Eeva-Maria Viitanen Säätiön Institutum Romanum Finlandiae asiamies Wihuristi 1998-1999
Maaliskuun 3. päivänä 1988 saavuin ensimmäisen kerran Roomaan antiikintutkimuksen johdantokurssille osallistuakseni. Silloin tein matkan junalla Euroopan halki ja yöjuna saapui Roma Tiburtinan asemalle aamuyöllä. Onnistuin seikkailemaan ensin Monteverdeen ja sitten vielä Villa Lanten eteen, jossa odottelin kohteliaasti (ja pelokkaasti) noin klo 7 saakka ennen kuin soitin ovikelloa (auringonnousu Rooman yllä oli hieno). Kului hetkinen ja sitten Villa Lanten pääovi avautui: siellä seisoi vaaleansinisessä kangaspyjamassaan Timo Sironen, lukukauden 1987–1988 Wihurin stipendiaatti ja ensimmäinen henkilö, jonka olen koskaan tavannut Suomen Rooman-instituutissa. Joitain hetkiä elämässään ei vain koskaan unohda.
Villa Lanten puutarhassa ja Gianicolon rinteessä iloisesti mekastavista papukaijoista on tullut Lanten asukkaiden suosikkilintuja. Rakennuksen ympärillä alituisesti lentelevät sinivihreänhohtoiset pitkäpyrstöiset linnut ovat olennainen osa Lanten äänimaisemaa. Näillä sosiaalisilla mekastajilla on myös mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia kytköksiä aina antiikin aikoihin saakka.
Lanten säihkyvän vihreä papukaija on nimeltään kauluskaija (Psittacula krameri). Vanhan koiraslinnun tuntee punaisesta kauluksesta. Naarailla ja nuorilla linnuilla kaulusta ei ole (Kuva 1). Alunperin laji on kotoisin Intiasta ja Kauko-Idästä. Idän kauppareittien kautta papukaija kulkeutui jo antiikin aikana Kreikkaan. Emme tiedä milloin tämä tapahtui, mutta arvatenkin hyvin varhain sillä jo Aristoteles kirjoittaa niistä teoksissaan. Varsinkin varakkaat ihmiset pitivät papukaijoja lemmikkieläiminä. Papukaijat kun olivat helppohoitoisia ja pitkäikäisiä. Myös Rooman imperiumin aikana papukaijat olivat yleisiä ja suosittuja lemmikkejä. Kauluskaija oli vanhalta nimeltään aleksanterinkaija. Aleksanteri Suuren kerrottiin olleen hyvin ihastunut tähän lajiin – siitä nimi.
Kirsi Salonen Historian, kulttuurin ja taiteidentutkimuksen laitos, Turun yliopisto.
Villa Lante on kohtauspaikka, jossa suomalaiset tieteen ja kulttuurin edustajat saattavat törmätä toisiinsa sekä muualta Roomaan tulleisiin hengenheimolaisiinsa. Lanten käytävillä, keittiössä, kirjastossa, parlatoriossa ja terassilla voi vaihtaa kuulumisia vanhojen tuttujen kanssa tai tutustua aivan uusiin kiinnostaviin lantelaisiin. Mutta Lantessa ja Roomassa ei törmää ainoastaan nykyihmisiin ja kollegoihin, vaan siellä vieraillessa saattaa tutustua tutkimuksen merkeissä myös menneiden aikojen hahmoihin: kaksikasvoiseen Janus-jumalaan tai vaikkapa Baldassare Turiniin, kuten minulle kävi lokakuisella Rooman-vierailullani.
Joulukuu on jo pitkällä yli puolivälin, mutta viime viikkoina me toimiston väki olemme useaan otteeseen syöneet lounasta Villa Lanten terassilla. Suomalaiseen talveen tottuneesta ajatus joulusta tuntuu vielä kaukaiselta, kun lämpömittari nousee viiteentoista asteeseen ja ympärillä näkyy vihreää nurmikkoa ja palmuja. Lähestyvästä juhlasta kertovat kuitenkin lukuisat joulukoristeet ja värivalot ikkunoissa, parvekkeilla, kaduilla ja pihoilla. Tänä talvena muodissa tuntuvat olevan vilkkuvat värivalot, sekä erilaiset puhallettavat joulupukit ja lumipallot. Suomesta tuttua naapurien välistä kilpavarustelua näkyy vähemmän, ja roomalainen tyyli on hillitty, jos ei koristeiden laadussa, niin ainakin niiden määrässä.
Lämmin syystuuli puhaltaa Gianicololla, ja se tarkoittaa instituutissa taas uutta toiminnantäyteistä lukuvuotta. Johdantokurssi alkaa 8. syyskuuta, ja seitsemän eri suomalaisyliopistoista valittua opiskelijaa asettuvat taloksi kuukaudeksi. Luvassa on tutustumista Rooman ja lähialueiden arkeologisiin ja historiallisiin kohteisiin ja menneisyydentutkimuksen menetelmiin instituutin johtaja Tuomas Heikkilän, lehtori Ria Bergin ja intendentti Simo Örmän johdolla. Syyskuussa on haussa myös ensi kevään pitkä kurssi, eli Antiikin- ja keskiajantutkimuksen kurssi, jolle valitaan ensi sijassa instituutin painopistealojen eli historiatieteiden, klassillisten kielten, arkeologian ja taiteiden tutkimuksen opiskelijoita. Haussa on myös Villa Lanten arkkitehtistipendi vuodelle 2015 ja myöhemmin syksyllä tulee hakuun Wihurin rahaston stipendi väitöskirjatutkimukseen lukuvuodelle 2015-2016. Tarkempaa tietoa hauista ja hakuilmoitukset löytyvät instituutin kotisivuilta ja Facebook-sivuilta.
Laura Aho Jatko-opiskelija, klassillinen filologia, HY
Villa Lante oli jo 1800-luvulla kummitustalon maineessa, kertoo intendentti Örmä. Yleisen käsityksen mukaan huvilassa majailee ainakin kolme kummitusta: Lante-sukuinen kummitus, ns. valkoinen nainen ja kenraali Helbig. Eniten havaintoja kummituksista on ns. appartementojen käytävältä sekä villan alakerroksista. Moniin vanhempiin tarinoihin liittyy myös Villa Lanten sisäkkö Gavina Bitti, joka tuli taloon jo 1940-luvulla. Gavina ihaili suuresti silloista Villa Lanten omistajaa kenraali Demetrio Helbigiä. Paavo Castrén kertoo, että sardinialainen Gavina oli hyvin uskonnolinen ja taipuvainen taikauskoon ja tuli usein parlatorioon kertoilemaan omista kokemuksistaan. Gavina myös kertoi nähneensä loggiassa edesmenneen kenraali Demetrio Helbigin haamun, minkä jälkeen hän meni messuun ja vei kenraalin haudalle kukkia.
Niin se lopulta meni nopeasti. Tieteellinen kurssi 2014 alkoi yhtä lämpimissä merkeissä kuin se päättyikin Rooman valmistautuessa kesään. Yksi kurssilainen lähti reilaamaan, toinen jatkamaan kesken jäänyttä gradua. Jollakin oli jo mielessä tulevat opinnot. Kurssin jälkeisen elämän suunnittelu vaikutti vapun jälkeen jokseenkin surrealistiselta.
On kuitenkin hyvä luoda katsaus siihen, mitä itse asiassa viimeisinä kolmena kuukautena on tapahtunut. Yhtäältä vaikutti sille, että pitkälle kurssille tullaan varsin erilaisista lähtökohdista. Oli vielä aktiivisesti opiskelevia ja jo kokeneita konkarimaistereita. Toisaalta kurssin polttopisteessä oleva ajan hallinta antiikista uudelle ajalle vaikutti olevan miltei kaikille jokseenkin uusi tuttavuus. Tulevaan haasteeseen tartuttiin innoissaan kuin ratsumies sotahevosen suitsiin.
Kurssilaiset Villa d’Esten puutarhassa. Vasemmalta: Niko Nyqvist, Erik Henriksson, Markus Lähteenmäki, Uula Neitola, Mira Harjunpää, Iina Julkunen, Urpo Kantola
Arno Borstin jalanjäljissä silmät tottuivat hiljalleen erottamaan museoista ja arkeologisista kohteista merkkejä uudesta ystävästämme, viittauksia menneisyyden ihmisten loputtomasta pyrkimyksestä hallita aikaa. Kolmen kuukauden aikana vaihe jäi mukavasti päälle. Vielä tälläkin hetkellä vilkaistessani kalenteria kahvilan pöydällä muistuvat mieleeni tuon pyrkimyksen perusluonteet: yhteistoiminnan suunnittelu, dateeraukset, halu saada aikaan jotain pysyvää. Antiumin kalenteri Palazzo Massimossa. Fastit Capitoliumin museon seinillä.
Ajan hallinnalla on monet kasvot. Antiikin auktorien tarkat selonteot juhlapäivistä. Syntymäpäivät ja kuoleman syntymäpäivät. Vuodenvaihteen hidas kulku keväästä talveen halki eurooppalaisen kronologian. Hautapiirtokirjoitusten hidas muuntuminen pakanallisista kristillisiksi. Munkkien rukouksen sävyttämä arki luostarissa. Ajan ja hetkien kuvaaminen personifikaatioiden kautta. Yritykset ikuistaa aika arkkitehtuuriin. Kaikkialla henkii vire saada ajan hammas hallituksi. Ikuistetuksi.
Rian ja Tuomaksen kanssa tutustumassa San Lorenzon alaisiin kaivauksiin Olof Brandtin johdolla.
Ajanhallinnalla oli suuri merkitys myös kurssin arkisissa askareissa Villa Lantessa ja matkoilla. Ehdinkö lounaan ääreen Monteverdeen vai olisiko tyytyminen itse valmistettuun ateriaan? Kuinka tiivistän suuret ja abstraktit asiat Pecha kuchan 20 sekunnin armon aikaan? Taistelisinko tutkielman alati raksuttavan deadlinen lähestymistä vastaan aamulla vai illalla? Lähdenkö ohjelmavapaana päivänä museoon vai keskitynkö kirjoittamiseen? Summa summarum: yöaika ja työaika sekoittuivat usein suloisesti keskenään.
Jos eivät Sisilian ympäriajon helteet, Campanian agriturismon ruuat tai Aurelianuksen muurikierros vielä tyydyttäneet kasvavaa reissumiehen ja -naisen vaistoa, tarjosivat hyvät kulkuyhteydet matkailua myös omasta takaa. Tutuksi tulivat ainakin Firenze, Perugia ja Eur. Hetken aikaa olin hieman huolissani myös perinteisen opiskelijavapun kohtalosta Gianicolon laella, mutta instituutin nelipäiväiset 60-vuotisjuhlat häivyttivät tuon huolen niin pituudessaan kuin sisällössään. Harvoinpa pääsee vastaavassa seurassa istuskelemaan San Caliston terassille. Vappupiknikillä meitä valokuvattiin merimiehinä.
Analyysia ja tulkintoja Palestrinan arkeologisen museon ”Niilin mosaiikkien” edessä Palazzo Colonna-Barberinissa.
Kuten jo todettua viisasten suusta, tuttavuudet Villa Lanten keittiössä ja terassilla olivat kevään opettavaisin osuus – monipuolisen ja upean kurssiohjelman ohella. On rikkaus saada tovereikseen fiksuja ja ennakkoluulottomia ihmisiä, kolme kuukautta kun on pitkä aika pitää yhtä lähes vuorokauden ympäri. Opitut ja kuullut asiat jalostuvat myöhemmin osaksi itseä. Siksi voin todeta hyvillä mielin, että kurssista jäi mieleen paljon myös luentojen ja retkien ulkopuolelta.
Kevät on mielletty historiassa mielellään uuden aluksi. Tämäkin kevät avasi runsaasti uusia näkökulmia tulevaisuutta varten. Pitkällä tähtäimellä kurssin anti sulautuu osaksi opittua. Niiden päälle tiedonpesää on hyvä rakentaa. Lyhyellä tähtäimellä voisi miettiä vaikka pystyttävänsä aurinkokellon pellonreunaan – mikäli aikaa jää lomailulle.
Uula Neitola
Opiskelija
Suomen Rooman-Instituutin tieteellinen kurssi 2014
Instituutin toimistolla on ollut viime aikoina kuhinaa. Puolivuotisen harjoitteluni alku Villa Lantessa sattui osumaan instituutin 60-vuotis-juhlahumun alle. Saan kunnian olla mukana kokemassa ja näkemässä viikon kestävät juhlallisuudet niiden valmisteluista alkaen. Ahkerat kollegani ovat aloittaneet valmistelutyöt jo kuukausia sitten. Hoidettavien asioiden lista on pitkä, pienintäkään yksityiskohtaa unohtamatta.
Kevääseeni on kuulunut muitakin juhlanaiheita. Valmistuin pari viikkoa sitten kolmivuotisista yliopisto-opinnoistani täällä Roomassa. Vaatimattomana suomalaisena olin päättänyt juhlia hillitysti, enkä uskaltanut/halunnut kutsua paikalle ketään, enhän tiennyt edes lopullista päätöstä valmistumiseni suhteen. Suomessa kandidaatiksi valmistumista ei ole ollut tapana juhlia sen suuremmin. Italiassa asia on toisin, merkkipäiviä ei ohiteta juhlimatta ja vastahakoinen juhlakalu on outo ilmestys. Italialaiset vieraani olivat varmasti minua harmistuneempia siitä, etteivät suomalaiset sukulaiseni päässeet valmistumispäivänä paikalle. Onneksi heitä korvaamaan oli kutsuttu joukko yllätysvieraita. Vakavanoloinen olemukseni ei johtunut siitä, että sukulaiseni olivat suomessa, vaan oikeasti jännitin eniten sitä, miten esittelen lopputyöni italiaksi. Italialaiset juhlavieraani olivat varautuneet valmistumistilaisuuteen karkein, kukin, kuohuvin ja seppelein. Potrettivalokuvia ei tilaisuuden jälkeen säästelty. Valmistumistilaisuudessa otetut valokuvat todistavat, että yliopiston karu sisäpiha voi muuttua kuohuviinin ja kukkien koristamaksi juhlapaikaksi paremman puutteessa. Italialaisen juhlan makua saan maistaa jälleen toukokuun lopulla, kun minut on kutsuttu hopeahääjuhliin. Odotukset ovat jo korkealla.
Villa Lante nähtynä Aventino-kukkulalta
Suomessa juhlitaan usein hillityin menoin ja nyt en puhu siitä, mitä tapahtuu juhlien paremmalla (tai pahimmalla) puolella eli pikkutunneilla. Monet karkaavat ulkomaille vuosipäivänä ja pelkkä juhlien suunnittelu saa aikaan sydämentykytyksiä. Lahjoja ei haluta, koska tavaraa on muutenkin niin paljon. Rahaa on noloa pyytää. Myönnän, että minua olisi harmittanut, jos valmistumisjuhlani olisi mennyt omien suunnitelmieni mukaan, hiljaa ja hissukseen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun huomasin yliopiston aulassa riemukkaita kaksikymmenhenkisiä sukulaisporukoita, osasin arvostaa yllätysvieraitani. Suomalaiset juhlat ovat kuin suomalainen joulukuusi: aito ja koreilematon, parhaimmillaan vastakaadettuna. Italialainen joulukuusi, kuten italialaiset juhlat, eivät säästele krumeluurista, kimalteesta ja välkkyvistä valoista. Kuusen koristelu tehdään hyvissä ajoin joulukuun alussa ja koristeiden värimaailma ja tyyli päivitetään tasaisin väliajoin. Tekokuusi on aina yhtä valmis uuteen kauteen. Italialaiset juhlat eivät lopu vielä juhlapäivään. Juhlista muistoksi jää bomboniere, pieni makeisia sisältävä muistolahja, joka annetaan sukulaisille, ystäville ja naapureille, onhan tärkeää, että myös ne, jotka eivät osallistu juhlaan saavat osansa tärkeästä päivästä.
Juhlateltan pystytystalkoot instituutin pihalla
Uskaltakaamme siis juhlia komeasti instituutin 60-vuotista taivalta. Iloitkaamme Suomen vanhimmasta tiedeinstituutista ja sen hienoista saavutuksista–menneistä ja tulevista. Koristelkaamme juhlakuusi italialaiseen tyyliin. Aina, mutta etenkin nyt, on syytä juhliin!
Toivotus tulee myöhässä – mutta ei ole niin myöhästynyt kuin äkkiseltään luulisi, sillä aina Julius Caesarin kalenteriuudistukseen saakka antiikin Roomassa vuodenvaihdetta vietettiin maaliskuun alussa. Tuolloinen kalenteri oli tiukasti sidoksissa maatalouteen ja vuodenaikoihin, ja uuden vuoden oli luonnollista alkaa keväällä, kun luonto heräsi jälleen talven jälkeen henkiin.
Kevään tuloa on mahdoton olla huomaamatta Villa Lantessa. Rooma ei enää tuoksu talvelta, paahdetuilta kastanjoilta ja tuhansista kamiinoista aamuisin nousevalta savulta. Sen sijaan Gianicolon tienoot täyttävät kevään tuoksut: lukemattomien kukkien mesi ja uuden elämän riemu. Villa Lanten terasseilla kukkivat kameliat punaisina ja valkoisina, ja instituutin valtava, Päivi Setälän kunniaksi aikanaan istutettu mimosa pursuaa kultaisia kukkia. Silti kevät ei ole vielä voittanut kokonaan; kirkkaana päivänä Villa Lantesta käsin voi erottaa lumihuippuisten vuorten ketjun.
Suomen Rooman-instituutissa pettämätön kevään merkki on myös tieteellisen kurssin alkaminen. Eri yliopistoista saapuneet seitsemän nuorta ja nerokasta tutkijanalkua täyttävät talon iloisella hälinällä – ja öisellä aherruksella kirjojen parissa.
Villa Lanten yläkirjaston ovi kukkineen
Kurssi pureutuu aikaan ja sen jäsentämiseen. Yhtenä yksinkertaistettuna näkökulmana ovat kalenterit. Ne ovat ilmeisiä menneisyydentutkimuksen lähteitä, antavathan kalenterit tutkijalle hänen kaipaamiaan tarkkoja päivämääriä ja vuosilukuja. Kalenterit ovat suorastaan liiankin ilmeisiä kronologian apuvälineitä – sillä useimmat kalentereihin perehtyvät tutkijat tyytyvät vain juuri päivämääriin ja vuosilukuihin.
Kalenterit kertovat kuitenkin kaunopuheisesti myös paljosta muusta. Ne ovat laatimansa yhteisön luettelo asioista, jotka oli tärkeää muistaa. Näin kalenteri oli yhteisön peili, joka heijasti laatijoittensa arvoja. Se kertoi arjesta ja juhlasta, työstä ja levosta, menneeseen liittyvistä käsityksistä ja toiveista tulevan suhteen. Niin yksilön kuin yhteisön osalta kyse oli myös ankkuroitumisesta historian vuohon ja tavasta niveltää kuolevainen ihminen osaksi suurempaa, ikiaikaista kokonaisuutta.
Suomen Rooman-instituutin traditioihin kuuluu tutkia antiikin Rooman perintöä ja jälkivaikutusta. Kalenterit ja laajemmin käsitykset ajasta ja sen jäsentämisestä ovat konkreettinen osoitus suorasta jatkumosta aina antiikin Roomasta kolmannen kristillisen vuosituhannen Suomeen. Modernia suomalaista kalenteria ei tarvitse raaputtaa paljoakaan, kun oman yhteisömme juurista paljastuu ikivanhan auringonkultin perintöä, roomalaisia marttyyreja tai keskiaikaisia pyhimyksiä. Näin instituutissamme tehtävä ajan jäsentämisen tutkimus perehtyy sekä roomalaiseen että kansainväliseen, mutta lopulta myös suomalaiseen kulttuurihistoriaan.
FENESTRA FINNORUM – NÄKÖALOJA VILLA LANTESTA 