoin. Runoilija tuntee itsensä puhekyvyttömäksi lapseksi, sillä kuva, johon hän katseensa kohdistaa muuttuu jatkuvasti sitä mukaa, kun näkö kasvaa ja kuva tarkentuu. Ensin Dante näkee kolme vyöhykettä, jotka ovat keskenään samankokoisia, mutta erivärisiä, ja jotka näyttävät heijastuvan toinen toisistaan. Yksi niistä, Pyhä Henki, näyttää huokuvan tulta ympärilleen. Sitten Dante näkee Poikaa esittävän vyöhykkeen sisällä ihmishahmon. Yrittäessään ymmärtää, kuinka ihmismuoto piirtyy täydellisesti kehään, hän tuntee itsensä matemaatikoksi, joka epätoivoisesti pyrkii neliöimään ympyrää. Salaman välähtäessä Dante käsittää Jumalan yhtä aikaa yhden ja kolminaisen luonnon, mutta samassa näky huipentuu ja katoaa.(Kohdasta 62:22, suom. J. Koukkunen) Puheeni vajaaksi nyt käy, vain muistin rajojen vuoksi; soperran kuin lapsi, kun kieltä vielä äidinmaito kastaa. […] Ah ihmiskielen riittämättömyyttä edessä aatteeni! ja sekin suuren näkyni rinnalla on kuin ei mitään! […] Näyn korkean jo mahti haipui, mutta kaipuuni, tahtoni nyt lailla rattaan tasaisen liikkui, niin kuin tahtoi Rakkaus Se, josta liikkuu aurinko ja tähdet. (Pd XXXIII, 106-108, 121-123, 142-145; suom. E. Vaara)
Kun runoilijakin on sanaton, selväsanainen kuvaus on kuuntelijalle suuri apu.
4. Mikki Hiiri Danten Helvetissä
Myös Eino Leinon suomennos on päässyt uusiokäyttöön tällä vuosituhannella. Siihen perustuu vähälle huomiolle jäänyt mutta genressään nerokas Mikki Hiiren Inferno, suomennos L’inferno di Topolino -sarjakuvasta. Alkuperäinen Guido Martinan käsikirjoittama ja Angelo Bioletton piirtämä tarina julkaistiin Topolino-lehdessä jo vuonna 1949, ja siitä on sittemmin tullut suunnannäyttäjä suositussa maailmankirjallisuuden merkkiteoksia parodioivassa Disney-sarjassa. Ville Keynäksen ja Anu Partasen suomennos on julkaistu vuonna 2013 Ankalliskirjallisuuden klassikot –sarjan kolmannessa osassa (Sanoma Magazines Finland, 2013).
Alkuperäinen Topolino-Dante on klassikko itsessään, ja siitä onkin otettu säännöllisesti uusintapainoksia Italiassa. Muunkielisiä käännöksiä siitä on kuitenkin saatu toden teolla vasta 2000-luvulla. Eikä ihme, sillä Martinan käsikirjoitus vilisee Commedian säkeitä, osin suorina lainauksina, osin muunnelmina, mutta myös Danten tyyliä mukailevina käsikirjoittajan luomuksina. Vaikka kääntäjä voi tehtävässään hakea inspiraatiota Commedian olemassa olevista käännöksistä, hiiriversion alkuteksti on tiheä intertekstuaalinen viidakko, joka rönsyää Commedian rajojen yli. Esimerkiksi käy tarinan ensimmäinen ruutu (s. 172), jossa Mikki-Dante lausuu Helvetin päätössanat ja Hessu-Vergilius taas vastaa osin latinaksi Aeneis-eepoksen alkusäkeellä.
Mikin repliikkiin Keynäs ja Partanen ovat lainanneet suoraan Leinoa, mutta Hessun vastauksessa ei voi kuin päätyä toiseen ratkaisuun. Suomalaisen lukijan ei tietenkään voi olettaa italialainen tavoin tuntevan viittausta, joka sitä paitsi olisi tässä suomeksi järjetön. Alkuteoksessa kyseisen ruudun komiikka nimittäin perustuu leikittelyyn latinan cano ”laulan” ja italian cani ”koirat” välillä.
Mutta jos jotain menetetäänkin, suomentajat onnistuvat vastapainoksi nostamaan käännöksen komiikkakertoimia toisaalla muuntelemalla Leinon säkeitä. Näin Helvetin portin kyltti ”Lasciate ogni speranza, voi ch’entrate” (If III, 9) kääntyy Leinon version “Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” sijasta narikkaohjeistukseksi ”Ken tästä käy, saa palttoonsa heittää!” (s. 178). Mikki Hiiren Inferno ei siis parodioi onnistuneesti vain Dantea, vaan myös Leinoa. Kun kehyskertomus on vielä kirjoitettu sekä runomittaan että riimein, on helppo yhtyä S. Santikon ylistävään arvioon suomennoksesta.
5. Latinankielinen Dante saapuu Suomeen
Commedian hallitessa Dante-estradia ovat muut hänen teoksensa, opere minori, jääneet vähemmälle huomiolle myös Suomessa. Kansankielisistä teoksista vain Uusi elämä suomennettiin jo vuonna 1920 (WSOY). Vita Nova on runoja ja proosaa yhdistelevä rakkaudentunnustus Beatricelle, ja sen käännöksen laati Tyyni Haapanen-Tallgren, tuolloin nuori dantisti, joka myöhemmin laati johdannon ja kommentaarin Vaaran Commedia-suomennokseen (sukunimellä Tuulio). Sen sijaan Danten latinankielistä tuotantoa ei ollut aikaisemmin suomennettu lainkaan, mutta meneillään oleva juhlavuosi toi tähän iloisen ja odotetun muutoksen!
Kirjallisuudentutkija Päivi Mehtonen ja latinisti Jaana Vaahtera ovat nimittäin suomentaneet todellisena kulttuuritekona Danten kesken jääneen tutkielman Kansankielestä (Faros, 2021). Kuten johdannossa osuvasti todetaan, De vulgari eloquentia on maanpaossa vaeltaneen poliittisen pakolaisen ”pieni mutta painava kirja”. Teos tutkii kiel(t)en syntyä, olemusta, leviämistä ja käyttöä Euroopassa. Se on myös ensimmäinen tieteellinen tutkimus italian kielestä ja omintakeinen oppikirja säkeiden laadinnasta. Samalla se on kirjallisuuskritiikkiä, joka ruotii hyvää (Dante itse) ja huonoa (melkein kaikki muut aikalaislyyrikot).
Kaksikielinen editio tarjoaa lukijalle latinankielisen alkutekstin lisäksi laajan johdannon ja selitysosan. Teos on itsessään kiinnostava niin kielistä ja kirjallisuudesta kuin ylipäätään keskiajan ajattelusta tai Italian historiasta kiinnostuneille lukijoille. Kuitenkin juuri huolella tehdyn kommentaarin ansiosta suomennoksella on paljon annettavaa suomalaiselle Dante-tutkimukselle laajemminkin. Se avaa Danten poliittista taustaa ja täydentää kuvaa hänen kirjailijuudestaan. Kansankielestä pitää sisällään monia teemoja, joita Dante käsittelee uudelleen myös Commediassa, ja näitä viitteitä on kiitettävästi sisällytetty käännöksen selityksiin.
Danten tutkielman herkullisimpia kohtia ovat ”Ookko nää Oulusta, pelekkääkö nää polliisia” -tyyppiset murrestereotypiat, joita hän luettelee raivatessaan Italian kielellisistä ryteikköä ja joiden perusteella hän teilaa kansankielen toisensa jälkeen runouden kieleksi sopimattomana. Ensimmäisenä joutuu syyniin Rooman murre, jonka kuvaamiseen Dante jopa kehittää aivan uuden latinankielisen termin, tristiloquium:
Kun kerran roomalaiset ajattelevat, että heidät pitää asettaa kaikkien muiden edelle, he saavat ansaitusti etusijan tässä raivaamisessa tai puhdistuksessa. Totean siis, että heistä ei tule laisinkaan piitata kansankielistä kaunopuheisuutta käsitellessä. Roomalaisten kansankieli, tai ennemminkin surkea puheenparsi [tristiloquium], on kaikista Italian kielistä rumin. Eikä tässä ole mitään ihmeellistä, he kun näyttävät haiskahtavan enemmän kuin kukaan muu, mitä tulee tapojen ja olemuksen rumuuteen. Hehän sanovat: Messure, quinto dici? (Mitä sanot, herra?) (Luku 1,11,2, s. 93, suom. P. Mehtonen ja J. Vaahtera)
Kuten kommentaarista selviää, kyseisessä esimerkissä Danten korvaan luultavasti särähti ylempiarvoisen puhekumppanin turhan tuttavallinen sinuttelu, mutta ennen kaikkea tylyn tuomion taustalla olivat kielen estetiikkaa enemmän poliittiset ja henkilökohtaiset syyt. Roomaa kritisoidessaan Dante vastustaakin yleisesti turmeltunutta paavinvaltaa ja piikittelee erityisesti paavi Bonifatius VIII:tta, joka saattoi olla syypäänä Danten karkottamiseen Firenzestä. Commediassa Dante korottaa panoksia ja pitää Paratiisissa Pyhän Pietarin suulla todellisen nuhdesaarnan, jossa hän sättii oman aikansa syntisiä paaveja Rooman moraalisesta alennustilasta. On heidän syynsä, että kaupungista oli tullut veren ja löyhkän viemäri (Pd XXVII, 22-27).
6. Dante Roomassa
Maininta pahasta hajusta ei todennäköisesti ole vain symbolinen, sillä Dantella voidaan ajatella olleen ensi käden tietoa rappeutuneen Rooman olemattomasta jätehuollosta. Hänen tiedetään vierailleen kaupungissa inhokkipaavinsa puheilla firenzeläisen lähetystön kanssa syksyllä 1301, mutta hän on saattanut käydä Roomassa jo vuonna 1300, pyhiinvaelluksella kaikkien aikojen ensimmäisenä riemuvuonna. Commedia nimittäin sisältää yksityiskohtaisen kuvauksen kirkollisen megatapahtuman väenpaljoudesta, johon Helvetissä vaeltavien syntisten virta vertautuu (ja joka ikävästi muistuttaa korona-ajan jonojärjestelyjä, joskaan ei turvavälejä):
Pohjalla syntiset nuo alastomat tulivat toista puolta vastahamme, taas toista myötämme, mut nopeammin: kuin roomalaiset Riemuvuonna sillan jakoivat kansan vuoksi kahteen osaan, niin että toista puolta toiset kulki päin linnaa Angelon – ne, joilla matka vei kirkkoon Pyhän Pietarin – ja toiset sivua toista vuorta kohden kävi. (If XVIII, 25-33, suom. E. Leino) Pohjalla syntisraukat alastomat kävivät toista puolta vastaan, toista myötämme, pitemmin vain askelvälein: kuin roomalaiset väentulvan vuoksi niin sillan kulkemisen riemuvuonna jakoivat, että pitkin toista puolta kävivät kaikki otsa kohti linnaa, samoten kirkkoon Pyhän Pietarin, kun taas puolta toista käytiin kohti vuorta. (If XVIII, 25-33, suom. E. Vaara)
Instituutistamme katsottuna on kiinnostavaa, että sekä Oiva Wendelin Leinon käännöksen kommenteissa että Tyyni Tuulio Vaaran version selityksissä toteavat mainitun vuoren olevan Ianiculum/Gianicolo. Näin siis siitäkin huolimatta, että Dante kuvailee tämän vuoren olevan Castel Sant’Angelon sillalta katsottuna vastapäisessä suunnassa suhteessa Pietarinkirkkoon eli Tiber-joen vastarannalla, toisin kuin Gianicolo ja instituuttimme. Italialaisten nykykommentaattorien (esim. Anna Maria Chiavacci Leonardi ja Giorgio Inglese) mukaan kyseessä onkin lähellä Castel Sant’Angelon vastarantaa sijaitseva kukkula, joka tunnettiin nimellä Monte Giordano. Nyky-Rooman topografiassa nyppylä on huomaamaton, mutta tiennimi Via di Monte Giordano muistuttaa siitä matkalla Piazza Navonalle.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 