Fenestra Finnorum

Santa Sabinan appelsiini

Parhaiten ovat muistissa äänet. Kävelyn ratina Gianicolon karkealla hiekalla. Vihreän papukaijan rääkäisy. Trasteveren Pyhän Marian iltakellot. Hälytysajoneuvo alhaalla kaupungissa. Öinen lintukuoro, johon ei harmikseen enää muutaman yön jälkeen herää. Kello kaksitoista garibaldinojen kunniaksi jyrähtävä kanuuna, johon ei kuudessa viikossakaan totu.

Ja entä maisema, ikkunaluukkujen takana odottava loputtomien kattojen tanner ja kupolit, jotka aurinkoisina aamuina nousevat sumusta yksitellen? Alhaalla rinteessä joku kastelee artisokkiaan, ja Teveren rannan puut tekevät kuvaan vihreän raidan.

Entä kun iltapäivällä vuoret alkavat vihdoin erottua kaupungin takana tai kun juuri ennen auringonlaskua valot ovat syttyneet ja heijastelevat joesta? Tai iltamyöhällä, kun katujen varsissa on trattorioiden hilpeä-äänisiä pullistumia, tiivistettyä kanssaihmisyyttä päivänvarjojen, kuin sienen lakkien, alla?

Ja värit. Murrettua keltaista ja punaista ja wisterian lilaa kertyy kameran muistikortti täyteen, kun kuljemme kukkuloiden väliä kuusiviikkoisella työjaksollamme Villa Lantessa, kirkkohistorioitsijamieheni Mikko ja minä. Olemme tulleet autolla Euroopan halki, pysäköineet Lanten portin pieleen ja kolmen tunnin välein käymme siirtämässä kiekkoa tuulilasissa.

Kävelemme kaupunkia laidasta laitaan, Paavalin mestauspaikan kautta Mussolinin Euriin, Caracallan kylpylän ohi katakombeille ja Borghesen puiston kautta takaisin. Testacchion kukkulalta palaamme harvemmin katseltua joenviertä Gianicolon mäelle. Villa Doria Pamphiljin puisto tarjoilee meille pinjojen pylväikön.

Puoli yhdeksältä iltaisin istumme Trasteveren Pyhän Marian penkkiin. Jos Jeesusta haluaa katsella, kannattaa se tehdä juuri Santa Maria in Trasteveressa, jossa hän katsoo alttariapsiksen mosaiikista takaisin niin rentona ja hyväntuulisena että. Aaltona nousee unelias, tunnusteleva Sant’Egidion yhteisön laulu, ja iltapalalle voi mennä Gli Amiciin, yhteisön ravintolaan, jossa kehitysvammainen Agina palvelee suorasukaisen toimeliaasti.

Minulla on työn alla postmodernin pyhiinvaeltajan muistikirja. Pastankeiton lomassa Lanten tutkimusryhmä tarjoilee sen peiliksi keskiaikaisten anekdoottien aarteita.

Lopulta kohtalokkaaksi käy tavallinen ilta-ateria Gli Amicissa. Perähuoneen äärimmäisessä nurkassa huoliteltu helmikaularouva syö yksin vaatimatonta illallistaan. Hän ilmiselvästi nauttii yhteisön vapaaehtoisten suurta arvostusta ja hymyilee heille hyväntahtoisesti mutta pidättyväisesti.

Rouvasta tulee siltä istumalta kirjoittamistaan odottavan romaanini päähenkilö. Kuljen hänen kuvitelluissa huoneissaan Gianicolon itäreunan talossa ja seurustelen hänen vieraittensa kanssa. Tärkein heistä on pyhä Sabina, jonka nimikkokirkon appelsiinilehdossa käyn viilentämässä kuumottavia ajatuksiani.

Kun olemme kotona Helsingin Tapanilassa, taputtelen autoa konepeltiin. Muistatko, kun keräsit ikkunasi peittoon Gianicolon plataanien mehua ja roskaa? Löytyisipä jostakin helmasi alta edes yksi kirottu, siunattu höytyvä.

Kaisa Raittila

Kirjailija

Työjaksolla Villa Lantessa keväällä 2012

Roomassa osana yhteisöä

Villa Lanten ystävät ry:n stipendi mahdollisti kuluvana keväänä tehokkaan alun 1390-luvun saksalaisia kerettiläisyyden inkvisitioita ja maallikkouskonnollisuuden kontrollia käsittelevän väitöskirjani lähteiden kartoitukseen. Vietin maalis-toukokuussa kuusi viikkoa tutkien Biblioteca Apostolica Vaticanan Palatinum-kokoelmaan kuuluvaa käsikirjoitusta ja etsien kirjallisuutta Rooman tiedeinstituuttien ainutlaatuisista kokoelmista.

Vierailu Roomassa tutkimustarkoituksessa oli minulle ensimmäinen, joskaan ei varmasti viimeinen laatuaan. Ensimmäinen vierailu oudossa kirjastossa tai arkistossa on aina pieni yllätys, ja pahimmillaan tutkimusmatka ulkomaille voi olla melkoinen pudotus kylmään veteen. Villa Lanten onnistumista tutkimusta tukevana instituuttina kuvaa se, että Roomassa ensikertalaisen ei tarvitse pulikoida yksin, ei ainakaan ilman pelastusrengasta.

Korvaamaton apu Roomaan tulevalle tutkijalle tai taiteilijalle ovat tietenkin instituutin majoitustilat: aikaa ei tarvitse kuluttaa sopivanhintaisen asunnon tai hotellin etsintään, ja jopa verkkoyhteys toimii, puhumattakaan keskeisestä sijainnista.

Vähintään yhtä tärkeä tuki nuorelle tutkijalle on kuitenkin Villa Lanten ympärille syntynyt yhteisö: henkilökunta, muut asukkaat ja aikaisemmin instituutissa työskennelleet. Kollegoille kerrottu uutinen Roomaan lähdöstä tuotti rohkaisevien sanojen lisäksi kasapäin konkreettisia ohjeita (kuten käsinpiirretyn kartan Vatikaanin portilta passintarkastuksen kautta kirjaston ovelle ja käsikirjoitustiskille asti). Instituuttiin saapuessa ei sen paremmin kirjastoa kuin lähiseudun ravintoloita tarvinnut kuitenkaan etsiä yksin: työryhmä ja muut asukkaat pitivät huolen, että tulokas sai johdantokurssin elämään ja tutkimukseen Roomassa. Myös insitituutin pitkä tutkimustoiminta hyödyttää jokaista siellä työskentelevää: intendentti Simo Örmän kirjoittamien suositusten ansiosta minunkaan ei tarvinnut kirjastokorttia hakiessani selittää, mikä ihme on Turun yliopisto, vaan saatoin edustaa tunnettua ja tunnustettua roomalaista tiedeinstituuttia.

Lähes kaikkia elämänalueita, myös tutkimusta, riivaa nykyään tehokkuuden diskurssi. Jos sitä mantraa haluaa toistella, kannattaa muistaa, että todellinen tutkimuksen tehokkuus syntyy yllä mainitun kaltaisista, joskus vaikeasti määriteltävistä ja hinnoiteltavista asioista. Miten määritellä arvo sille, kun instituutin asukkaiden yhteisö pitää huolen siitä, ettei jokaisen Roomaan saapuvan, laillani muutaman fraasin italiaa osaavan tutkijanalun tarvitse keksiä jokaista tarvitsemaansa pyörää uudelleen?

Villa Lanteen saapuessani marssin lentoani seuraavana aamuna ventovieraaseen kirjastoon kaupungissa, josta olin aiemmin nähnyt lähinnä Colosseumin ja Espanjalaiset portaat. Rohkenen väittää, ettei tutkimustyöni Roomassa olisi ollut läheskään niin tuottoisaa ilman Villa Lanten henkilökunnan apua, muiden asukkaiden ohjeita ja Suomen Rooman-instituutin ympärille syntynyttä perimätietoa siitä, miten olla ja elää tutkijana Roomassa.

Pikaista paluuta Gianicolon laelle toivoen

Reima Välimäki

Kulttuurihistoria

Turun yliopisto

Kuka oli Wolfgang Helbig?

Kaikki villalantelaiset tietävät, että huvilamme Gianicololla oli ennen Suomea saksalaisvenäläisen Helbigin perheen omistama, ja monet antiikin tutkijat toki muistavat Wolfgang Helbigin (1839-1915) nimen antiikintutkimuksen historiasta. Helbigin toiminta 1800-luvun lopun Roomassa on kuitenkin viime vuosikymmeninä ollut poleemisen keskustelun aiheena, ja siksi instituuttimme suoranaisena velvollisuutena oli selvittää, millainen mies Helbig oikeastaan oli.

1.2.2009 oli kulunut tasan 170 vuotta Wolfgang Helbigin syntymästä ja se antoi syyn vihdoin järjestää seminaari aiheesta. Siihen osallistui italialaisia, saksalaisia, tanskalaisia ja suomalaisia alan tutkijoita, jotka selvittivät Helbigin asemaa oman aikansa johtaviin kuuluneena antiikin tutkijana. Valitettavasti jälkimaailma oli muistanut hänet lähinnä niistä syytöksistä, joita italialainen epigrafisti Margherita Guarducci oli 1970-luvulla esittänyt Helbigiä vastaan syyttäen häntä väärentäjäksi. Guarducci väitti Helbigin väärentäneen mm. julkaisemansa Praenesten soljen, jossa on varhaisin tunnettu latinankielinen piirtokirjoitus. Lisäksi Helbigin epäiltiin toimineen muutenkin 1800-luvun lopun kansainvälisessä taidekaupassa epärehellisesti ja välittäneen väärennettyjä antiikin patsaita ulkomaille.

Seminaarin aikana kävi ilmi, että Helbig ansaitsee paremman maineen: hän oli merkittävimpiä ja monipuolisimpia antiikintutkimuksen pioneereja. Italian varhaishistoria, etruskitaide ja roomalainen maalaus- ja kuvanveistotaide – kaikilla näillä aloilla Helbig teki perustavaa laatua olevia tutkimuksia. Seminaariin osallistuneet epigraafikot ja filologit osoittivat myös, että Fibula Praenestinan piirtokirjoitus on aito ja puhdistivat täten Helbigin maineen. Suomen Rooman-instituutti voi olla ylpeä siitä, että se voi jatkaa Villa Lantessa Helbigin työtä.

Seminaarin tulokset julkaistiin tänä keväänä julkaisusarjamme Acta Instituti Romani Finlandiae 37.niteenä Simo Örmän ja Kaj Sandbergin toimittamina.

Myös mielenkiintoinen kuriositeetti kävi ilmi tutkiessamme Wolfgang Helbigiä vuosisadan vaihteen Roomassa. Toimiessaan Saksan arkeologisen instituutin varajohtajana Helbig keksi, tai ainakin vakiinnutti tavan heittää kolikko Fontana di Treviin Roomasta poistuttaessa (toivoen pikaista palaamista ikuiseen kaupunkiin). Kuinkahan moni villalantelainen tänäänkin noudattaa Helbigin luomaa perinnettä!

Simo Örmä

Intendentti

Suomen Rooman-instituutti

Pyörällä pääsee Roomassakin

Silloin kun tutkimustyö ja tietokoneen tihrustaminen Villa Lanten alakirjastossa alkavat tuntua tuskaisilta, on hauska tarttua polkupyörää sarvista ja hurauttaa Roomaa ympäröivälle maaseudulle rentoutumaan. Tai ei se nyt ihan niin helppoa ole. Roomaa ei nimittäin ole suunniteltu pyöräilyyn – välillä herää epäilys, onko sitä suunniteltu yhtään mihinkään.

Pyöräteitä on kyllä satunnaisesti siellä täällä, mutta ne eivät ole saaneet siirrettyä työmatkaliikennettä satulaan. Enimmäkseen paikalliset pyöräilevätkin huippukalliilla fillareillaan puistossa parfyymilta tuoksuen. Paras reitti on lasketella Gianicololta alas joko pohjoiseen Vatikaanin tietämille tai etelään Porta Porteseen, minkä jälkeen kummassakin tapauksessa sukelletaan Tiberin varteen. Siellä kulkee paikoitellen jopa punaisella asfaltilla päällystetty pyörätie, pista ciclabile. Etelässä baana tosin päättyy keskelle peltoa, jossa hämmästynyt ensikertalainen on ajaa sepeliesteeseen. Pohjoisessa tulee vastaan suuri kehätie, jonka alitse pääsee kuitenkin väljemmille vesille. Voi valita muinaisista konsuliteistä: Via Cassia, Via Flaminia, Via Salaria. Ihan lähellä on Prima Porta, jossa olen vieraillut ns. Livian talossa. Sen puutarha-aihein koristeltu ruokailuhuone on nykyään yksi Museo Nazionale Romanon vetonauloja. Muutaman kerran olen pyöräillyt vehreän luonnonpuiston keskellä lymyäville Vejin raunioille. Vain parin kymmenen kilometrin päässä sijaitseva etruskikaupunki joutui Rooman laajentumispolitiikan varhaiseksi uhriksi vuonna 396 eKr.

Olen nyt Roomassa Wihuri-stipendiaattina tekemässä väitöskirjaa latinan kielihistoriasta, mutta keksin pyöräilyn jo neljä vuotta sitten tullessani Roomaan yhdeksäksi kuukaudeksi keskiajantutkimuksen kurssille. Pyörällä on helppo tehdä päiväretkiä hieman laajemmillekin alueille, ja samalla voi sitten katsastaa useitakin kohteita. Pyöräretkillä hauskinta on – sen lisäksi, että pääsee pois keskikaupungin saasteista – löytämisen riemu. On ikään kuin koko ajan pienellä seikkailulla.

Historiallisesti kiinnostavia ja samalla luonnonkauniita paikkoja löytyy kaikkialta. Eräs suosikkini on yllättävästi Tiberin alajuoksulla sijaitsevan Mussolinin rakennuttaman modernin kaupunginosan EURin kupeessa: keskiaikainen sisterssiläismunkkien rakentama Abbazia delle Tre Fontane eli Kolmen lähteen luostari. Kun kääntyy pois fasistien mahtipontisilta väyliltä, päätyy välittömästi tuoksuville lehtipuukukkuloille. Myöhemmät trappistimunkit istuttivat 1800-luvulla 125 000 eukalyptuspuuta ja kuivattivat siten soisen maaperän. Luostarin muurien sisällä pääsee tutustumaan muutamaan vanhaan kirkkoon. Niistä yksi on legendan mukaan rakennettu paikalle, jossa apostoli Paavali koki marttyyrikuolemansa: hänet mestattiin miekalla. Maahan pudottuaan Paavalin pää pomppasi vielä pari kertaa ja jokaiselle kohdalle puhkesi lähde – siitä nimi Kolme lähdettä. Vaikka tarina on jokseenkin makaaberi, paikka on viehättävä ja historiallisuus miltei käsin kosketeltavaa. Kulttuuri- ja taidehistoriallisen annin jälkeen on hauska istahtaa hetkeksi eukalyptusten varjoon ennen paluumatkaa Gianicololle.

Timo Korkiakangas

Wihuri-stipendiaatti 2011–2012

Suomen Rooman-instituutti

P.S. Monet ovat kysyneet, miten uskallan pyöräillä Roomassa. Vastaan, että täällä ainakin tuntuu turvallisemmalta pyöräillä kuin Helsingissä, vaikka liikenteen seassa mennäänkin. Italiassa liikennekulttuuri perustuu jatkuvaan huomiointiin eikä niinkään sääntöjen suomiin oikeuksiin. Niinpä pyöräilijäkin otetaan huomioon, mutta toisaalta on turha kuvitella, etteivätkö autot ja skootterit myös tunkeutuisi risteyksessä kymmenen sentin päähän pyöräilijästä.

Sattumuksia Pompejissa

Vesuvius uinuu kovin lempeän näköisenä kevätauringossa. Melkein kahden Napolissa vietetyn vuoden jälkeen tulivuoren vaarallisuus on ehtinyt unohtua. Eräänä päivänä istuessani Circumvesuviana-junassa matkalla kohti Pompejia, huomasin, että jollakin väliasemalla oli metallinen pohjapiirustus. Siinä oli selitetty, mitä asemalta löytyy. Ajattelin, että onpa mukavaa tuleville arkeologeille, kun voi siitä suoraan katsoa rakenteiden käyttötarkoitukset, ja hypoteesit voi jättää kirjoituspöydän paperipinoon pölyttymään.

Teen väitöskirjaa Pompejin peristyylipuutarhoista ja työni on osa EPUH-projektia (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis: http://www.helsinki.fi/hum/kla/epuh/ ) sekä PPRH-projektia (Public and Private in the Roman House: http://blogs.helsinki.fi/romanhouse/ ). Tällaisia puutarhoja on aika monta, joten on helpompaa elää Napolissa muutama vuosi kuin matkustaa Suomen ja Italian väliä. Saan tai joudun vierailemaan todella monessa 2000 vuoden takaisessa pompejilaisessa kodissa. Taloissa otan hirveän määrän kuvia, keskimäärin varmaan noin sata per talo. Sitten teen mittaukset ja kirjalliset muistiinpanot, koska kaikkea ei saa kuvattua kameralla. Kenttätyö alkaa olla jo rutinoitunutta. En kuitenkaan valita, vai miltä kuulostaa ulkotyö maailman tärkeimmässä arkeologisessa kohteessa? Työskentely tapahtuu vain Italian lämmittävän auringon alla, koska sateella se on mahdotonta. Tarjolla on lähes all access –passi eli pääsen moniin sellaisiin taloihin, jotka ovat muilta vierailijoilta suljettu. Suu vetäytyy monesti hymyyn, kun kuulee suljettuun oveen nojaavan turistin kysyvän: ”Honey, how did he get in?” Toisaalta välillä on olo kuin apinalla Korkeasaaressa, kun turistit ihmettelevät työskentelyäni. Tunne on tuttu EPUH:in vuoden 2010 kenttätyöryhmälle, kun töitä tehtiin Via Stabianan varrella.

Aloitin työni Pompejissa suurin piirtein samaan aikaan kun tapahtui surullisen kuuluisa Armeria dei Gladiatorin sortuminen. Olen siis saanut olla Pompejissa murroskautena, mikä ei ehkä ole helpottanut työtä, mutta toisaalta olen nähnyt muutosta tapahtuvan. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa huomattavasti paremmalta. Joka päivä törmään ryhmiin arkeologeja ja arkkitehtejä, jotka on palkattu huolehtimaan arvokkaan kohteen kunnostuksesta. Tätä ei tapahtunut työni alkuvaiheessa. Toivotaan vielä, että heidän työnsä konkretisoituu kaikilla tasoilla, ja saamme ihailla hyvin säilynyttä Pompejia vielä pitkään.

Kunnostajien ja restauraattoreiden lisäksi Pompejissa törmää tieteellisiin työryhmiin. Tähän liittyy pieni anekdootti menneiltä viikoilta. Työskentelin noin parinkymmenen metrin päässä eräästä – no, sanotaan nyt pohjoisesta tulleesta – ryhmästä. Ajattelin käydä tervehtimässä heitä, kun olimme kuitenkin näköetäisyydellä. Tuloni aiheutti hieman hämmennystä. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä minun kanssani pitäisi tehdä tai jutella, ja oliko minulla edes lupaa olla alueella. Kaikki selvisi kuitenkin aika nopeasti. Hetken rupattelun päätteeksi eräs heistä kysyi, eikö minulla tosiaan ollut mitään asiaa, ja olinko vain tullut moikkaamaan. Hieman hämmentyneenä änkytin, että kun nyt työskentelin tuossa lähellä, niin ajattelin sen olevan sopivaa. Olin pitänyt itsestään selvänä, että toki käyn tervehtimässä. Ilmeisesti jotain etelä-italialaista on tarttunut minuun. Täällä kun sitä olisi pidetty suurena loukkauksena, jos en olisi mennyt vaihtamaan muutamaa sanaa.

Samuli Simelius

Yleinen historia, Helsingin Yliopisto

Villa Lantessa tieteellisellä kurssilla 2007

Vettiusten talo

Rooman kevättä rinnassa!

Tuskin koskaan Rooman ja Suomen välinen ero säässä ja ihmisten mielialoissa on suurempi kuin juuri nyt: Suomessa on takatalvi ja Roomassa kevät jo pitkällä. Roomassa auringon paahtaessa päivällä lämpötilat nousevat helposti t-paitakeleihin vaikka iltaisin joutuukin vetämään pitkähihaista päälle. Suomessa taas…ollaan kateellisia Roomaan lähtijöille, sillä Turussa sataa lunta ja Helsingissä loskaa. Juuri kun kaikki jo ehtivät kaivaa pyörät ja kevätkengät esiin, kävi näin. Taas.

Omasta mielestäni, ja varmaan monen muunkin, Roomassa miellyttävintä aikaa ovat huhti-toukokuu ja syys-lokakuu. Sää on täydellinen pitkien matkojen kävelyretkiin, juoksulenkkeihin Doria Pamphiljin puistossa, kuuman kahvin ja kaakaon siemailemiseen sekä työntekoon keskittymiseen. Öisin pystyy myös nukkumaan.

Näihin aikoihin osuu tänä vuonna myös pääsiäinen, vuoden suurin juhla Roomassa. Pääsiäisen aikaan liittyy kaupungissa oma erityinen tunnelmansa, mutta myös negatiiviset puolensa. Kaupunki on, jos mahdollista, vielä enemmän pullollaan turisteja kuin yleensä. Matkailijoita ja pyhiinvaeltajia saa oikein väistämällä väistellä Vatikaanin, keskustan, Trasteveren ja Gianicolon kulmilla. Toisaalta, hiljainen viikko tarjoaa kaupungissa myös paljon nähtävää ja koettavaa: Kristuksen kärsimystiehen liittyviä kulkueita, erilaisia messuja, konsertteja ja huipennuksena jokavuotinen Paavin pitämä Urbi&Orbi Pietarinkirkon aukiolla pääsiäissunnuntaina. Pääsiäisaterialle kannattanee kuitenkin suunnata johonkin hiukan kauemmas, hyviä ja vähemmän turistisia vaihtoehtoja on mahdollista löytää esimerkiksi Testaccion, Garbatellan, Monteverden ja Pratin alueilta.

Kevät on Suomen Rooman-instituutissa aikaa, jolloin asioita pyritään saattamaan päätökseen, kerimään vuoden aikana punottuja lankoja yhteen. Johtajan luotsaama työryhmä viettää keväällä viimeisiä kuukausiaan Villa Lantessa viimeistellen artikkeleitaan, jotka myöhemmin kootaan julkaisuksi. Muut instituutin asukkaat taas joko pähkäilevät gradunsa loppurutistuksen kanssa, lopettelevat ensimmäistä tutkimusperiodiaan Lantessa, aloittavat väitöskirjansa varsinaista kirjoitusprosessia tai ponnistelevat saadakseen kirjansa valmiiksi tai taiteelliset tavoitteensa täytetyiksi. On myös uusia asioita; uusi harjoittelija, sekä jatkuvasti joitain uusia ihmisiä, jotka tulevat ja menevät. Instituutti on jatkuvassa liikkeessä eikä pysähdy koskaan muulloin kuin ehkäpä heinä-elokuun tuskallisen kuumina lomakuukausina, jolloin harjoittelija ja muutamat hellettä sietävät asukkaat pitävät taloa pystyssä.

Johanna Rassi

Apulaisasiamies

Säätiö Institutum Romanum Finlandiae

Juutalaisten jäljillä Roomassa

Antiikin käsityksen mukaan historiankirjoitus ei ole tiedettä, vaan yksi kaunokirjallisuuden alalajeista. Ollaanpa tästä näkemyksestä mitä mieltä tahansa muuten, yhdessä suhteessa historioitsijan työ muistuttaa taiteilijan työtä – siitä ei tule mitään ilman inspiraatiota. Ellei mieliala ole oikea ja innoitus löydy, voi tietokoneen edessä istua tuntikausia saamatta aikaan riviäkään käyttökelpoista tekstiä. Tästä syystä Villa Lante on niin tärkeä suomalaiselle humanistiselle tutkimukselle. Rooman kevät on pelastanut monta umpikujaan ajautunutta tutkimusprojektia ja palauttanut monelle tutkijalle tarvittavan inspiraation ja uskon itseensä.

Minun tutkimusaiheeni on juutalaisvastaisten asenteiden ja stereotypioiden leviäminen ja levittäminen keskiajalla. Työ on teknisesti vaativa, sillä ensisijaisina lähteinä ovat 1200- ja 1300-lukujen mallisaarnakokoelmat, jotka useimmissa tapauksissa ovat säilyneet ainoastaan latinankielisinä käsikirjoituksina. Myöhäiskeskiajan käsikirjoitukset eivät aina ole helpointa mahdollista tulkittavaa. Eikä asiaa auta, että materiaalia on satoja käsikirjoituksia. Suurin osa niistä löytyy Vatikaanin kirjastosta.

Miksi kukaan täysijärkinen haluaa tutkia vanhoja saarnakokoelmia? Sen vuoksi, että saarnat olivat 1200-luvun vastine moderneille massamedioille. Niiden välityksellä kierrätettiin tietoa ja asenteita suurille joukoille. Saarnaajien toimesta luotiin pohja niille stereotyyppisille käsityksille ja harhaluuloille (ahneus, rituaalimurhasyytökset, ehtoollisvälineiden häpäisy jne.), jotka yhdistettiin juutalaisiin vuosisatojen ajan ja jotka johtivat konkreettiseen väkivaltaan: puhdistuksiin, karkotuksiin, syrjintään, ghettoihin sulkemiseen ja lopulta Hitlerin Saksassa holokaustiin.

Mutta palataanpa takaisin tämän kirjoituksen alussa mainittuun inspiraatioon. Toisinaan tutkimuksen inspiraatio voi olla myös murheellista tai jopa masentavaa. Rooma ei ole yksinomaan antiikin historian kannalta maailman kiinnostavin kaupunki. Se on myös keskeinen paikka juutalaisuuden historiassa. Varhaisimmat juutalaisyhteisöt syntyivät Roomaan viimeistään toisella esikristillisellä vuosisadalla. Varhaiskristillisen kirkon (joka sekin oikeastaan oli melko juutalainen) rinnalla Roomassa eli laaja juutalaisyhteisö, jolla oli lukuisia omia synagogia. Kaupungin ympäristöstä on löydetty kuusi erillistä juutalaisten katakombia. Lyhyesti sanoen, juutalaiset olivat merkittävä osa antiikin Rooman väestöä ja he jatkoivat asumista kaupungissa myös läpi keskiajan.

Todelliset vaikeudet alkoivat vuonna 1555. Tuolloin paavi Paavali IV eristi Rooman juutalaiset omaan kaupunginosaansa, jota kutsuttiin ghetoksi. Se ympäröitiin muurilla ja suljettiin yöksi. Ghetto sijaitsi alueella, jonka Tiberin tulvat tekivät erityisen epäterveelliseksi. Lisäksi alue oli kokoon nähden pahasti ylikansoitettu. Seurauksena oli köyhyyttä, sairauksia ja hygieenisiä ongelmia. Kirkkovaltio liitettiin yhtenäiseen Italian valtioon vuonna 1870, mutta Rooman ghetto lakkautettiin virallisesti vasta vuonna 1882. Monet juutalaissuvut jäivät kuitenkin asumaan ghettoon, ja sieltä heitä alettiin kuljettaa Auschwitziin saksalaismiehityksen aikana 16. lokakuuta 1943. Suurin osa kuljetetuista ei koskaan palannut. Meidän perheemme Trasteveren asunnon ulko-oven edessä on saksalaisen taiteilijan Gunter Demnigin asentama muistokivi. Siinä lukee: ”Qui abitava Dario di Cori. Nato 1905 arrestato 11.5.1944 deportato Auschwitz. Assassinato 18.10.1944.” Suomeksi: “Tässä asui Dario di Cori, syntynyt 1905, pidätetty 11.5.1944, kuljetettu Auschwitziin, murhattu 18.10.1944.” Roomassa juutalaisten kohtalot vuosisatojen aikana ovat läsnä niin Vatikaanin pergmenttikäsikirjoituksissa kuin kaupungin muistokivissäkin. Ne muistuttavat, että historiantutkijalla on tehtävänsä kollektiivisen muistin ylläpitäjänä.

Jussi Hanska

Tutkijalehtori

Suomen Rooman-instituutti

Uusien ajatusten virrassa Villa Lanten Kulttuurikursseilla

Lokakuu on jo vuosituhansien ajan tunnettu parhaana ajankohtana viipyä Roomassa: tukahduttavan kesän jälkeiset syyspäivät, kuuluisat le ottobrate romane, suovat Ikuisen kaupungin kävijälle sateettomia kävelypäiviä, ajatuksenkeveitä iltoja, vähemmän turisteja ja enemmän roomalaisia. Samaan aikaan Pohjolassa kärvistellään syksyn synkissä tunnelmissa ja kiirehditään töissä, jotta kalenterivuosi, tilikausi ja deadlinet saadaan kunnialla selätettyä.

Ei olekaan sattumaa, että suositut Villa Lanten Kulttuurikurssit järjestetään aina juuri lokakuussa. Silloin suomalaisille yhteiskunnallisille vaikuttajille annetaan mahdollisuus päästä viikoksi Roomaan oppimaan uutta eurooppalaisista arvoista ja juurista, avartamaan näköaloja Suomea suuremmiksi. Intensiivikurssilla pumpataan omaan ajatteluun uutta verta opiskelemalla kaikkea sitä viisautta – ja hulluuttakin – jota nuo ”muinaiset roomalaiset” ovat ihmiskunnasta ja elämästä omaksuneet.

Yleiseurooppalaisen kulttuuriperinnön ja humanistisen sivistyksen laaja tuntemus ovat jälleen tärkeitä nykyajan yhteiskunnassa – nähdäkseen tulevaisuuteen on tunnettava menneisyytensä. Vastatakseen tähän haasteeseen Suomen Rooman-instituuttia ylläpitävä säätiö aloitti syksyllä 2006 Villa Lanten Kulttuurikurssit, joilla omien alojensa arvostetuimmat johtajat pääsevät oivaltamaan ja ajattelemaan rauhassa.
Kurssille kutsutut vaikuttajat ovat pitäneet lokakuisen Rooman antia ainutlaatuisena tilaisuutena. Kurssilaisten palautteet kertovat Villa Lantella olevan sellaista annettavaa, jota mistään muualta ei saa:

””Menneisyys meissä” -ajatus: roomalaisuus Suomessa, Rooman historian vaikutus nykyään, näköalan avartaminen, kestävät arvot, kehityslinjat yli 2000 vuoden takaa itseymmärryksemme perusta – huikeata.”

””Ei mitään uutta auringon alla” on tärkeä oivallus kaikissa ammateissa ja asemissa.”

”On mahtavaa päästä viikoksi miettimään muuta kuin omaa työtä silti kehittäen itseään enemmän kuin vuosiin.”

”Tärkeää on irrottautuminen Suomesta ja uusien ajatusten virta.”

”On upeata saada oppia itseään sivistäen ja seurustella kulttuuri-ihmisten kanssa.”

Villa Lanten kirjastossa pidettävät luennot, pitkät ja hartaat kaupunkikierrokset, kohde-esittelyt, retket kaupungin ulkopuolelle ja kurssilaisten omat, etukäteen valmistellut puheenvuorot antavat ainutlaatuisella tavalla uusia avaimia kulttuuristen jatkumoiden ja eurooppalaisen identiteetin ymmärtämiselle. Viikon aikana perehdytään niin antiikin yhteiskuntamallin merkitykseen, keskiaikaisten pyhimysten vaikutukseen nykyään, paavin vallan ytimeen, 2000-luvun Italian ilmiöihin kuin dolce vitan historiaan.

Renessanssihuvila Villa Lantessa toimivasta Suomen Rooman-instituutista on tullut tiedeosaamisen ohella myös kulttuuriosaamisen ikoni: Villa Lanten Kulttuurikurssin käyneet muodostavat suomalaisen sivistyneen johtajiston ytimen. Lokakuista kulttuurimatkaa Roomaan voi toki suositella kenelle tahansa, eikä sivistävään lokakuuhun Roomassa olekaan enää kuin seitsemisen kuukautta aikaa…

Dosentit Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu ovat johtaneet Villa Lanten Kulttuurikursseja vuodesta 2006 lähtien.

Appelsiinipuita lumipyryssä – 3. helmikuuta 2012 Villa Lantessa

Tänään sitten tuli ensilumi! Koulut ovat kiinni ja liikenne kangertelee. Apulaisellani Eevalla oli vaikeuksia päästä yliopistolle tenttiin, bussien kulkemisesta ei ole kukkulaisessa Roomassa varmuutta tällä säällä metroista puhumattakaan. Ei ole edes varmaa ovatko vahtimestarit paikalla avaamassa ovia, vaikka opiskelijat ja professorit olisivatkin.

Lumi muuttaa kaiken, hyytävä ulkoilma – ei tietenkään mitään verrattuna Suomen -20 asteen pakkasiin -tulee joka raosta sisään, ja yhä uudelleen muistutan eilen saapuneille työryhmäläisilleni villaisten alusvaatteiden merkityksestä. Liian usein osa hyvästä tutkimus- ja opetusajasta menee Roomassa sairastamiseen. Tietenkin kaksinkertaisilla ikkunoilla voitaisiin voittaa jotain, tai tehokkaammalla ja kalliimmalla lämmityksellä, mutta sitten taas saattaisi tulla muita ongelmia. Vanhoista taloista ei koskaan tiedä, suo siellä, vetelä täällä, joten paras vaan oppia vetämään vaatetta päälle.

Vastapäisessä koulussa on pantu kaikki lapset juoksemaan ulos lumipyryyn, varmaankin roomalaisille uskomaton ja ikimuistoinen kokemus, josta puhutaan vielä pitkään kodeissa. On hauskaa, että työryhmäni nuoret tutkijat saapuivat juuri nyt Roomaan, mikäänhän ei ole niin lapsellisen ilahduttavaa kuin lumipyry! Ja lapsuuteenhan me taas palaamme tutkimustemme kanssa, lapsuus, nuoruus ja uskonto antiikin Roomassa on pääteemamme. Tänään pidimme ensimmäisen seminaari-istunnon ja kävimme tarkkaan läpi kunkin työn tämänhetkisen tilan ja tarpeet. Kevät on meillä aikaa saada valmiiksi artikkelit ja tällä motivoituneella porukalla uskon, että se onnistuu.

Suomen Rooman instituutin pedagogisen ja tutkimuksellisen kokemuksen varassa on viety monta työryhmää onnistuneeseen päätökseen – tulos on nähtävissä instituutin Acta-julkaisusarjan niteissä – mutta kovinkaan paljon huomiota ei ole vielä osoitettu sille kokemukselle, minkä instituutin kuusikymmenvuotinen tutkimus- ja opetustyö on synnyttänyt. Tieteelliset kurssit ja työryhmät asuvat usean kuukauden ajan Villa Lantessa irrallaan normaalielämästään Suomessa ja keskittyvät tutkimusteemaan, joka yhdistää heitä kaikkia. Työryhmä kokoontuu säännöllisin väliajoin käsittelemään työpapereita, ja tutkimus etenee prosessinomaisesti hedelmällisessä vuorovaikutuksessa muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Paikalla on aina vähintään kaksi koulutettua tutkijaa, instituutin johtaja ja lehtori, jotka uhraavat suuren osan ajastaan vain näille nuorille ja heidän työlleen. Tässä on se kuuluisa Villa Lante -brändi, joka on tuottanut maailmalle liudan kansainvälisiä suomalaisia tutkijoita ja professoreita, eikä yksin antiikintutkimuksen piiriin!

Nykyäänhän ei enää riitä, että me ja muut tutkijat tunnemme tämän brändin, se pitäisi saada laajemminkin tunnetuksi. Tutkijana ajattelen, että paras tapa on tutkimus itse. Kun meitä arvostetaan kansainvälisesti oman perustyömme vuoksi, se tuottaa eniten lisäarvoa, josta seuraavat tutkijasukupolvet pääsevät nauttimaan. Totta kuitenkin on myös se, että ilman opetusministeriön ja muiden julkisten tahojen tukea ja arvonantoa emme voi tehdä tätä työtämme. Olemme myös suomalaiselle yhteiskunnalle velkaa, vain suomalaisen kulttuuritahdon varassa on oma tulevaisuutemme. Siksi on tärkeää viestiä eri tahoilla Villa Lanten merkityksestä tutkimuskeskuksena, ja tehdä sen brändi näkyväksi blogeissa, instituutin omilla sivuilla, facebookissa ja kaikkialla, missä kaksi tai useampia suomalaisia kohtaa!

Katariina Mustakallio

Suomen Rooman instituutin johtaja

Villa Lanten Ystäväksi!

Vietin Villa Lantessa kolme kuukautta ja kolme viikkoa Suomen Rooman -instituutin järjestämillä antiikintutkimuksen kursseilla vuosina 2007 ja 2010. Villa Lante tarjosi upeat puitteet opiskelulle ja tutkimukselle. Erityisesti mainittakoon viehättävä ympäristö, hyvät yhteydet ja verkostot muihin instituutteihin sekä kannustava yhteisö, joka otti uudet tulijat vastaan avosylin.

Suomessa iski Rooman kaipuu. Vaivaan on auttanut matkustus ja yhdistystoiminta – toimin nyt neljättä vuotta Villa Lanten Ystävät ry:n sihteerinä.

Suomen Rooman -instituutin tukiyhdistys, Villa Lanten Ystävät ry (VLY), on pitänyt Roomaan tiivistä yhteyttä jo yli 30 vuoden ajan. VLY tukee ja tekee tunnetuksi Suomen Rooman -instituutin toimintaa sekä edistää jäsentensä Italian ja antiikin kulttuurien tuntemusta. Yhdistys myöntää instituutille vuosittaisen avustuksen ja väitöskirjantekijälle stipendin, joka on tarkoitettu mm. Roomassa tehtävään aineiston keruuseen.

Villa Lanten Ystävät järjestää jäsenilleen esitelmätilaisuuksia, näyttelykierroksia, konsertteja, juhlia ja matkoja. VLY:n yleisöluennot ovat avoimia kaikille kiinnostuneille. Monipuoliset esitelmäaiheet liittyvät Italian ja antiikin kulttuureihin ja historiaan. Tilaisuuksissa esittäytyvät mm. tutkijat Villa Lanten hankkeista ja VLY:n omat stipendiaatit. Myös Suomen Rooman -instituutin johtaja Katariina Mustakallio ja intendentti Simo Örmä ovat vierailleet tilaisuuksissamme.

VLY:n kevään ohjelman aloittaa stipendiaattimme FM Hanna-Leena Tikkanen, joka esitelmöi väitöstutkimuksestaan ”Yhteisellä ristiretkellä bolshevismia vastaan”: Suomen ja Italian suhteet 1940-44. Maaliskuussa yliopistonlehtori Ville Vuolanto tulee kertomaan aiheesta ”Lapsi ja arki Rooman keisarikaudella – leikki, työ, koulu”. Huhtikuussa on vuorossa Suomen Välimeren tiedeinstituuttien yhteistilaisuus, Mare Nostrum. Illan teemana on kulttuurien yhteentörmäykset ja vuorovaikutus Välimeren alueella. VLY:n puhujana on professori Jaakko Hämeen-Anttila aiheenaan ”Kulttuurien kohtaaminen käännösten kautta: Mesopotamia, Kreikka, arabit”.

Suunnitteilla on myös opastettu kierros taidemaalari Lauri Laineen tulevaan näyttelyyn Maalauksia valosta ja tilasta. Lauri Laine on työskennellyt useasti Villa Lanten taiteilija-ateljeessa ja hänen töissään voi nähdä vaikutteita mm. Italian renessanssi- ja barokkimaalareiden tavasta kuvata valoa ja tilaa.

Inspiroivaa kevättä ja tervetuloa VLY:n tilaisuuksiin! Lisätietoja kotisivuiltamme http://www.villalante.org.

Maria Tukia

sihteeri

Villa Lanten Ystävät ry